Finlandia-ehdokkaan, esseisti Antti Hurskaisen anoppi on kirjoittanut kirjan, Lammilla

Lammilla on nilsiäläsen pienviljelystilan tarina ja sitä piti metsästää Nilsiän Artomarketista

pe 10.11.2023

Antti Hurskaisen esseihtivä romaani Suntio on ehkä Finlandia-ehdokkaiden yllätys. Miellyttävä yllätys kyllä, sillä viime keväänä ajoin pitkin Pohjois-Karjalaa etsimässä Suomen Kuvalehteä, jossa olisi kaikkien suomalaisten esseistien isän Tommi Melenderin arvio kirjasta.

Menetin jopa luottokorttini, kun koetin tilata Suomen Kuvalehteä nettitilauksena. Iski jokin kaappausohjelma ja vei tililtäni 49,99 euroa. Sama tapahtui Kuopiossa syyskuussa ensimmäisen opintojakson aamuna, sillä olin näköjään tyhmyyksissäni ladannut Parkman-parkkisovelluksen sijaan kaappausohjelman.

Nytpä tajuan, mitä tarkoittaa, kun sanotaan, että pitää ladata sovellukset Google Play -kaupasta. Luotto- ja pankkikortti meni sulkuun ja pankkitunnuksetkin piti uusia. Siksi matkustin tiistaina ja keskiviikkona Kuopioon kouluun junalla. En enää ikinä parkkeeraa Kuopiossa semmoiseen paikkaan, jossa ei voi maksaa käteisellä tai pankkikortilla.

Junamatkan ansiosta - rautatieasemalta Novapolikseen kävellessä - tuli paljon askeleita ja olin kumpanakin opiskelupäivänä hyvällä tuulella heti aamusta. Se, että Hyvinvointialue on siirtänyt Kuopion lastensuojelutyöntekijät Novapoliksen yhteen luksusrakennukseen, on muuten aivan anusaukosta. Kaikilla lastensuojelun asiakkailla tulee näköjään olla luottokortti ja älypuhelin parkkisovelluksineen.

Arvelen, että kaikilla lastensuojelun asiakkailla ei ole edes kuvallista henkilökorttia. Onneksi on Henkkarit kaikille -proggis. Siihen osallistumme Rautavaaralla 10. tammikuuta ensi vuonna, jos sika ei syö eväitämme.

Loppujen lopuksi ajattelin, kuinka helpottavaa olisi elää ilman omaa pankkikorttia ja -tunnuksia. Pyytäisin Matilta käteistä rahaa ja samalla joutuisin laskemaan etukäteen aamulla, mitä tarvitsen. Oikeastaan harvoin tarvitsisin mitään muuta kuin aamulla kaurapuuroa, brunssiksi porkkanan, lounaalla aamun kaurapuuron jämät ja illansuussa jotain lämmintä ruokaa.

Toki olisin kestokiukkuinen ja kuola valuisi aina rinnuksilla, kun kävelisin Kuopion sushi- tai muiden etnopaikkojen ohitse. Pitäisi ratkaista asia ja mieluummin niin, että ei kävele kiusausten ulottuvilla. Rautavaaralla se on helppoa.

Eikä Rautavaaran leipomon kahviota lasketa kiusauksiin, vaikka siellä kahvin ja sultsinan nauttiminen tuntuu luksukselta. Varsinkin jos ulkona puhaltaa arktinen Rautavaaran tuuli. Se tappaa. Leipomokahvion lämpö on niin iso kontrasti joskus, kun ajaa Rautavaaran kirkkosuoraa ja tuuli puskee auton sisään, että on pakko kurvata lämmittelemään.

Joskus tunnen leipomusten tuoksun autoon asti. Tuoksu, voi perse, enkö voi keksiä mitään muuta tapaa ilmaista aistielämystä? Tänään ajamme Matin kanssa illansuussa Artomarketin ohitse. Pitää tsekata, joko toinen erä Raili Virrannan Lammilla-kirjaa on loppuunmyyty.

Käynti Artomarketissa lohduttaa, sillä ensi viikosta on tulossa ankea. En saa lounastani valmiiksi katettuna. Tikkisen Hannelekin on jo huolestunut ja tarjoutui tekemään turkkilaisia vegeruokia. EI! EI! Vedän ensi viikon ankeuden tappiin emmekä jarruta tänään Artomarketin parkkipaikalle. Luotan Mattiin. Hän kyllä pitää pintansa, jos niin yhdessä päätämme, (niin hyvässä tilassa on avioliittomme, lällällällää sinne Lapinlahden kirjaston tietokoneelle.), vaikka alkaisin jo Pisankosken sillalla vinkua: Savupallasta, kylmäsavulohta, Kainuun juustoleipää! Mattiiiiii, voitaisko me.....?

No ni. Siinä olivat päivän vittuilut. Kylläpäs teki hyvää. On pakko vittuilla, jotta kestäisi elon Lapinlahdella. Emme edes tiedä, milloin pääsemme täältä taas pois. Pakko käydä lisäksi kirjastossa taajaan. Otan opiskeluni tosissani. Verisen tosissani.

Antti Hurskaisen Suntiosta kirjoitin viime maaliskuun alussa pitkät pätkät Jouko Turkan peniksien välissä. Suntio oli hyvä, mutten pitänyt siitä niin paljon kuin kirjotuskokoelmasta Suru ei toimi. Suru ei toimi ei tietenkään ole niin taidokas ja hallittu kuin Suntio, mutta jollain käsittämättömällä tasolla koen Hurskaisen uusimmassaankin poseeraavan.

Hurskainen ei ole Suru ei tapa -kokoelmansa jälkeen ollut paljas ja auki kuin loppupuolella elokuista Image-esseetään Kuolinimoitukset yhdistävät suomalaisia tehokkaammin kuin Putous tai jääkiekon MM-kisat. Onneksi luin esseen loppuun. Vielä keskivaiheilla ajattelin, että voi herranpieksut jumalan jalassa, mitä heppu plörisee.

Kun tulin kohtaan venäläiset sotilaat Ukrainan rintamalla vailla aseita - heidät lähetetään sinne vain sen takia, että lännen sponsoroimat luodit tuhlautuisivat, aloin huutaa ääneen. Hurskainen piilotti varsinaisen sanomansa tekstimassan alle.

...

Oikeastaan etsin kummankin, sekä aviomiehes-kirjailija-esseistin että tämän anopin, teksteistä herkäksi arvelevaani kirjoittajaa, Riikka Virrantaa. En muista, missä, mutta jossain Hurskainen kirjoitti rakastavansa kympin tyttöjä. Se hytkäytti syänalassa. Odotan Riikka Virrannan esikoisteosta. Voisivat olla esseitäkin tai esseenkaltaisia herkkiä kirjoituksia.

Kun vihdoin sain Riikka Virrannan äidin Lammilla-kirjan Artomarketista käsiini, selasin heti kassan jälkeen kirjaa osioon Minä. Juuri ennen lukua Lammilta pois oli koko sivun kuva: Railin rippikuva. Kuvassa näytti olevan tytär Riikka.

Samat silmät, samanlainen herkkäpiirteinen nenä. Kapeat kasvot. Kaita olemus.

... Jatkan tästä. Pitää mennä. Hampaat ja tukka pestävä. Sitten menox, sano Annie Lennox. Kohti Juukaa.