Kohta menen ulos hakemaan vettä

su 18.2.2024

Jumin aamulla television ääreen. Ensin tuli katolinen messu. Menot näyttivät heti alkuun katolisilta, mutta sitten oudosti seurakunta lauloi laaaaahaaaaavan virren, ihan kuin kuitenkin oltaisiin luterilaisessa kirkossa. Oli pakko katsoa tv-oppaasta, mistä messu tulee. Alkuteksteissä oli sanottu, että messu oli tuhkakeskiviikon palvelus Pyhän Marian kirkosta ja siinä kaikki.

Nyt googlaan, missä on Pyhän Marian kirkko. Jahas, siis Meilahdessa.

Sitten seurasin dokumenttia Suomessa vaeltaneista intiaaneista ja lopulta dokkaria nuoresta hollantilaisesta miehestä, joka muutti veneeseen, sillä tavallisessa asunnossa eläminen oli tylsää ja liian helppoa.

Whatsappasin, että juuri siksi mekin oikeastaan muutimme Rautavaaralle takaisin jo tammikuun lopussa. Minä vain lojuin lokakuusta tammikuuhun tietokoneen ääressä. Äsken Matti kävi syömässä makaronilaatikkoa, jonka oli pyöräyttänyt sen jälkeen, kun lämmitti leivinuunin.

Minä en ole edes tiskannut. Äsken Matti kysyi ujosti, jaksanko hakea vettä. Haen, haen, kunhan joudan tästä.

Päässä pyörii kaikenlaista. Haluaisin kirjoittaa siitä, mitä kuulin viime viikonloppuna Rautavaaran helluntaiseurakunnassa. Lauantaina luennoi Tapio Sopanen helluntailaisuuden historiasta.  Olen vieläkin aivan pyörryksissäni tiedosta, että hellarius on samaa karismaattisuutta tai kaipuuta kokemukselliseen uskonnon harjoittamiseen kuin körttiläisyys Telppäsniittyineen ja lestadiolaisuus omine muotoineen.

Ja sain vahvistusta sille, että minäkin olin jostain (googlannut) saanut tietää Los Angelesin Azusa-kadun herätyksen perustana olleen armenialaiset sekä Armenian venäläiset, jotka pakenivat 1900-luvun vaihteessa turkkilaisten tulevaa massamurhaa. Armenialaiset olivat joutuneet Osmanien valtakunnan alaisuuteen ja varmaankin heidän keskuudessaan levisi aavistus siitä, mitä oli tulossa.

Muutaman mutkan jälkeen helluntailaisuus saavutti Rautavaaran. Ehkä täällä tavallinen luterilainen meininki vain ei napannut tai sitten pappi Nurmeksesta ei ehtinyt pitämään seurakuntalaisista huolta tarpeeksi taajaan.

Lapinlahden helluntaiseurakunnan synnyn ymmärsin, kun luin Pekka Ervastin ja Timo Haapalan kirjan Mäntyniemen pesänjakajat. Toimittajakaksikko oli haastatellut vuoden 2012 presidentinvaalien alla Sari Essayhahia. Essayahin mukaan hellariyhteisöjä syntyi Lapinlahden maalaiskylille, kun eriaiset pieneläjät alkoivat kokoontua yhteen.

Useasti asetelma pienviljelijäperheissä oli se, että isä oli SKDL:n kannattaja ja äiti uskovainen. Tämä ei ollut Mäntyniemen pesänjakajissa, vaan usealta SKDL-isä ja hellariäiti -perhen lapsilta kuultua.

Ihmiset alkoivat kokoontua toistensa luokse. Villisti. Useinpa vielä enemmänkin naiset. Tapio Sopanen alustuksessaan kykeni hauskaan itseironiaan: "Naiset kahvittelivat keskenään ja sitten tulivat salkkumiehet ja organisoituminen alkoi."

Juuri tämä viehättää sekä hellareissa että Jehovan todistajissa. Naiset saavat olla aktiivisia ja ovatkin. Viime keskiviikko Rautavaaran hellarikirpparilla oli hyvä ja virkistävä kokemus. Oli päntiönään naisten juttuja ja välillä talossa kävi pyörähtämässä muutama mieskin.

Niin. Ja minä siteerasin selostuksessani juuri miestä. Naisten juttuja en kertonut. Ehkä siksi, että kirpparilla pyrähtänyt mies osasi ottaa tilan. Semmoinen kun olisi joskus nainen. Tilansa ottava.

Nyt vielä kun saisin tolkkua siitä, onko eri puolille Suomea syntyneiden Kotiseurakuntien tausta sama vai mikä. Ovatko ne irtautuneet helluntailiikkeestä vai aivan omaehtoisia? Vai onko nyt niin, että kun Eurooppa sekularisoituu, kristillisyyden malli tuleekin Afrikasta?

Ja että kohta Afrikasta tehdään lähetystyötä Suomeen? Esimerkiksi Kokkolan lähetyksen Patrik Tiainen oli hankkinut pastorin koulutuksensa Keniassa ja Perjantai-dokkarissa Tiainen pyöri seurakunnan alttarilla kuin derviššit.

Wikipedian mukaan derviššien pyörimisliike toimii tehokkaana transsitekniikkana ja siihen yhdistetään usein myös hengityksen rytminen säätely, mikä niin ikään edesauttaa transsitilan saavuttamista. Tavoite on päästä uskonnolliseen hurmokseen.

Derviššit ovat suufimuslimeja. Tämä on niin äärettömän kiinnostavaa, että on pakko lähteä hakemaan vettä kaivosta, sillä jos nyt alan googlailla näitä asioita, jään tähän kirjoittamaan ikuisiksi ajoiksi. Löysin nimittäin äsken netistä listauksen uskonnoista Suomessa. Siinä sanottiin, että Kotiseurakuntia rekisteröitiin vuonna 2011 kymmenisen kappaletta ja sen jälkeen ei olekaan rekisteröity. Kotiseurakunnat tai Koti-seurakunnat löytyvät kategoriasta Kristinusko, Protestanttiset kirkot ja yhteisöt, Tunnustuskuntiin sitoutumaton uuskarismaattisuus.

Nyt Matti meni aukaisemaan tietä rantasaunalle. Kävimme eilen käyttämässä Paula-siskoa saunassa. Juuassa asti. Siskon taloyhtiössä sauna on vastapäisen rivitalon kauimmaisessa päässä. Muistisairaalle se on pitkä matka.

Oli monta kiemuraa, mutta sain Paulan saunavuoron vaihdettua kaikkein aikaisimmaksi. Näin Paulan ei tarvitse uppuroida pimeässä kuin ehkä joulu-tammikuussa. Ehkä hän pimeimpäänkin vuodenaikaan pääsee hämärissä saunavuorolleen.

Pääsin saunaan samalla itsekin. Suihkussa olen käynyt viimeksi iskän 104-vuotissynttäripäivänä. Mattikin ehti saunoa pitkän saunavuoron lopuksi ja tuumasi, että olipa viimeinen kerta sitä lajia. Sähkösauna ei ole Matin juttu.

Niinpä näyttää nyt siltä, että meillä on vielä joskus lumikaudella tie omalle rantasaunalle!

Se, miksen mennyt tänään hellariseurakuntaan kuuntelemaan puheita elämästä, johtuu siitä, että kirkkovuoden alussa, luomakunnan päivänä, 1. syyskuuta ajoin Valtimon Rasimäkeen ortodoksiseen palvelukseen.

Kuvasin palvelusta ja ihmisiä. Paloin halusta kuulua iloisiin hartiahuiveihin pukeutuneiden ferešinaisten joukkoon. Kun kerroin Matille puhelimessa, minne olin menossa - en muista, missä Matti silloin oli - oli Matti saman tien klikannut itsensä irti luterilaisen kirkon jäsenyydestä.

Sain tietää sen vasta päivien päästä, kun löysin postilaatikostamme kirjeen digi- ja väestötietojärjestelmästä. Tuli kammottava takauma. Olinhan elänyt kymmenen vuotta mieheni rinnalla tietämättä, että hän pettää minua - ja mitä törkeämmällä tavalla. Minä tyhmä vaimo, voi kiesssus, miten kamala on tuntea itsensä umpityhmäksi.

Kaiken lisäksi toimitin mieheni rakastajattarelle Maaseudun Tulevaisuuksia luomumansikkapenkin katteeksi ja ostanut naiselle Ikeasta säilykepurkkeja, jotta voisi myydä tuotteitaan. Tekisi mieleni repiä itseltäni suikaleittain ihoa. Tuntuu edelleen pahalta.

Mainostin naista omavaraistalousasiantuntijana ja ihmiskunnan tulevaisuudelle tärkeänä hahmona. Niin. Kyllä on naisella (ja Matilla) nauru maittanut. Tyhmätyhmätyhmätyhmävaimotyhmä. Lisäksi nautin mieheni raiskaajan luona kasviskeittolounaan. Tämä on toinen keisi enkä vieläkään tiedä, kuinka monta "keisiä" on vielä jossain. Lounaalle mummuli kutsui minut sovinnon merkiksi, juu. Lounastarjoilu oli kuitenkin merkki miehelleni siitä, että suihin otosta on syytä siirtyä yhdyntöihin. Se olikin tarkoitettu varoitukseksi.

Minä olin siinä kohtaa vain naurettava sivuseikka.

Näin hurjaa touhua on Lapinlahdella, taidepitäjässä. Kun kerroin tästä ihmiselle, jota olin pitänyt kivana ja älykkäänäkin, tämä sanoi teennäisellä äänellä, että Matti ja XX - hehän ovat vain ystäviä. Niin kuulema naisen uskon sisar, neiti XX, oli koko ajan vakuuttanut.

Voi pyhä laupias uskovaisten kaheliosasto, sanon minä. Lapinlahden luterilaisen seurakunnan pirteät uskovat polyamoorikot, juu.

Mutta eipä siinä. Kun tajusin mieheni klikanneen itsensä irti Suomen luterilaisen kirkon jäsenyydestä, minä printtasin oitis avioeropaperit, allekirjoitin ja skannasin käräjäoikeuteen. Sen jälkeen vaihdoin Facebook-taustakuvan ja profiilikuvani, menin peiton alle ja ajattelin, että kuolema saa tulla.

Ei se tullut. Sain valtavasti myötätuntoa Facebookin kautta. Yhdet haukut sain, mutta haukkuja kipuilee jotain omia kipujaan ja ajattelin, että ystävyys häneen voi olla jonkin aikaa hieman katkolla. Naapurin Maritta käveli meille ja toi liikuttavassa vähän ryppyisessä pahvimukissa minulle tyrnimarjoja. Söin ne raejuuston kera ja tulin siihen tulokseen, että elämä voittaa.