Päivä, jolloin tunsin kuuluvani joukkoon Rautavaaralla

su 14.1.2024

Illansuussa lähdimme Rautavaaran kunnantalolta. Matti oli pysäköinyt auton kunnantalon ovea vastapäätä ja pappa-Roomesterimme apukuskin puoleisen sivun toisella puolella seisoi mustaan toppatakkiin sonnustautunut hoikka nainen.

Naisella oli takin huppu kasvojen peittona. Hän katsoi puhelintaan ja vaikutti siltä, ettei halua kontaktia. Tunnistin hänet kahdesta mäyräkoirasta.

Ajattelin, että voi vittu, pitäisikö sanoa jotain vai olla ikään kuin ei mitään. Samanlainen olo oli ristisaatossa Valamosta Lintulaan ammoin, kun kirjailija Liisa Laukkarinen tuli tykö heti ja välittömästi omana itsenään, mutta muudan kuvataiteilija pysytteli alkumatkan huivinsa suojassa.

Uskalsin puhutella Laukkarista, sillä hän tarkasteli meitä muita ristisaattolaisia kirjailijan uteliaalla katseella. Kerroin, että olin hiljattain lukenut hänen käsittääkseni Lapinlahdelle sijoittuneen kirjansa Veli. Pidin kirjasta kovasti, sillä se kertoi epäsovinnaisesta ystävyydestä. Kirjan veli mitä ilmeisimmin oli todellinen ihminen ja kirjassa esiintyvä vanhempi nainen, vankilajepen kirjekaveri, oli itse Liisa Laukkarinen.

Liisa Laukkarinen mursi sen jälkeen muun jään kiinnittämällä huivinsa suojiin piiloutuneen taiteiijan huomion. Hän aloitti kursailematta vähän aikaa sitten jossain naistenlehdessä olleesta haastattelusta, jossa oli esiintynyt myös taiteilijan porokoira.

Ensin taiteilija vastaili ynseähkösti, mutta lämpeni sitten. Paluumatkan loppukilometreillä Lintulasta Valamoon meitä ristisaattokulkijoita oli vain kuvataiteilija, kirjailija, minä ja tuleva nuori pari: Valamon ompelijatartalkoolainen ja kuuliaisuusveli.

Ristisaattoväki oli ensin Lintulassa huvennut alle puoleen ja paluumatkalla puolestakin erkani väkeä. Me sinnikkäimmät maratonsaattolaiset rupattelimme lähellä Valamoa rennosti kuin vanhat kamut, vaikka menomatka oli ollut alkuun jopa kireätunnelmainen ja ahdistava.

Ei tullut sellainen olo, että tässä sitä vaelletaan rukouksessa, vaan etenimme alussa leukaperät kireänä. Liisa Laukkariselle tulee antaa kiitos tunnelman laukaisemisesta.

...

Onneksi olen naimisissa puusilmän kanssa. Hän ei kiinnittänyt keskiviikkona huomiota siihen, että kunnantalon edessä seisova hahmo näytti haluavan olla toppahuppunsa suojassa.

Mattini sanoi hahmon koirista jotain ystävällistä ja minäkin kävin tekemässä tuttavuutta Pyryn kanssa. Sanoin hahmolle, että meillä on myös Pyry ja kysyin, mikä on hahmon toisen koiran nimi.

Toki olin jo Pyryyn tutustunut somessa ja muistin nimen juuri sen takia, että meillä on oma kakka- ja karvakasa, hömelö vartiokoirakaima. Hahmo vastasi, että toisen koiran nimi on Tuisku.

Sanoin, että meillä on kolme kertaa niin suuria koiria ja meidän verikoirat söisivät pikku mäyräkoirat aamupalakseen. Tosin Halla varmasti jättikokoisena Alaskan huskynä vain tallaisi innoissaan pikku koirien päälle. Nyt on muuten kiima tulossa ja tänä aamuna Linnansalmentieltä kurkisti lupaavan näköinen Siperian husky.

En ehtinyt toiveikkaasti kysyä, onko yksilö leikkaamaton uros, sillä omistaja vain pikkuruisen hetken ajan kurkisti alas tšehovilaiselle keittiöpihallemme. Me Hallan kanssa tuijotimme harmaanvalkeaa siperilaista komistusta lumoutuneena. Näin jo alfanarttumme ympärillä telmivät koiranpennut.

Kun toppatakkinnen kertoi toisen koiran olevan nimeltään Tuisku, alkoi naurattaa, sillä meillä on Pyry ja Halla (sekä falsettiääninen eunukki Armas). Sanoin, että tehän olettekin sometähtiä.

Sitten mietin, mitä kirjailija Liisa Laukkarinen olisi sanonut. Kirjailija olisi sanonut juuri sen, minkä sylki olisi suuhun tuonut - sen, mitä ajatteli. Minäkin tein niin ja sanoin, että meistä täällä tuli heti paljon iloisempia, kun te muutitte tänne.

Olimme Matin kanssa siinä kunnantalon edessä tavanneet Rautavaaran kuningattaren, uuden kunnanjohtajan uuden vaimon, Anna Sirkiän ja tarkoitin todella sitä, mitä sanoin.

Oli ilo nähdä hymy toppahupun sisältä.

...

Päivällä, kun kunnantalon majesteetillisten portaiden yläpäässä oli vuoroni opastaa Henkkarit kaikille -projektiin tulijoita kuvattavaksi, ylistin uuden kunnanjohtajan lausumaa siitä, että haluaa olla osa yhteisöä.

En sellaista ole kuullut kenenkään kunnanjohtajan suusta. Valitettavan moni kunnan toplokas eristäytyy taviksista ja pysyttelee kuntalaisista etäällä.

(Toplokas-sana löytyy Kalle Päätalolta ja tarkoittaa jonkinlaista uittopomoa, kirjoittaa blogisti otsikolla Sairaan rakas elämä 28. helmikuuta 2021. En nyt ehdi perehtyä, kuka blogisti on, mutta asunee Sveitsin Antibesissä. Ainakin osan vuotta tai joskus. Blogistin ensimmäinen merkintä on päivätty 7.  maaliskuuta 2014 ja ilmeisesti blogi alkaa siitä, kun kirjoittaja sai tietää sairastavansa imusolmuksesyöpää. Hän on mies, sillä imusolmukesyövän alku oli kiveksessä. Selvitän blogistin henkilöllisyyden myöhemmin.)

Muistan Lapinlahden yrittäjien aamukahvilla joskus vuonna kuokka ja kivi perunannoston jälkeen sanoneeni silloin tuoreelle Lapinlahden kunnanjohtajalle Marko Korhoselle (ent. jonkin verran vas.ry. nyk. hyte-pomo ja välissä maakuntajohtaja) että hän voisi aloittaa uudenlaisena some- tai Facebook-aktiivisena kunnanjohtajana.

Korhonen parahti teeskentelemättömän vilpittömästi, että hänelle riittää muutenkin elo ja olo kuntalaisten kusitolppana. Ilmeisesti kun kunnilla olivat vielä sosiaalitoimet ja terveyskeskukset, kunnanjohtajan työ oli ylikuormittavaa. Nyt, kun duunia ei ole niin paljoa, virassa voi olla jonkinlaisena presidentillisenä arvojohtaja-julkisuushahmona.

Vähän niin kuin kuningas Ruotsissa. Esimerkiksi meidän Rusis, Lapinlahden oma poika Juha-Pekka Rusanen, on Kiuruvedellä todellinen sydänten maalaiskaupunginjohtaja. Nyt kun nämä uuden kulttuurin kunnanjohtajat vielä alkaisivat edistää kansalaisyhteiskuntaa ja kehittäisivät lähidemokratiaa niin olisi aivan perfetto. (Onpa ikävä Milanon naisten paratiisia. Sieltä opin hieman italiaakin ja sana perfetto jäi mieleen, kuten myös sanat: matrimonio ja figlio.)

...

Olen suitsuttanut uutta kunnanjohtajaa eri puolilla niin, että mietin, pitäisikö tästä keksiä jotain pisteliästäkin. Odottakaapahan, kaivoin eilen esille lehtiarkistostani Imagen marraskuulta 2022 (10/2022). Toimittaja Jantso Jokelin oli ollut Mikko Kärnän kanssa paljussa Houtskarissa ja kirjoitti tästä jutun, jonka perusteella tiesin lobata Kärnää Rautavaaralla Kohti innostavaa työtä -hankkeen loppuseminaarissa elokuun lopussa.

Kysyin kepuvaikuttajalta, onko Se Mikko Kärnä lähettänyt hakemuksensa kuntaan kännissä vai läpällä. Heppu veti henkeä, mutta päästi pikkuruisen narahduksen, joka ehkä oli pidätetyn naurunpyrskähdyksen tapainen reaktio, ja sanoi, että on se paperinsa lähettänyt ja kaiketi tosissaan.

Sen jälkeen ajattelin, että syteen tai saveen, me kuntalaiset haluamme olla mukana kunnanjohtajavalinnassa - ja menin terävän, mutta välillä vähän kireän, KD-rouvan tykö. Kyselin kunnanjohtajakuviosta ja yht´äkkiä muistin, että olin lukenut jostain hirmu hyvän Mikko Kärnä -henkilöjutun.

Muistin väärin, kun sanoin, että sen täytyi olla Hesarin Kuukausiliitteessä.

Hesarista onkin tullut ihan kelpo lehti. Viime keskiviikkona kunnantalolla oli Hesarin toimittaja Minna Pölkki ja valokuvaaja Matti Vassinen Polvijärveltä. He kiertelivät myös muissa kohteissa.

Hesaria olen alkanut lukea ihan uudella intensiteetillä, kun huomasin, että Saska Saarikoskikin tunnistaa sanan uusliberalismi. Lisäksi Paavo Teittinen mainitsi torstain 11.1.2024) kolumnissaan Venäjän naapurit pyrkivt Natoon ihan itse maailmanpolitiikan professorin Heikki Patomäen.

Tosin Teittisen sävy oli visto, mutta kuitenkin. Heikki Patomäki on ollut Hesarissa niin persona non grata, että häntä ei ole voinut mainita edes kielteisenä esimerkkinä.

Toin Patomäen EU-kampanjassaan Rautavaaralle keväällä 2014. Halusin osoittaa professorille, että Rautavaarallakin on elämää. Nyt kun muutattelimme Rautavaaralle, testasin esimerkiksi Rautavaaran yrittäjien parissa, millainen vaikutus on sillä, jos sanon tuoneeni maailmanpolitiikan professorin Heikki Patomäen Rautavaaran kunnantalolle.

Ei minkäänlainen. Ei soittanut kelloja. No, toivon kuitenkin, että kanssakeskustelijani tunnistivat lauseestani edes sanan maailmanpolitiikka.

Sainkin osakseni aavistuksen omaista hapanta närkästystä viime keskiviikkoaamuna, kun kunnan järjestämillä yrittäjien aamukahveilla kerroin opiskelleeni Tampereen yliopistossa toimittajaksi ja sivuaineenani kansainvälistä politiikkaa, slaavilaista filologiaa ja myöhemmin muun muassa yleistä teologiaa.

(Tai ei ei närkstystä, vaan oikeastaan osa Tiilikan aamiaistajista sai paskahalvauksen, mutta ehkä he siitä vielä toipuvat.)

Kummallista on, miten tyrmääviä reaktioita ylipäätänsä tulee, kun kerron, että minusta tulee pian ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti. Ehkä pitäisi pysytellä kohteena. Ehkä tavis ei saisi aktivoitua tässäkään asiassa.

En tajua yrittäjäaamiaistajien närkästystä, sillä en edes kertonut kaikkea. Olenhan työnohjaaja, työyhteisösovittelija ja opiskellut sekä kirjallisuustieteen ja kirjoittamisen perusteet avoimessa yliopistossa. Enkä kertonut lukuisista johtamisen opinnoistani.

Kerron taas tämän. Olen päättänyt. Otan tilan, jonka tarvitsen. Jos joku ei kestä sitä, mitä olen elämässäni tehnyt tai opiskellut, tukehtukoon harmiinsa.

....

Muuten kyllä kunnan ja yrittäjien aamukahvilla keskiviikkona Tiilikassa oli draivia. Ilmapiiri kihisi ja kuhisi energiaa.

Kahville oli ehtinyt ihan uusia tyyppejäkin - yrittäjiä, joita en ole yrittäjäjärjestön kökkäjäisissä pongannut. Jes. Lisäksi uusi kunnanjohtaja mainitsi Savon Sanomien tulohaastattelussaan joulukuun alussa, että paikallinen lvi-yrittäjä on jo ottanut kontaktia.

Hyvä juttu ja näyttääkin siltä, että kyseisillä herroilla on sama rytmi. Heissä kummassakin on jotain upseerimaista. Trat, trat, trat. Jos kunnan toplokas joutuu paikallisen lvi-yrittäjän kanssa huonoihin väleihin, ennuste kunnantalolla pysymisestä on heikko.

Mikko Kärnän plussaksi on lisäksi luettava se, että hän selosti seikkaperäisesti kunnan vesihuollon alas- ja ylöskirjauksia kunnan tilinpäätöksessä. Tuli puhe siitä, mistä kirkonkylän vesi tulee. Mukana oli Vellipuron vesiosuuskunnan heppu. Hänet olen nähnyt Rannan erän hirvipeijaisissa.

Kylän hirvipeijaiset on oiva tilaisuus nähdä, kuka on kuka. (Ja kuka on hengissä.) 

Kunnanjohtaja kertoi vesihuollon tilinpäätöskuvioista yllättäen ja pyytämättä. Suoraan. Havainnollisesti. Ihastuttava piirre sekin.

Pakko verrata. Edeltäjässään Henri Ruotsalaisessa oli jotain aivan kummallista tavallisen kuntalaisen yläpuolelle asettuvan dandya. Ehkä tilanne Rautavaaran kunnassa edellisen adhd-Unto Murron jälkeen oli niin kaoottinen, että Ruotsalainen piti parhaana olla sanomatta yhtään mitään - ja kunnassa laadittiin esityslistat niin kryptillisesti, että ilmeisesti Pitäjäläisen toimituksessa on lakattu niitä lukemasta jo kauan kauan sitten.

En kuitenkaan anna ikinä anteeksi Ruotsalaiselle sitä, että vastasi kysymykseeni onnettoman, mutta kovin ihanan, elinvoimajohtajan katoamisesta palliltaan diibadaabaa.

Ruotsalainen myös kivahti, että ei vastaile kaikenmaailman somekirjoituksiin, kun ihmettelin blogissani sitä, mihin kunnasta hävisi fysioterapeutti. Minut rekrytoitiin satavuotiaiden ja kärttyisten mummojen kuntosaliohjaajaksi ja sitten rekryajani ilmoitti, että lähtee muihin töihin.

En todellakaan olisi suostunut moiseen, jos olisin tiennyt, että mummolauma jää yksin minun hoteilleni.

Blogini otsikko keisistä oli: "Rautavaaran kunnassa päitä putoaa kuin Shakespearen tumman kauden näytelmissä" (to 25.11.2021)

Ymmärsin fysioterapeutin lähdön niin, että johtamisessa Rautavaaralla oli joitain ongelmia. Edelleen. Koetin aikani purjehtia kerran viikossa Lapinlahdelta Voimatuvalle mummusiani ohjaamaan, mutta lopulta mittani tuli täyteen. Eihän tämä näin voi mennä. Salivuoro oli anivarhain ja olisin joutunut lähtemään Lapinlahdelta heti seitsemän jälkeen aamulla vapaaehtoishommiin ja silti minua olisi oven takana odottanut leegio kärttyisiä ja kylmissään olevia mummoja.

En olisi niin aikaisin kyennyt lähtemään, etteikö oven takana olisi ollut joku viisitoista minuuttia ennen ovien aukaisua. Mummoseni olivat ikänsä vuoksi hitaita ja kun seuraavan vuoron vetäjä ilmaisi harmituksensa siitä, että olimme hänen ryhmänsä jaloissa vielä enkä ollut aamulla muistanut panna edes ilmastointia päälle - meidän ryhmämme ilmeisesti vielä haisikin vanhalle, päätin, että kiitos, tämä oli nyt tässä.

Vapaaehtoisesti en herää ennen kukon pieraisua, aja kahdeksaakymmentä kilometirä tuulessa ja tuiskussa - ja kiitokseksi joku ikäiseni vaihdevuotinen kärttynaama riipii jumppatossuja jalkaansa naama norsun vitulla.

...

En kertaa tämän enempää kokemuksiani siitä, millaista on ollut tulla täysin ulkopuolisena Rautavaaralle. Mainitsen vain, että keskiviikkona oli toisin. Kunnan yrittäjille järjestämillä Tiilikka-aamukahveilla oli hyvä ja energinen henki. Uusi kunnanjohtaja sähköisti ilmapiirin positiivisella tavalla.

Kerrataan vielä. Kunnanjohtajan olemus oli houkutellut paikalle yrittäjiä, joita tavallisesti ei yrittäjien kekkereissä näy. Aamukahvit vähän venyivät ja kun pääsimme lopulta kunnantalolle EU-mansikka - Henkkarit kaikille -projektin kuljetustehtäviin, oli projekti täydessä höyryssä.

Ihmisiä oli kuulema ollut jonossa jo yli puoli tuntia ennen aloitusaikaa. Olimme Matin kanssa projektin ensimmäisessä suunnittelupalaverissa valtuustosalissa ja olisin halunnut mukaan projektia suunnittelemaan.

Olin kuitenkin häveliäs enkä tyrkyttänyt itseäni, sillä muistin, miten atavistista inhoa herätin Rautavaaran yrittäjien whatsapp-listalla, kun ilmaisin haluni käydä ehdolle yrittäjäjärjestön edustajaksi kunnan hyte-ryhmään.

En tiedä, ehkä Rautavaarankin kunnan virkamiehistöön on pesiytynyt ajatus, että kunnantalolla on kiva puuhastella keskenään, mutta kuntalaiset, nuo ryökäleet, ovat niin v_a_i_v_a_l_l_o_i_s_i_a. Joka tapauksessa se, että sain Matin ja minun nimet edes vapaaehtoisten listaan, oli suuren ponnistuksen takana.

Tähän toivon tulevan muutosta.

Vähän ennen joulua minulle soitti jokin kunnan työllistämisprojektihenkilö ääni kireänä ja ahdistuneena. Tuli sellainen olo, että olemme vapaaehtoistyöhaluisina Henkkarit kaikille -päivässä lähinnä vaivaksi.

Huvitti, sillä sama ilmiö oli ammoin Lapinlahden kunnan työllistämisprojektipäälliköiden kanssa, kun halusimme Hannulan Ullan kanssa Meijerin toimintakeskuksen hallitukseenkin mukaan. Ymmärsin, että kuntalaisen tulee pysyä roolissaan: työllistämisen kohteena - ei aktiivisena toimijana.

Vaivoin ahdistunut ääni sai kakistettua, että voisimme osallistua kyydityksiin. Senpä vuoksi en pitänyt yrittäjien aamukahvilta kovinkaan kiirettä kunnantalolle. Olin sanonut, että voimme Lapinlahdelta tullessamme tuoda kirkolle jonkun kuvattavan mukanamme, jos samalta suunnalta kulkee.

Yhden puhelun jälkeen ni sluhu ni duhu. Kukaan ei ottanut kontaktia enää ja jäi epäselväksi, tarvitaanko meitä ylipäätänsä.

Onneksi ensimmäisestä suunnittelurupeamasta lähtiessämme meille vilkutti Matin entinen työkaveri yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Hänestä oli tällä välin tullut Rautavaaran luterilaisen seurakunnan diakoni ja hän mobilisoi meidät lopulta hommiin kunnantalollakin.

Tunsin kuuluvani joukkoon ja mieluusti jatkossa osallistuisin vaikka yhteisvastuukeräykseen tai syrjäkylän mummojen sekä pappojen kirkkokyydityksiin.