Just kun sain lakkautettua Kanavan tilauksen, lehdestä löytyi Ossi Martikaisen kepukirjoitus, arvio tietokirjoista Sensuroitu Raamattu ja Jukka Korpelan Muinais-Venäjän myytti

ke 17.1.2024

Jee! Huomenna pääsemme rautavaaralaisten henkilöllisyyspaperittomien kanssa Nurmeksen poliisiasemalle. Henkkarit kaikille -hanke on tarpeellinen. Se on sitä myös ja ennen kaikkea demokratian toteutumisen kannalta.  Mukavaa! Tuntuu siltä kuin kuuluisi joukkoon.

Kunnantalolla viime viikolla, kun olimme Matin kanssa Henkkarit kaikille -hankkeessa kävijöiden viihdytysjoukoissa - sehän meille sopii ja sama tehtävä meillä on huomenna - näkökentässä vilahti jotain sinistä ja sitten kirjavaa.

Olin juuri ollut kahviossa juttusissa nuorisotoimen uuden nuoren virkamiehen sekä Muuruvedeltä pendelöivän toisen uudehkon virkamiehen ja ajattelin sinisen-kirjavan hahmon nähtyäni hämärästi, että nuorisotoimessa on ilmeisesti enemmänkin työntekijöitä.

Lapinlahdella aloin googlailla kunnan sivuja selvittääkseni, kuka on nykyään kuka Rautavaaran kunnassa, sillä sinimiehen lisäksi näin kunnantalon käytävällä liihottavan myös enkelin. Uudehko virkamies - Muuruveden pendelöijä - sanoi, että enkelillä on riittävästi huumorintajua, jotta kestää kyllä enkeli-nimityksenkin.

Pitäjäläisen jutusta kävi ilmi, että enkeli on uusi vs. hallintojohtaja. Lisäksi kulttuuripäälliköksi oli syksyllä valittu joku Erik Räsänen. Pitäjäläisestä ei löytynyt Räsäsen kuvaa. Häntä ei lehti ole näköjään vielä ehtinyt haastatella, mutta kun googlailin lisää algoritmi tarjosi (jonkun) Erik Räsäsen gradua.

Gradun otsikko on ”Ennen kaikkea televisiosarjahan on jatkuvajuoninen Jobin kirja": Metafiktiivisyys ja kirjoittaja jumalana Johanna Sinisalon romaanissa Lasisilmä. Nyt gradu on läppärin työpöydällä ja Lapinlahden kirjaston varattujen joukossa Sinisalon Lasisilmä.

En ole lukenut Johanna Sinisalolta mitään. Hänen esikoisromaaninsa Ennen päivänlaskua ei voi voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2000. Palkitun valitsi kirjallisuusprofessori Auli Viikari ja samana vuonna Anna syntyi. Anna täyttää huomenna 24 vuotta ja viikon. Marialle tuli eilen täyteen 25 vuotta ja viikko.

Moni asia tyttöjen ensimmäisinä vuosina meni ohitse, kuten Kalevi Sorsan kuolema. Sinisalon romaanin valinnan Finlandia-voittajaksi muistan hämärästi. Tai muistan siitä Auli Viikarin omituisen lausunnon.

En millään löydä lausuntoa googlaamalla. Tai sitten muistan tavallisten lukijoiden ihmetyksen. Sinisalon romaani oli spekulatiivista fiktiota ja kuulema moni sanoi, että ei olisi tarttunut teokseen, ellei se olisi saanut Finlandia-palkintoa.

Muistikuvani kummallisesta lausunnosta voi olla väärä ja saattaa olla, että sekoitan sen vuoden 1998 Finlandia-voittajan Pentti Holapan Ystävän muotokuvan kritiiikkiin Hesarissa.

Hesarin Antti Majander, (tyyppi, joka rusikoi vuonna 2015 Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviön, hyvä, että rusikoi, sillä saimme kokemuksesta luettavaksemme romaanin Sivuhenkilö ja aloin fanittaa Turusta), kirjoitti Sinisalon valinnan yhteydessä, että paras ei voittanut ja kirjallisesta vinkkelistä Finlandia-ehdokkaaksi pääseminen on suurempi meriitti kuin voitto.

Jahas, Holappa onkin saanut aikaan kirjallisuuskriittisen myrskyn, kun palkintopuheessaan viittasi siihen, että Hesarin kirjallisuustäti Suvi Ahola ei ollut syttynyt mistään vuoden 1998 kaunokirjallisesta teoksesta.

Ahola loukkaantui. Kummallista. Jos minä olisin ollut Ahola, olisin sanonut, että niin, voi voi sentään ja lisännyt, että kirjallisuusarvostelu on loppujen lopuksi yhtä subjektiivista kuin muukin taidearvostelu.

Viime vuonna Finlandia-palkinnon sai Sirpa Kähkösen 36 uurnaa. Olen lukenut sitä vähitellen iltaisin perinteisenä painettuna kirjana. Onnistuin saamaan painetun version käsiini Savon Sanomien ilmoituksen perusteella.

Kirjan sai Savon Sanomien tilaajana, jos toimi nopeasti. Minä toimin. Kliks, kliks ja olin 36 uurnan tuleva onnellinen omistaja. Tunsin itseni menestyksekkääksi saalistajaksi, sillä ensimmäinen painos meni kirjakaupoista alta aikayksikön loppuun ja kirjastoihin syntyivät pitkät jonot.

Romaania hehkutettiin joka puolella. Hehkutuksen vuoksi en ensin halunnut edes avata sitä. Vasta Helsingissä, kun olimme yrityshistoriikin nelihenkisessä loppukaronkassa (meitä oli pomo, graafikko ja minä. Maria oli neljäs mukana, mutta kyllästyttyään meihin meni aulaan tarkkailemaan kauniita nuoria kulttuurimiehiä ja -naisia), minut vakuutti yrityshistoriikkibossini, että 36 uurnaa kannattaa lukea.

Pomo sanoi, että 36 uurnaa on kaikkien kehujen arvoinen. Lisäksi pomo kuvaili Laura Lindstedtin Ystävääni Natalian lukukokemustaan värikkäästi ja keholliseti. Hän syöksyi puoli-istuvaan asentoon Kiasman lounaspöydän ylitse, otti käteensä kuvannollisesti Lindstedtin filosofian- sekä kulttuurihistorian sivistysrätin ja pyyhki sillä kasvojani.

Ystäväni Natalian lukukokemuksen uudelleen konstruointi oli voimallinen. Ensin säikähdin pomoni kiihkeää reaktiota ja sitten olin tikahtua. Pomoa oli ottanut aivoon se, että Lindstedt ikään kuin hieroi lukijan naamaan omaa lukeneisuuttaan.

Nauratti, sillä olen niin sivistymätön, että juuri sitä en kirjassa pannut merkille. Ilmeisesti olin vain loikkinut ranskalaisten termien ja nimien ylitse. Iloisesti ja huolettomasti. Nämä eivät ole minua varten. Huiskis, haiskis.

Rakastan tällaista kirjallisuuskeskustelua. Pomoni ei ollut vakuuttunut Barbie-leffastakaan. Se oli hänen mielestään sovinnainen. Olin eri mieltä. Myös graafikko oli kanssani eri mieltä.

Laura Lindstedtin Ystävässäni Nataliassa olin vaikuttunut siitä, että kirjassa oli piirros peniksestä. Piirroksen penis oli naturalistinen kaikkine kyömyineen ja juomuineen.

Lisäksi Lindstedt liukui jännittävällä tavalla kielirekisteristä toiseen kohdassa, jossa hän kuvailee rouva Froteefetissiä: "..- Viisi vuotta sitten minä istua jökötin yhdessä elämäni kulmahuoneista. Ikkunat olivat isot ja antoivat kivasti kahteen ilmansuuntaan, mutta ovea ei ollut missään. Tajuuksä? Mä istuin siel ihan yksin ja kattelin ko elämä meni ohi..." (s. 127)

Sama toisin päin kuvauksen lopuksi: "... Ajateltii sitä ko nielaistii se nappi ja sit käännytii ja sanottii se ääneen kelle vaa joka seiso vieres Nyt minä tulen takaisin omaan kieleeni, kerralla, sillä tarinani ja voimani ovat lähes lopussa... " (s. 133)

Otin Ystävästäni Nataliasta sen, minkä ymmärsin. Parhaiten ymmärsin piirrosta peniksestä ja olin lähellä, että olisin päässyt kirjallisuuskeskustelun loiskeeseen, kun MIF:n Töölön kampuksella esimiesten ja johdon työnohjauksen kurssilla muudan kauniisti aina itsensä laittanut terävä, mutta ah, niin kauhean kireänutturainen juristirouva ilmoitti lukeneensa Ystäväni Natalian.

Istuimme ruokalassa ja olimme juuri nauttineet lounaamme. Tällä kertaa istuin kurssilaisten pöydässä, vaikka välillä kävin istumassa ventovieraiden seurassa, sillä minulla ei juurikaan ollut puhumista muiden kurssilaisten kuin oman pienryhmämme jäsenten kanssa.

Ymmärsin, että pikkuruinen ja aina vimosen päälle laitettu juristirouvanen oli kirjasta tuohtunut. Hän ihan puhkui ja tupeerattu valkoinen tukkapehko värisi kiihtymyksestä.

Täräytin, että piirros peniksestäkö sinua niin tuohdutti. Tuli murskaava hiljaisuus. Töölön talitintit putosivat puista järkytyksestä ja kopsahtivat jäiselle nurmelle Hesperian puistossa. Kops.

Olin sanonut jotain väärää. Niin. MIF:n eli Suomen johtamistaidon opiston työnohjaajakurssilaiset koostuivat pääosin keskiluokkaisista rouvashenkilöistä, joiden maailmankuva kesti jotakuinkin Elena Ferranten suosikkisarjan, mutta Laura Lindstedtin romaanin penis oli sille ilmeisesti liikaa.

Olisin tahtonut puhua lounaspöydässä kirjan lopusta, viimeisestä luvusta, jossa kertojana on välillä vulva ja välillä vulvan minäkertojaemäntä. Viimeinen luku menee minäkertojan lapsuuteen ja pitelemättömyyteen. Ilmeisesti minäkertoja on ollut melkoinen draamaqueen.

Jostain kumman syystä edesmenneen kohahduttajakirjailija-esseistin Matti Mäkelän omaelämäkerta ilmestyi samoihin aikoihin ja se oli nimeltään Pitelemätön. En mahda sille mitään, että kaksi pitelemätöntä kirjallisuushahmoa yhdistyvät ja puhuvat minulle sekä keskustelevat päässäni keskenään.

Joka tapauksessa laitettu juristi, jonka pää oli kuin marenkikuorrotettu, vaikeni minulle lounasepisodin jälkeen ikuisesti. Hän eli lopun kurssin ikään kuin minua ei olisi koskaan maan päälle syntynytkään.

Olen monesti miettinyt, miksi hän niin teki. Enhän edes kuvaillut romaanissa sojottanutta suoroa. Enkä käyttänyt kieltä, joka sai Hesarin kriitikon, Pentti Lassilan, kiihdyksiin, kun oli lukenut Pentti Holapan Kaksi kirjailijaa.

(Pentti Lassila HS: Holapan romaanissa miesten toveruus ja rakkaus on tärkeintä 27.10.2002) 

Tämähän on vallan mainiota Holapalta: "... sopusuhtaisen peniksen, joka nukkui rauhallisesti kivespussin koruompeleisella pieluksella." Tosin Lassila arvostelee Holappaa viihdekirjallisista homoerotiikan kuvauksista. Ehkä minäkin kohottelisin kulmakarvojani, jos eteeni tulvisi terskan sinipunaisia hedelmiä ja häpykarvojen metsikköjä.

Tõnu Õnnepalu kuvaa miesten välistä seksiä taiten Emil Todena kirjoittamassaan Enkelten siemenessä. Menestysromaanista löytyy sperman maun rinnastaminen luterilaisen öylätin makuun.

Mainittakoon tässä, että ortodoksinen ehtoollisleipä on oikeata leipää ja maistuu oikealta leivältä.

Nyt taas mietin, miksi myöhäisemmän Õnnepalun suomentaja tukehtui raivoonsa, kun kyselin häneltä kääntämästään kirjailijasta. Eikö Õnnepalun homoseksuaalisuutta olisi saanut nähdä?

Jotain hähmäistä Õnnepalun suomentajien suhtautumisessa on. Juhani Salokannel päättää Viron kirjallisuuden lähihistorian kronikkansa Vastaanpanemisen kulttuurihistoria pitkään Tõnu Õnnepalu -jaksoon.

Vielä Viron kirjallisuus vuosituhannen vaihteessa Salokannel kuittaa kääntämänsä Õnnepalun jonkinlaiseksi homokirjakauppojen friikiksi.

Kun googlasin äsken pia valkonen + Tõnu Õnnepalu + Juhani Salokannel, algoritmit antoivat minulle osuman merkintääni Salokanteleen Sivistystahdosta. Vähänkö Salokanteleen bysanttilainen ylisanailu oli minua jo vuonna 2015 ottanut kupoliin:

"Sitä paitsi Juhani Salokannel on paikoin niin varma siitä, että Jaan Kross on nero, että etoo. Tottahan Jaan Kross voi olla nero, mutta eikö tämä edes pikkuisen joskus ärsytä suomentajaansa. Edes vähän? Edes joskus? Inhoan yli kaiken bysanttilaista ylisanailua. Ampukaa minut, jos harjoitan sellaista blogissani."

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2015-07-1861376918

Mitenkäs minä taas olen Tõnu Õnnepalussa? Niin virolaiset kirjailijat ja Jaan Kross, tosiaan. Rautavaaran kunnan Facebook-sivuilla oli päivitys siitä, että kirjaston kierrätyseteisestä löytyy Jaan Krossia.

Olin äimistynyt ja vähän uskalsin iloitakin. Rautavaaran kunnassa on joku, joka tunnistaa Jaan Krossin. Jee! Henkkarit kaikille -valokuvauspäivänä en ehtinyt katsomaan joko joku jo Jaan Krossini sieltä vei.

Kun aloin googlailla kunnan uusia virkamiehiä, osuin Erik Räsäsen graduun ja tuli mieleen sinitukkainen poika kunnantalon yläaulassa. Mahtaako hän olla hyteen siirretyn perusturvajohtajan Teuvo Räsäsen poika? Arvaukseni perustuu siihen, että a. kuka kirjallisuusihminen muuten hakisi Rautavaaran kuntaan kulttuuripäälliköksi ja b. peruspalvelujohtaja kerran palautti kirjastoon oikean printatun kirjan, joka antoi aavistuksen siitä, että mies kuuluu lukeneistoon.

Rautavaaran kunta menee oikeaan suuntaan. Imagen toimittaja Jantso Jokelin kirjoitti, että Mikko Kärnän ja Anna Sirkiän Hutskarin talossa on paljon kirjoja - pääasiassa fantasiakirjallisuutta.

Anna Sirkiän blogista Melkein kuin Stromsössä löytyy kuva pariskunnan joulukuusesta. Joulukuusen takana on kirjahylly. Jo se, että Rautavaaran ruhtinattarella ja ruhtinaalla on ykköskodissaan kirjahylly, on plussaa.

Suurensin äsken blogin kuvaa. Paljon on poliitikkojen kirjoittamia kirjoja tai elämäkertoja. Esimerkiksi Rouva Puhemies - Anu Vehviläisen elämä ja ura löytyy ja Juha Sipilän joku kirja.

En löydä valikoimasta Jarmo Korhosen Maan tapaa, mutta sen leveä selkämys saattaa peittyä joulukuusen oksien taakse. Oikealla ylhäällä on venäjänkielisiä kirjoja. Olisiko jokin klassikkosarja ihan? Leonidilla oli kirjoja, joissa oli samanlainen selkämys. Ne ovat nyt täällä Lapinlahdella ja illemmalla käyn lävitse venäjänkielisen kirjallisuuden osastoni.

Kello on taas vaikka mitä. Pitää tehdä lyhytterapiaopintojen yksilötehtävä. Sen palautustakaraja oli 20. joulukuuta ja Adelaide de Saint Erasmo kohta kysyy whatsappilla, joko yksilötehtävä artikkelista, joka koskee toipumisorientaatiota, on tehty.

Vielä kirjoitan, että aloin pikkuisen katua Kanavan tilaamisen perumista. Löysin lukemattomien Kanavieni joukosta numeron, jossa oli Ossi Martikaisen ja Pekka Perttulan kirjoitus kepun historiasta sekä Kanavan tietokirjapalkintoehdokkaiden arviot.

Etenkin kiinnosti arvio Jukka Korpelan kirjasta Muinais-Venäjän myytti: Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia. Luin myös arvion Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin kirjasta Sensuroitu. Raamatun muutosten vaiettu historia.

Mäkipellon ja Huotarin kirjan arvioineen papin Heikki Nenosen mukaan kirja ei sisällä mitään sellaista, mitä yliopistokoulutettu teologi tai pappi ei tietäisi. Kiinnostavaa on, sisältyykö vastaavanlaista eksegetiikkaa ortodoksipappien koulutukseen. Hieman haiskahtaa siltä, että ei tai sitten ortodoksipapeilla on valikoiva kuulo tai tajunta.

Esimerkiksi käsitys Jumalansynnyttäjän ikuisesta neitsyydestä on minusta kyllä umpisepaluskirkkoisien keksimää typerää naisvihamielistä ja tieteen vastaista hölinää. 

Suvi-Anne Siimeksen ortodoksihenkinenkin kirjoitus Kanavassa oli, mutta eipä se tuonut mitään uutta. Siimeskin oli sitä mieltä, että keskustelu somessa on älämölöä. Ei mitään uutta, hohhoijaa.