Kati Outisen elämäkerta Niin lähelle kuin muistan

to 24.8.2023

Kirjoitin eilen irralliselta tuntuvan johdatuksen siihen, kuinka ostin Eveliina Talvitien Kata-elämäkerran. Harjoittelin tapahumakuvausta. Lisäksi halusin kertoa Nilsiän keskustasta pyörätuolin käyttäjän näkökulmasta.

Ensimmäinen uutinen oli siinä, kuinka Artomarketin invapysäköintipaikan vasemmalle puolelle on pantu pyöräteline. Jos pysäköi auton invapaikalle siten, että saa pyörätuolin käyttäjän apukuskin puoleisesta ovesta tuoliin avustettua kolhimatta viereistä autoa, kolhaisee väistämättä kuskin puoleisen oven pyörien takalokasuojiin.

Artomarketin vieressä sillä, että invaluiska oli tungettu täyteen rullakoita, Pölli kertoi, että ei halua liikuntaesteisiä asiakkaita. Toki jokainen yritys voi valita asiakkaansa; me emme esimerkiksi halua asiakkaiksemme narisijoita, tinkijöitä, yrittäjän kalsareihin tunkevia tai sellaisia, jotka inisevät siitä, että toimitusjohtaja kirjoitaa blogia laskun yleiskulun, kahdellatoista prosentin, turvin (Näitäkin on ollut! Voi voi!), mutta Pöllissä sijaitsi Nilsiän asioimisposti.

Googlasin. Postin sijainti ei näköjään enää velvoitakaan, sillä posti on siirtynyt 7. elokuuta Nilsiän Tuottajatorille. Nyt Pöllissä voidaan kasata invaluiskalle rullakoita vaikka kuinka. Se, että valitin Pöllin henkilökunnan olevan hapanta, tarkoitti sitä, että palvelu on ollut aavistuksen verran ärtyisää.

En toisaalta voi sietää suuhun tunkevaakaan palvelua - siis sellaista yli-imelää, jossa asiakkaan täytyy koko ajan istua kahvilassa ja voihkia veren sokerit koholla, kuinka atmosfääri on iiiiihaaana ja kuinka kahvilayrittäjä on tehnyt niiiiin suuuuuren työn kahvilan varustamisessa. Ah ja voih.

Optimaalinen palvelu on taustalla pysyvää, mutta huomaavaista, tarkkaavaista ja valpasta. Pari ystävällistä ja henkilökohtaista sanaa asiakkaalle - siinä kaikki. Kahvila Hedwigin Helmessä tässä on onnistuttu ja Nilsiän Kaislassa.

Nurmeksen Supikkaasta yrittäjärouva heitti minut kerran läppäreineni pihalle ja menetti sillä kertaa lounasasiakkaansa. Olin juonut Supikkaassa aamukahvit, syönyt kaksi karjalanpiirakkaa ja harkitsin, että kirjoitan lounaaseen asti, kasaan läppärin reppuuni ja lounastan. Lounassali oli aivan tyhjä ja yrittäjärouva tuli kimittämään minulle, että kohta (40 minuutin kuluttua) alkaa lounas eikä meillä ole täällä toimistopalvelua.

En ole sen jälkeen Supikkaassa käynyt. Voi olla, että jos pongaan kahvilan lounaslistalta kesäkeittoa, lakkaan boikotoimasta paikkaa. Sen ansiosta, että lensin Supikkaasta pellolle, löysimme Paula-siskon kanssa Lempin Supikasta vastapäätä.

Lempin vahvuus on hyvä salaattipöytä. Nurmeksen Aseman Kanelissa on myös hyvät salaatit ja sieltä on ainakin tähän asti löytynyt kasvisvaihtoehto. Bomban Trattorian olin googlannut ja luulin, että ravintolassa tarjoillaan pitsabulkkia kylpyläkävijöille.

Ei se ollutkaan niin. Kävimme torstaina synttäriaterialla Bomban Trattoriassa ja jopas oli. Lista tosin huvitti. Kaikki oli italiaksi ja se oli vähän... no, kornia, mutta kun hihitykseltämme saimme tilaukset tehtyä ja annokset eteemme, oli pakko sanoa, että kyllä kannatti. Kallista oli, mutta juhlavaa. Iso miinus tuli siitä, että ravintolaan mennään vain pöytiinohjauksella, mutta pöytiinohjauksesta kertova kyltti oli piilossa jonkin typerän sisustuspuskan takana.

Nyt näköjään leikin ravintola-arvostelijaa, mutta otan mallia Karjalaisen toimittajasta, joka oli käynyt testaamassa Kolin Tervaskannon. Paula-siskon kanssa ajelimme perjantaina Tervaskannon läheisyydessä ja päätin, että sinne menemme, kun tekee mieli muikkuja.

Karjalaisen toimittaja kirjoitti, että Tervaskannon muikut olivat rapsakoita. Lötköjä muikkuja en enää suostu syömään. Jos vielä kerran saan sellaisen annoksen eteeni, palautan annoksen. Tämä on snobbailua ja herrastelua, mutta jotain iloa täytyy olla perserei´ässä asumisesta. Anteeksi. Syrjäseudulla asumisesta.

Helsinkiläisillä ovat ilonaan moninaiset etniset ravintolat. Sellaisia oli jo 1990-luvun vaihteessa. Muusta en Helsingissä tykännytkään. Nyt Helsingissä on myös somalialainen ravintola. Näin kertoi Hesari vähän aikaa sitten. Googlasin ja vuonna 2016 on ollut samanlainen otsikko Hesarissa.

Pitää ottaa ohjelmaan, että Marian kanssa käymme somalialaisessa ravintolassa joskus kun menen Helsinkiin.

Kati Outisen elämäkerrasta on pitänyt kirjoittaa. Niin lähelle kuin muistan oli yhtä aikaa sekä ihana, koskettava että informatiivinen. En ole Kaurismäki-leffojen ystävä ja ne menivät putkeen Moskovassa Neuvostoliitossa kiellettyjen elokuvien festareilla Neukkulan viime metreillä. Katsoin ne syyrialaisen ystäväni Bassam Kassamin kanssa.

(Missä on Bassam Kassam nyt?)

Kati Outinen käytti Kaurismäen elokuvissa mimiikkaa sekä kehonkieltään ja näyttelijättärestä itsestään tuntui siltä, että pulisee koko ajan. Tunnustan, että olen ilmeisesti nukahtanut jokaisen kaurismäkeni kahden ensimmäisen minuutin aikana. Ehkä jopa nuokuin Bassam Kassamin olkaa vasten ja kuola valui hänen rinnuksilleen, mutta nyt jos tulee vastaan joki Kaurismäki, jonka pääosissa on Kati Outinen, lupaan katsoa tarkemmin. Enkä nukahda, vaikka elokuvassa ei paljoa puhuttaisikaan.

En ärtynyt siihen, että Outinen rajaa elämänsä miehet elämäkertansa ulkopuolelle. Vähän enemmän hän kertoo ainoastaan lastensa isästä ja tämän alkoholisoitumisesta. Joku kumppani oli lukenut Outisen aamusivuja ja sen jälkeen Outinen ei ollut enää kirjoittanut mitään henkilökohtaista ja päiväkirjamaista. Tuumasi, että hänellä on ollut huono tuuri kumppanien suhteen.

Niin erilaista. Minä puolestani en muuta niin toivoisi kuin, että mies olisi kiinnostunut siitä, mitä ajattelen ja lukisi minua ja kirjoituksiani. Kaikkea en voi näköjään saada. En ehdi tässä elämässä saada esimerkiksi sielunkumppania, joka olisi kiinnostunut persoonastani.

Ilmankin voi elää. Kunhan nyt on seksiä sen verran, että ei tee mieli etsiä sitä muualta. (ljubov' zla – poljubiš' i kozla.) Anteeksi, nyt on taas tällainen päivä. Tänään asun perserei´ässä eikä minulla ole sielunkumppania aviopuolisona.

Aion kyllä asua perserei´ässä huomennakin. Pääseehän tästä nopeasti vaikka Nurmeksen hienostoravintolaan lukemaan italiankielistä ruokalistaa ja sielunkumppanin löydän oman pääni sisältä. Kirjoittamalla tuuleen.

Ja täytyyhän Hellä Vehmaksen saada tuntea itsensä niin paljon paremmaksi. Hän kyllä tarjoaisi Matti Valkoselle koko sielunsa ja kumppanuutensa ja neitsyytensä. Äh, perkele! En mene tuohon.

Kati Outinen oli elämäkerrassaan hyväntahtoinen ja kiltti. Hän kuvasi Matti Pellonpäätä, ilmeisesti toista kilttiä ja hyväntahtoista ihmistä kauniisti ja selkisi, miten Pellonpään kuolema on "niissä piireissä" ollut niin kova juttu.

Matti Pellonpää oli livenäkin kiva. Minulla on ollut kunnia tuntea nuori nainen, joka Tampereella oli yksi Pellonpään residensseistä. Olin nuoren naisen luona yötä samaan aikaan kuin Pellonpää. Olin Tamperetta edeltävällä reissupaikkakunnalla saanut vilkkaasta sukupuolielämästäni johtuen hirvittävän virtsatietulehduksen ja Pellonpää sanoi minulle oikeasti myötätuntoisena, että hän tietää, miten kurjaa se on: Hänellä on ollut tippuri ja se oli kuin olisi kussut piikkilankaa.

Silti en ihan ymmärrä kaunista nuorta naista, jonka luona Pellonpää välillä asui. Nainen oli yksi Pellonpään naisista. En olisi halunnut olla edes Pellonpään ainoa nainen.

Samalla tavalla en ole koskaan tajunnut sitä, mitä naiset, ihan hirmu fiksut, näkivät Pentti Saarikoskessa. Minua eivät ole koskaan kiinnostaneet Saarikosken runot tai oikeastaan edes hänen elämänsä. Minua ovat kiinnostaneet naiset, jotka rakastivat Saarikoskea. Miten ihmeessä? Miksi? Ensimmäinen kirja, jonka Saarikoskea luin, oli Mia Bernerin PS: merkintöjä suruvuodelta.

Lisäksi olen ajanut Kuopiosta Varkauden Portille vain sen vuoksi, että Saarikosken kääntäjän päiväkirjassa, jossa ei pettymyksekseni sitten ollut kääntämisestä juuri lainkaan, oli kohta, jossa Saarikoski oli Hannu Taanilan kanssa saunassa ja tuijotti Taanilan penistä.

Taanilahan on lähes ruumiiton hahmo. Pelkkää henkeä. Jotenkin pyhä. En tajua, miten radiohahmolla voi olla penis.

Valamossa oli Pentti Saarikoski -seminaari. Seminaariin liittyen Hesarissa oli Ville-Juhani Sutisen Saarikoski-essee (HS ma 20.8.2023) Pyhän juomarin legenda. Siinä oli aivan huikea kappale. Kirjoitin sen johonkin ylös. Hetkonen.

"Suurempaa taiteellisuutta ja työteliäisyyttä kuin kirjoittaa hyvin juopottelun jälkeen vaatii kirjoittaa hyvin sen jälkeen, kun on peitellyt lapset nukkumaan."

Miten pääsen takaisin Kati Outisen elämäkertaan? Äh, Kati Outinen joutui jättämään lastensa isän, jonka persoonallisuutta alkoholi oli muuttanut. Elämäkerrassa oli kaunista yksinhuoltajuuden kuvausta. Kun oli mahdollisuus, Outinen otti tyttärensä mukaan.

Tytär, Iida, pääsi näyttelijä-äidin kanssa esimerkiksi KOM-teatterin reissulle Kuubaan. Huimaa. Hienoa. Ihanata! Niinpä äiti ja tytär tekivät myöhemmin elämässä yhdessä Teatteri Jurkan näyttämölle Helene Schjerfbeckistä Minä maalaan teidät kaikki -näytelmän.

Kati Outinen kertoi parista uupumuksestaan. Hän uskalsi irtisanoutua muun muassa KOM-teatterista tai Teatterikorkeakoulun professorin virasta. Eläimellisten työrupeamien jälkeen Kati Outinen nukkui mökillä monta päivää eikä saanut ensin edes lihaksiaan tottelemaan.

Teki mieli huutaa ääneen. Juuri niin. Tiedän, mistä Outinen puhui. Tiedän, voi tiedän. Viimeeksi eilen otin kahden ja puolen tunnin päikkärit, sillä en onnistu pääsemään rytmiin kesän kolmen hektisen hoivaviikon jälkeen. (On pakko antaa itselle aikaa ja armoa tai muuten aivoverisuonipullistuma ratkeaa. On pakko sanoa, että nyt on levättävä. Pääni räjähtää, jos en lepää. Oikeasti.)

Lisäksi elämäkerturi uskalsi kirjoittaa suoraan, että oli välillä työtön ja peloissaan. Työttömyysjaksosta syntyi monologi Allista, työikäisestä muistisairaasta naisesta. Outisen isä sairastui muistisairauteen samaan aikaan kuin Outisen perheetön ystävätär.

Outinen keräsi moologiestystä "Niin kauas kuin omat siivet kantaa" varten valtavasti tietoa. Sen muotoutumisesta oli kiinnostava kuunnella!

”Miksi surra sitä, mihin ei enää kykene, kun voi iloita siitä, mitä vielä osaa." Tämä auttaa kovasti esimerkiksi huomenna Juuan siskopäivänä! Kiitos, kiitos, kiitos! Sitä paitsi - jos ei olisi muistisairautta, minua ei tarvittaisi. Olen tarpeellinen.