
pe 9.2.2024
Aloitin jo eilen Antti Hurskaisen esseeteoksen En kieltäytyny aseista. Oli tarkoitukseni katsoa Stubbin ja Haaviston viimeinen väittely telkkarista ja osin katsoinkin, mutten enää jaksanut kuunnella. Luin Hurskaista.
Hesarin Marko Junkkari kehotti (HS la 3.2.2024) Haavistoa näyttämään vähän tunnetta - vaikka kiekaisemaan asiattomasti, että minä kuitenkin olen kovempi rauhanvälittäjä kuin sinä. Aloittaisi sympaattisesti, että öö tota.
Pekka Haavisto onkin ollut kumman zombie koko vaalikampanjan ajan. Hänen kasvoillaan ei ole mitään ilmettä. Kasvojen ihokin kuin vahaa. Kun Haavistolta on tenteissä kysytty jotain, olen aina pelännyt, että ehdokkaani ei kykenekään sanomaan mitään. Minun makuuni Haavistolla on liian pitkä viive kysymyksen ja vastauksen välillä.
Kun sitten vastaus on lopulta tullut, se on kyllä ollut ihan timanttista. Ikään kuin Haaviston päässä olisi raksuttava tietokone. Jokainen sana häneltä on ollut painavaa asiaa, mutta mutta mutta. Eilenkin Haavisto vaikutti niin robottimaiselta, että oli ilo katsoa vastaehdokkaan (ja kestoinhokkini) helpottunutta hymyä.
Ikään kuin Stubb olisi huokaissut ja tuumannut, että nyt voi jo hymyillä, takana on 56 vaalikeskustelua eikä tällaista tarvitse enää ainakaan kuuteen vuoteen toistaa. Vaalikeskusteluissa Stubb ei ole voinut olla töytäilevä oma itsensä. Hän on ollut hapan ja nariseva. Kireäkin. Voi poloista, mutta nyt se loppuu.
Tietenkin on mahdollista, että voittajan on helppo hymyillä. Iltalehden Kreeta Osalta-Karvala ja toinen kestoinhokkini agrologi ja ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti Anna Hevos-Perho veikkasivat Ylen Aamutelkkarin Jälkiviisaissa Stubbista voittajaa ja juuri siksi aion äänestää Haavistoa.
Emilia Uljas ei sanonut mitään. Peli ei ole velä pelattu.
Kreeta Osalta-Karvaloissa, Anna Hevos-Perhoissa ja Kalajoen karjakoksi nimeämässäni nyt jo edesmennessä Olga-Tuula Ketosessa ärsytti/ärsyttää se, että he ovat toimittajana samaa jatkumoa kuin Erkon verikoira Antti Pietilä.
Esimerkiksi sanaa lähidemokratia en usko koskaan tulevan kenenkään julkkistoimittajan suusta. Sen vuoksi tervehdin niin ilolla Hesarin päätoimittajan Erja Yläjärven kolumnia (HS su 4.2.2024), jossa hän otti Helsingin asukkaat vakavasti ja tosiaan kirjoitti lähidemokratiasta lämpimään sävyyn.
Kuuntelin aikani Antti Pietilän kirskuntaa kirjasta Erkon verikoira ja jätin kesken. Politiikka siinä näyttäytyy vain ylätason likaisena pelinä. Toimittajan kyllä tulee olla vallan vahtikoira, mutta Pietilälle ja hänen kaltaisilleen ei ole olemassa kansalaisia tai kuntalaisia.
Lisäksi arvostelin Olga Koota kouluttautumattomuudesta. Hän kävi Otavan opiston tiedotus- ja viestintälinjan. Se oli sitten siinä. Suomen journalismin kiintotähti oli syntynyt. Eittämättä Olga K oli samanlainen luonnonlahjakkuus kuin Savon Sanomien ammoinen lapsitähti Jaana Hiltunen, mutta lapsitähteydessä on riskinsä. Lahjakkaana saattaa helposti juuttua paikoilleen.
Takavuosina Jaana Hiltunen kirjoitti kolumnin Juankosken tehdaskesätyöstään. Ymmärsin kolumnin niin, että Hiltusen mielestä työläiset ovat paskoneet Suomen palkkavaateillaan. Varmasti Savon Sanomien talouspomot silittivät Jaana-tyttösen tukkaa siinä kohtaa hänen journalistista uraansa.
Olga-Tuula K oli vuonna 2014 radiossa epämukavuusalueellaan, sillä .... "tuli puhe Marxista. Olga Koo, Kalajoen karjakko, selvästi vääntelehti studiotuolillaan epätietoisuudesta, kun ei tiennyt, oliko kyse Marxin veljeksistä tai ehkä Marxin kostosta...."
http://www.piavalkonen.fi/blogi/2014-11-980355814
Toimittajat ovat kauttaaltaan kyllä nokkelia ja näppäriä, mutta osa heistä on ja pysyy valitettavan pihalla. Esimerkiksi Anna Perho ja Inari Fernández kirjassaan Ihanat, vanhat talot herättivät myötähäpeää paukuttamalla tekstiä asiasta, joka ei sitten mennyt ihan niin justiinsa.
Kauttaaltaan kirjassa puhuttiin perinnerakentamisesta. Perinnerakentaminen ja perinnemestari ovat yksittäisen mediamiehen lanseeraamia termejä:
"Perinnemestari on vanhojen rakennusten korjaamiseen liittyvä hanke, joka käynnistyi suunnittelulla vuonna 2007. Keväällä 2008 tuotantoyhtiö Mediatehdas Dakar allekirjoitti sopimukset Yleisradion ja Cursorin (Kotkan-Haminan seudun kehitysyhtiön) kanssa. Yhteistyön ansiosta voitiin aloittaa sekä 10-osaisen televisiosarjan että www-sivuston tekeminen. Televisiosarja YLE TV1:ssä alkoi 20.8.2009 ja hieman ennen tätä avattiin www-sivut täydessä laajuudessaan."
https://perinnemestari.fi/
Hankkeen taustalla on Hannu Rinne. Luulin, että hän on vähintäänkin arkkitehti. Aloin googlailla. Juupati juu, tyyppi on valmistunut filosofian maisteriksi Jyväskylän yliopistosta vuonna 1997, työskennellyt Taide-lehden toimittajana 1995–2000 ja vuodesta 1996 lähtien freelance graafisena suunnittelijana.
Perinnemestari ja perinnerakentaminen on mediahanke ja jos nämä heppuset ovat restauroinnin asiantuntijoita, minä ilmeisesti sitten olen Ylä-Savon neito. (Katkeruuteni on alkanut kumuloitua siitä lähtien, kun tajusin, että Savon Sanomissakin naiset etenivät raketin lailla vauhdikkaasti, jos olivat hauskoja, nuoria, ja nättejä. Ylä-Savon neidon tittelistä ei ainakaan ollut haittaa urakehitykselle. Jos Savon Sanomissa oli lihava, vanheneva ja raihnastuva nainen, joutui nopeasti työttömyysputkeen. Ja sitä myötä hautaan. MOT.)
Mutta Anna Perhoahan minun piti haukkumani. En hauku Inari Fernándezia nyt, vaan myöhemmin. Olen kuunnellut hänen Käppyrämännyn juurella -kirjansa. Oli siinä hyvin paljon kaikkea hyvääkin. Etenkin se oli hyvin vilpitön. Mutta.
Juu, Ihanissa vanhoissa taloissa asiantuntijana oli lappilainen Marko Korkeasalo. Jäi epäselväksi, onko Korkeasalo ollut joskus Sodankylän kunnan rakennustarkastajana, sillä sellaiseksi häntä kirjassa tituleerattiin. Korkeasalo työskentelee tällä hetkellä saamelaismuseossa Siidassa museomestarina ja käyttää titteliä restaurointimestari.
En ole ihan varma, onko Korkeasalo myös rakennusmestari ja kuunneltuani Ihanat, vanhat talot soitin tyypille. Oli juuri ollut sydänleikkauksessa enkä hennonnut teurastaa häntä siitä, että ei ollut toiminut kirjan faktantarkastajana ennen sen julkaisemista.
Ymmärrän kyllä, että aina kaikkea toimittajakaan ei voi hallita. Kuitenkin. Oli kyse kirjasta ja silloin toivoisi, että ainakin termistö olisi kohdallaan.
Hannu Rinteen mediayhdistys ylläpitää perinnerakentajien osaajarekisteriä. Olisi kiva tietää, kuinka monella rekisterissä on oikea restaurointialan ammattitutkinto tai erityisammattitutkinto. Asiaa pitää tutkia ja pohtia, miksi perinnerakentajat eivät ole halunneet virallistaa osaamistaan näyttötutkinnoin.
Restaurointikilta on aloittamassa koulutuksen kehityshanketta ja mystisiä perinnerakentajia, jotka tutkinnon tehneistä tuntuvat hieman pehmoisilta, tulee hankkeessa haastatella. Jospa näyttöihin hankkiutuminen on tehty tai muodostunut vaikeaksi ja rahaa virtaa kassaan muutenkin.
Mediahankkeena. Ja medialemmikkinä.
...
Puhelin tarjosi minulle alkuviikosta Antti Hurskaisen esseekirjaa En kieltäytynyt aseista. Tilasin sen oitis. Eilen läksin viemään Rautavaaran helluntaiseurakunnan viikonlopputapahtumien fleijeria naapuriin. Ajattelin, että samalla reissulla voisi juhlia hellareiden 65-vuotistaivalta ja käydä kärpäsenä katossa, kun messiaskunnanjohtajamme Mikko Samoa-Kärnä kättelee Petturi Urpoa (kök. Puh.) Äh, eihän pääministerimme ole mikään Petturi, sillä hänhän ei ole taustayhteisöään, Suomen parempiosaisia, pettänyt missään kohtaa.
Tosin en oikeasti ymmärrä, miten Orpuporpuliinilla on otsaa esiintyä yhteisvastuukeräyksen suojelijana. Tai ehkä tässä juuri on villakoiran luun ydin. Kun Kokoomus syöksee yhä enemmän ihmisiä köyhyyteen, tarvitaan yhteisvastuuta ja hyväntekeväisyyttä.
Yhteisvastuusivuilta löysin seuraavan tekstin: "Yhteisvastuu auttaa haavoittuvimmassa asemassa olevia nuoria. Vuonna 2024 kerätyt varat käytetään syrjäytymisvaarassa olevien nuorten ja heidän mahdollisuuksiensa tukemiseen HelsinkiMission, Suomen ev.lut. seurakuntien ja Kirkon Ulkomaanavun avulla."
Koska Kokoomus on yhteisvastuukeräyksessä näin vahvasti mukana, taitaa olla vaikea houkutella Mattia auttamaan yhteisvastuukeräyksessä Rautavaaralla, vaikka hänen entinen työkaverinsa on luterilaisessa seurakunnassa diakonissana.
Niin. Marko Kilpi ja haavoittuvassa asemassa olevat nuoret. Marko kilpi silitteli FB:ssä kirjailija Antti Heikkistä, kun Heikkinen oli saanut jostain työstään palautetta. Kilpi sanoi, että poliitikot ne vasta paskaa niskaansa saavat.
Voi voi. Se on vähän niin kuin pelin henki julkisessa työssä. Sitä paitsi kysyn viidennenkymmennen kerran, miten edistyvät Kilven nuorisomielenterveyshankkeet ja mitä ne edes ovat.
...
Sekä kirjailija Antti Heikkisellä että Marko Kilvellä on kansan rakastaman hahmon dilemma. Kivat ja positiiviset ihmiset murenevat kappaleiksi, kun saavat arvostelua. Ymmärsin, että Danny-kirjan Savon Sanomista saamat pyyhkeet saivat Heikkisen nyreäksi.
En osaa sanoa, olivatko pyyhkeet aiheesta. Todennäköisesti, sillä Heikkinen on tuottelias kuin Mika Waltari aikoinaan eikä tuottelias saata aina voida suoltaa priimaa.
...
Sen sijaan Antti Hurskainen ei kosiskele. Hän kieltäytyy kosiskentelusta ihan liikuttavuuteen saakka. Pahinta, mitä Hurskaiselle voisi tapahtua on se, että hänen lukioaikainen äidinkielen opettajansa kehuisi uutta esseekokoelmaa.
Hurskainen poseeraa ihan muille tahoille.
Esimerkiksi kokoelman nimiessee En kieltäytynyt aseista on osin hirmu vilpitöntä ja rehellistä tekstiä siitä, miten sivari-Hurskainen oli lähinnä Lapinjärven Teboilin nurtsilla kännäävä tai pöhnäämä velttoilija kuin aatteen palosta rauhaa kannattava idealisti.
Kunhan ei tarvinnut kohdata kouluaikojen ikätovereita muista yhteiskuntaluokista intin metsäkeikalla.
Lisäksi kiinnitin huomiota sivun 21 alalaidassa olevaan sanaan: nykyisen vaimoni kanssa. Nykyisen? Niin. Mitäää vittua? Miksei riittänyt "vaimoni kanssa"?
Kummallista on, että Hurskainen asettuu rauhanpuolustajien yläpuolelle. Hei, poju, joku saattaa ihan aidosti olla rauhan puolesta. Minua ainakin todella kummeksuttaa suomalaisten vankkumaton ja aivoton maanpuolustushenki. Olen niiden satojen reservistä eronneiden miesten puolella.
Emme eilen Matin kanssa menneet Lapinlahdelle maanpuolustukselliseen turvallisuusiltaan. Emme menneet pakkasten vuoksi, mutta toisaalta. Kyllä öklöttää piispa Jari Jolkkosen esiintyminen sotaherrojen kanssa. Kun pyysin Mattiani mukaan, tämä sanoi, että juu, siellä taas Jumala ampuu linnamme ja päälle on luvassa torvisoittoa.
Onneksi en synnyttänyt poikia, tykinruokaa.
....
Tämä oli kyllä terävä havainto Hurskaiselta: "Kai Sadinmaa fanittaa Pekurista keskittyäkseen itseensä teoksessaan Tinkimättömään kuolemaan saakka (2022)" (Antti Hurskainen En kieltäytynyt aseista s. 40). Jup, Hurskainen tunnistaa herkästi, kun joku on falski. Niin käy, kun pelkää yli kaiken, että on itse falski ja juuri falskiuden pelon vuoksi Hurskaisen esseet ovat joskus turhan koukeroisia ja jotenkin yliyleviä.
...
Ja tätä en ihan oikeasti tajunnut: "Jos kirjailijalla on omanarvontuntoa, mikään ei loukkaa pahemmin kuin puolueen yhteydenotto vaalien alla. Kiinnostus osoittaa, että kirjaillija on kohtalokkaasti epäonnistunut elämän ja taiteen repimisessä erilleen. Lapinlahtelaistuneen Matti Pulkkisen häpeäksi on laskettava hänen ehdokkuutensa vuoden 2008 kuntavaaleissa. Hän sai Vasemmistoliiton listoilta kuusi ääntä eikä onneksi tullut valituksi." (s. 62)
Kappale löytyy mainiosta kokoelman kakkosesseestä Vironkatu/Peltoniementie, jossa Hurskainen vertailee Helsingin Kruunuhakaa ja Lapinlahden rappeutuvaa keskiluokan asuinaluetta Peltoniemeä. Essee on huikean tarkkanäköinen asuinalueen yhteiskuntakerrosten ruodintaa.
Mutta että Pulkkinenko niin kauheasti tahrautui, kun me Rythin Pentin (vas.tietokone) kanssa pyysimme tätä kunnallisvaaliehdokkaaksi. Tjaah, hm. Ahah, nyt tajuan. Antti Hurskainen on suurena daideilijana irti reaalimaailmasta.
NIIN. Juu, vähän sama kuin oli hirmu hauskaa lukea kirjallisuustohtori Markku Soikkelin blogia Bittein saari. Soikkeli kirjailija-daideilijana sai kansatieteellisesti kiinnostavan tekstin aikaan, kun perhe hankki S-kortin. Veikkaan, että Hurskaisella ei ole S-korttia, sillä hän ei kuulu kansaan. Hän haluaakin olla eristyksissä kaikista yhteyksistä, jotta voisi luoda ja olla daideellinen, tinkimätön.
Höpsistä. Antti Hurskaista vaivaa vielä lapsentauti. Kyllä se siitä. Nuoruus on ikävaihe, joka menee vuosien myötä ohitse.
Joka tapauksessa harmi, että en missään yhteydessä tutustunut Hurskaisen muutama vuosi sitten kuolleeseen opettajaisään. Isänsä oli sukunsa ensimmäinen korkeakoulutettu mies, mutta jos olisi joutunut Lapinlahden kulttuurikerman museogaalaillallisille, hän olisi hörähtänyt röhönauruun.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]