Venäjän metsästäjien alkuosa eri sävyinen kuin loppu

ma 26.11.2023

Vasta kun Jouni Tossavaisen romaanihenkilöt tulivat Pomodinoon ja lähtivät metsälle pyytämään sydämeni suli Venäjän metsästäjille kuin Valion voi, makea suolavoi ennen vientirajoituksia. Tossavaisen kerronnan sävy muuttui.

Alkupuoli oli hapan ja kärttyisä. Venäjä haisi, tulkki haisi ja oli köyhää, rähjäistä ja epäviihtyisää. Takaraivossani jyskytti, mitä uutta Tossavainen antaa julkisuudessa huolella rakennettuun viholliskuvaan, joka välillä luiskahtelee kyllä russofobian puolelle.

Tuli jopa muistuma edesmenneen tiedotussota-asiantuntija Martti J. Karin alustukseen "Venäjän strateginen kulttuuri - miksi Venäjä toimii niin kuin toimii?". Alustuksen alku oli monipuolinen, mutta kesken kaiken tuli kumma käänne. Ikään kuin tyypin lääkitys olisi vinksahtanut ja asiantuntija alkoi puhua nopeutetusti.

Alustuksensa alussa Kari oli sitä mieltä, että ei ole yhtä Venäjää ja lopussa sitä mieltä, että ne valehtelee. Ei enää ollut ihmisiä, vaan ne. "Ollos iäti muistettu, Martti J. Kari." (Tai no, russofobisen alustuksensa haluaisin kyllä unohtaa.)

Kirjailija Jouni Tossavainen haastatteli toissa lauantaina Kuopion Kirjakantissa kielitieteilijä Janne Saarikiveä, Venäjän metsästäjien tulkkiromaanihenkilön oloista jälkiviisasta. Haastattelu oli aivoja rassaavaa (ainakin minun aivoni menivät viikonloppuna solmuun) postmodernin jälkeistä leikkiä.

Tossavainen nappasi tilaisuuden aluksi siivun Janne Saarikiven esseestä Rajan takainen elämäni ja Saarikivi tuntui kertovan omina muistoinaan Tossavaisen Venäjän metsästäjien kohtauksia.

Etenkin kun olin toista kertaa Venäjän metsästäjien kohdassa, jossa autonkuljettaja Anatoli Gugov vie kolmikon äitinsä ja Uku-veljensä luokse Pomodinoon, vaikutelma vahvistui. Kenen muistoista tai romaanihenkilöiden asettelusta oli kyse? Toisaalta ei kai ole niin väliä. Fiktio on fiktiota.

Janne Saarikivi kertoi alustuksessaan Venäjällä tapaamistaan ihmisistä, jotka kertovat vankileirikokemuksistaan elämään kuuluvina tavallisina, jopa arkipäiväisinä asioina. Saarikivi tarkensi vanhaan mieheen, joka ensin oli ollut saksalaisten sotavankina ja sodan jälkeen joutui Neuvostoliitossa vankileirille epäiltynä vakoilusta vihollisen hyväksi.

Gugovin veljesten Anatolin ja Ukun isä Ivanilla oli Venäjän metsästäjissä samantyyppinen kohtalo. Ivan Gugovia ei kuitenkaan voinut lähettää sodan jälkeen Stalinin leirille, sillä hän oli niin huonossa kunnossa.

Ivan Gugov oli parturoinut Puolassa keskitysleirillä vangeilta hiuksia, paennut leiriltä tukkakuormaan piiloutuneena ja päätynyt Ukrainaan, josta Puna-armeija hänet sitten pelasti. Gugov huolehti Pomodinon eräpoluista viimeiseen saakka.

Juuri komilaisten eräpoluista Tossavainen ja Saarikivi mutisivat jotain Kirjakantin sessiossa. Ikään kuin Saarikivi olisi kysynyt, oliko Tossavaisen romaanissa komilaisten eräpoluista. Tossavainen tuijotti papereihinsa ja mutisi jotain takaisin.

Ivan ja Anna Gugovilla oli ollut vielä kolmaskin poika, mutta tämä oli jonkin myöhemmän Neuvostoliiton käymän sodan veteraani ja juonut itsensä hengiltä Moskovassa.

"Afganistanin, Tšetšenian ja Ukrainan joululahjana Venäjän joka kylästä löytyi oma operaatioveteraani juomassa itseään hengiltä, jos veteraani ei istunut vankilassa juomassa itseään hengiltä." (s. 220)