Jouni Tossavainen Venäjän metsästäjät osa 1 ja vielä Päivistä jotka sain

to 23.11.2023

Kuvataiteen, kirjallisuuden ja dekkareiden contessa Adelaide de Saint Erasmo odottaa edelleen Jouni Tossavaisen Venäjän metsästäjiä lähikirjastoonsa. Toivoin, että alamme lukea kirjaa yhtä matkaa, sillä tarvitsin Tossavaisen uusimman romaanin kanssa apua.

Tarvitsin ja tarvitsen edelleen. Romaani on minulle vaikea. Mysteeri. Se tuntuu saksanpähkinältä. Tekisi mieleni ottaa pähkinävasara ja nuijia se murusiksi. Olen Tossavaiselle vuoroin vihainen ja vuoroin turhautunut hänen tapaansa piilottaa koukeroisiin lauseisiin se, mitä oikeasti haluaa sanoa.

Jussi Murtasaarella oli tänä aamuna (lienee siellä vieläkin, kello on 12.41) hyvä, monipolveileva kirjallisuuskolumni Savon Sanomien kakkossivulla. Siinä Murtasaari paljastaa sen, mikä minua on pimbeloittanut heti, kun aloin enemmälti lukea. Täytyy tietää, mitä lukee tai kertoo lukevansa.

Murtasaari oli jäädyttänyt tekemänsä kirjailijahaastattelun tunnelman ylistämällä Stephen Kingiä. 

Tiedän vallan hyvin, että esimerkiksi Lucinda Riley ei kuulu kaanoniin. Tai mikäs se skonssien paistamisesta kirjoittava viihdekirjailija olikaan? En muista. Koetin kuunnella skonssikirjaa, koska Savon Sanomat oli uhrannut sille aukeaman. Ajattelin, että kaikkea sitä pitää - paitsi omaa siskoa ja kansantanhuja.

Skonssikirja ei napannut. Jäi kesken. Paolo Coelhon jonkun markettikirjan lähetin Adelaide de Saint Erasmolle ja tämä antoi tekstaritse kirjasta terävän analyysin alta aikayksikön; kuin olisi koettanut haroa käsin kasaan pilviä.

Jotkut viihdesarjateokset kolahtelevat. Esimerkiksi Liane Moriartyn Hyvä aviomies sisälsi terävää keskiluokan kuvausta. Tosin kaikki paikallispiirteet viihderomaanissa oli häivytetty. Jos olen oikeasti ymmärtänyt, Liane Moriarty on australialainen ja olisin mieluusti lukenut australialaisesta keskiluokasta, mutta kaiketi kansainvälinen menestysromaani tarkoittaa sitä, että kirja pätee joka kolkassa kapitalistista länttä.

Luin sittemmin pari Moriartya ja väsähdin. En jaksanut innostua kovin monesta tuotteistetusta menestystavarasta. Äsken Lapinlahden kirjaston hyllystä minulle vilkutti Eila Paynen Karjalan tyttö ja särkyneet sydämet. Tarina vaikuttaa kiinnostavalta. Eila Payne kuvaa kirjassaan pitkään naimisissa olleen parin aviokriisiä ja sen kohtalokkaita seurauksia.

Päivät jotka sain

Tavoittelin eilen illalla sanaa, joka kuvaisi kokemustani Ulla-Maija Paavilaisen kirjasta Päivät jotka sain. Kirjan alaotsikko on Kertomus kauneudesta, toivosta ja elämän hauraudesta. Etenkin elämän hauraus on klisee. Kiitos Adelaide de Saint Erasmo termistä. Se oli minulta kadoksissa ja kävin kirjasta kirjoittaessa yhä raivoisammaksi, kun en löytänyt sanaa kokemukselleni.

Miksi, miksi Ulla-Maija Paavilainen kirjoitti kliseitä kliseiden perään?

Kello tikutti ja pelkäsin, että koiralauma kakkii pitkin seiniä tai kissa kusee kukkaruukkuun ja roiskaisin Päivät jotka sain kirjaston palautuslaatikkoon. Sitten kaivoin kirjan takaisin ja luin joitain kohtia siitä seisaallani mojaten palautusautomaattiin.

Ulla-Maija Paavilainen kertoo kyllä Katarina Westin neuroottisuudesta ja elämän vaikeuksista, mutta miten ihmeessä ne eivät tunnu oikeilta vaikeuksilta eikä neuroottisuuskaan kuin kiiltokuvatodellisuuseläjän napanöfftältä? Paavilainen kertaa Westin romaanien juonet pikakelauksella ja en tiedä. Noh, romaanista The Thousand Tiny Miracles of Living Twice on englanniksi kiittävä arvio.

Arvostelija on liettulainen kirjabloggari, joka oli saanut kirjan Katarina Westiltä rehellistä mielipidettä vastaan. Ja näin Evelina kirjoittaa: "...tällaiset kirjat tekevät elämästäsi siedettävämmän sen sijaan, että syöksisit syvemmälle kuiluun..." Kirjaa pitää kuulema lukea käpertyneenä sohvalle pidellen lämmintä kaakaomukia ja yrittäen antaa pörröisen tunteen lämmittää sydäntä.

Väitän, että Ulla-Maija Paavilainen rajasi Päivät jotka sain -kirjasta pois jotain olennaista. Ehkä mies vaati niin tai sitten kyseessä on naistenlehtisovinnaisuudesta kumpuava itsesensuuri. Paavilaisen omaelämäkerrallista kirjaa odotan. Päivissä jotka sain oli jo jotain. Esimerkiksi tunne ulkopuolisuudesta, joka oli Paavilaiselle ja Westille yhteinen, sekä siitä, kuinka Paavilainen alkoi jossain elämänvaiheessan miettiä vakavasti, onko aikataulutettu kovan naisbossin elämä elämää ollenkaan.

En muista, miten Paavilainen tämän ilmaisi, mutta ajatus jäi mieleen. Olisi kiinnostavaa kuulla Paavilaisen ja Philip Bert Kurt Juhani Laszlon avioliitosta ja esimerkiksi siitä, kun Paszlolla oli Puumalassa nykyisen sillan rakenteiden kohdalla sijainneessa teollisuustalossa kuvankäsittelytoimisto joskus ennen sillan rakentamista. Puumalan silta valmistui vuonna 1997.

Olenko nähnyt unta? Lisäksi olen aina kuvitellut, että Paavilaisen aviomies on italialainen, mutta miehen nimessä on Kurt Juhani. Paavilainen rajaa aika lailla kaikkea fktioissaan. Hyvä tyttö sisältänee omaelämäkerrallisia aineksia ja varmasti myös Sinulle luotu.

Tendenssiromaanin Kuin muuttolinnut miljöö on Puumala. Tästä piti jatkaa jotain, mutten enää muista. Kappale jäi kesken.

Venäjän metsästäjät

Niin. Ei tekisi mieleni kirjoittaa Jouni Tossavaisen Venäjän metsästäjistä mitään ennen kuin Auktoriteettini saa kirjan käsiinsä. Odottelen tässä vastausta whatsappkysymykseeni, joko on tullut tekstari kirjastosta, että kirja on saapunut paikalle.

Rutakossa Venäjän metsästäjiä on viisi ja neljä niistä oli eilen illalla lainassa. Lainasin kirjan loppukesästä samoihin aikoihin kuin Suonna Konosen Jokisaarnat. Jokisaarnat oli yllättävän köykäinen eikä sisältänyt niin paljon kirjailijoista kuin olisin odottanut.

Venäjän metsästäjistä luin vaivoin alun ja palautin sen takaisin. En pitänyt sen veijariromaanisävystä. Ei se huono ollut, mutta veijariromaaneita en voi sietää. Enkä voi sietää miesmiesmiesromaaneja, jossa istutaan nuotiolla, juodaan viinaa ja syödään makkaraa.

Kun keväällä 2023 tuli tieto, että Jouni Tossavaiselta on tulossa metsästyskirja ajattelin, että kiitos, ei kiitos. Aavistelin, että kirjassa on samaa kuin Jussi Kalevan Puolukkaparoneissa. Sekin oli miesmiesmieskirjallisuutta, kiitos ei kiitos. Lauantaina kirjailija Tossavainen tyrkkäsi yhden kappaleen kirjaa syliini ja siinä sitä oltiin.

Pakko lukea. Voi vittu.

Etenin eilen aika pitkälle lukemisessa niin, etten voinut ymmärtää, miksi kirja on kirjoitettu. Tai ei oikeastaan sitä, vaan sitä, miksi se päätyi syliini lauantaina.

Romaanissa kolme miestä lähtee junalla kohti Komin tasavaltaa. Ollaan tulevaisuuden Venäjällä, ajassa viimeisen presidentin jälkeen. Minäkertoja on matkan organisaattori jonain kummana Pekkana. Minäkertoja raahaa mukanaan menneisyyttä ja Tossavainen pudottelee juuri minun kaltaiselle lukijalle pikkuruisen pieniä täkyjä pitkin kirjaa. Ensimmäisillä sivuilla käy ilmi, että minäkertojalla on tytär Maria, joka asuu Linnanmäen maisemissa ja käy töissä Pasilassa.

Tytär on kiinnostunut metsästyksestä - etenkin sen jälkeen, kun hän sai rescue-koiran, mutta romanialainen koiruli ei ollut kiinnostunut edes helsinkiläisistä rusakoista. Pitkin matkaa tulee joitain hajahuomautuksia minäkertojan henkilökohtaisesta elämästä: pakkoavioliitto, kun tuleva vaimo oli kuudetta kuukautta raskaana (s. 40), vaimon petos (s. 116), avioero (s. 144).

Hyvä, että tulee, minähän haluan tietää kaiken avioliitoista ja -eroista.

Toiseksi kiinnostavin on minäkertoja sen vuoksi, että hänellä on henkilökohtaistakin elämää - ainakin jonkin verran. En vain millään tajua vieläkään (s. 152), mikä Pekka minäkertoja on olevinaan: Pekka Viljakainen vai Pekka Ervasti vai näiden sekasikiö.

Jostain Koskikartanosta on kerrottu. On äly-keskusta ja Hoksopolista - se lienee Novapolis-parodia. Hauska huomio oli se, että laihat eränaiset välttelivät punaista lihaa halailleessaan luonnon monimuotoisuutta Nuuksion erämaassa, mikäli auto on saatu parkkijonoon Espoon nurkalla (s. 69).

Timo Rytkönen ei ole lainkaan kiinnostava. Hän ei sano oikeastaan koskaan mitään. Murahtelee vain. Tai ei! Sanoo Timo. Timo esimerkiksi tunsi myötätuntoa Jörn Donnerin jossain elokuvassaan bylsimää mustaihoista naista kohtaan. Timo on eräänlainen omantunnon ääni ja tuumaa, että Donner sai maineen osallistuvana taiteilijana, vaikka oli oikeastaan heterojuoppo ja rasisti, kuten Ernst Hemingway nykyisten standardien mukaan.

Kiinnostavin tyyppi on kolmas mukaan tuleva, dosentti. Dosentti on ensin Jeepee tai Juha-Pekka. Haluaa olla Jussi. Äsken selatessani kirjaa takaisin alkuun, mietin, onko Jussi-dosentti sittenkin Johan Bäckmanin parodiahahmo.

Minäkertoja-Pekka ja hiljainen Timo tuntuvat käytännöltä. Jussi pahaiselta syntystadilaiselta suunpieksäjältä.

Jussi - Johan B vai Janne S

Eilen illalla kirjastokeikan jälkeen luin niin pitkälle kirjaa iltamyöhällä, että tekstaroin Adelaide de Saint Erasmolle: "Juma! Tossa-J:n kirjan JUSSI onkin Janne Saarikivi!!!!!!!!!!!!!" (klo 20.15)
"Oota akku tyhjä kohta. Paan lataukseen." (klo 20.16)
"Hitto. Sun kyl on nyt pakko kertoo lisää!!! Ei vieläkään textaria kirjastosta. Lupasivat sen jo eiliseksi! (klo 20.25
"Joo, tää on Saarikivi, mutten tajua, miksi se on tässä. Ehkä selviää. Tää on jotain parodiaa ja ironiaa. Täällä on Saarikiven toksinen sivarius ja sitä rataa. Voi kun saisit tän heti huomenna. En kestä tätä yksin." (klo 20.37)

Myöhemmin vakuutuin siitä, että Saarikivihän se. Jussi on kesätöissä opettamassa suomen kieltä Syktyvkarissa. Jussi on kalju ja kaljunsa peitteenä hänellä on David Foster Wallace -huivi. Lisäksi Jussi rasittaa matkakumppaneitaan historia-alustuksillaan. Minäkertoja Pekkana, Timo Rytkönen ja Jussi jatkavat jeremiadiaan kohti Komia ja näkevät kaikenlaista.

Joka puolella haisee. Koko Venäjä haisee muuten, jos Jussin jalat tai paita eivät haise. Jussin juustonhaju tulee mainituksi useamman kerran. Alussa minäkertoja pyyhkii kaikkea kosteuspyyhkeellä ikään kuin merkkinä ylihygieenisyydesetä. Kaikesta ympärillä vallitsevasta kamaluudesta tulee mieleen Roman Sentšinin romaani Jeltyševit, erään perheen rappio.

Kohdassa, jossa minäkertoja kuvailee siperialaista huussia; reikää huteran hönnän lattiassa ja siellä liukertelevaa matomassaa, aloin huutaa ääneen. Haluaako kirjailija Tossavainen olla Suomen Michel Houellebecq?

Parhaimillaan Venäjän metsästäjissä oli teräviä havaintoja kuin Houellebecqin Maastossa ja kartassa. Sitten taas vajosin. Venäjä, Venäjä, Venäjä - olet köyhä, loputtoman rähjäinen ja epäviihtyisä (s. 119). Vai niin. Sillä lailla. Köyhä ja rähjäinen kyllä, mutta minusta aina niin viihtyisä.

Samaa sanoi Janne Saarikivi lauantaina Kirjakantissa Kuopion kirjastossa. Hän on Suomessa aina liian jotain. Meluisa, ryppyinen paita, kohtuuton. Venäjällä hän muuttuu tavalliseksi. Muutkin ovat meluisia ja huitovat käsillään kuin pesukarhut, paidat ovat ryppyisiä ja ihmiset kaikkea muuta kuin kohtuullisia.

Olettehan nähneet dokumentin Villi, villi ranta?

Aikalaiskritiikkiä

Sivuilla 95-96 luulin ymmärtäneeni vihdoin Venäjän metsästäjien pointin. Tulkki-Jussi oli kiinnostunut erästyksen poetiikasta Henry Thoreax´n teoreettisten pohdintojen perusteella. Thoreau sanoo, että yksikään olento, joka on ohittanut poikavuosiensa ajattelemattomuuden ei halua ampua ainoatakaan luontokappaletta.

Timo taisi pukea sanoiksi sen, mitä myös minäkertoja-Pekka ajatteli: Yhden kirjan takia minä en luovu aseestani. Timo sittemmin puhuu mieluummin metsästyksestä kuin teorioista, joita levitellään television aamulähetyksissä ja laajennettuna kulttuuriohjelmissa.

Jussi-hajupussi yllättää: Omaan napaan, mökkiin tai luontoon vetäytymisessä voi nähdä narsistisia piirteitä. (s. 97)

Välillä jopa innostuin Venäjän metsästäjistä ja sitten taas vajosin ihmeellisiin sivupolkuihin, jotka eivät johtaneet mihinkään. Alussa oli ylimääräisiltä tuntuvia höpinöitä metsästyksen jumalattaresta Dianasta ja jotain käsittämätöntä puhetta vaahtoavista vaginoista. Ilmeisesti miesmiesmies-teema tuli näin korostetuksi.

Lauantain Kirjakantin kumma näytelmä

Nyt kun olen lukenut pitkähkön verran Venäjän metsästäjiä, ihmettelen, mikä juttu lauantainen Janne Saarikivi Jouni Tossavaisen haastattelussa oli. Jonkinlainen näytelmä ehkä? Pikkuisen klonksuva juoninäytelmäkö?

En tiedä, mutta Jouni Tossavainen otti haastattelunsa aluksi esille puolustusministeri Jyri Häkämiehen lausunnon Venäjä, Venäjä, Venäjä ja sitten kertoi saman Erkki Tuomiojan, Matti Vanhasen ja Tarja Halosen vastalausunnoista kuin Janne Saarikivi kertoi Long Play -esseessään Elämäni rajan takana.

Uuvuttavaa, mutta kiinnostavaa. Lähden nyt kiertämään pikku lenkin ja kahlaan lisää Venäjän metsästäjiä.