Barbie-leffasta vihdoin - ensin kuormittavia asiota

ti 15.8.2023

Eilen tuijotin tietokoneen ruutua ainakin neljä tuntia tyhjin silmin ja mietin, mikä tässä tympii. Tulin siihen tulokseen, että oikeastaan talous-hallinnossa ei ole asiaa, joka ei tympisi. Luin vähän aikaa sitten naisjohtajan haastattelun siitä, että johtaja sanoi pystyvänsä tekemään yhden kuormittavan asian päivässä.

Tänään kuormitti se, että koetin tehdä rakennusalan valttikorttitilauksia netissä. Jatkossa teemme edelleen kortit itse laminomalla, jos työmaalla ei ole kulunvalvonta-automaattia. Yleensä meidän työmaillamme ei ole. Ne ovat niin pieniä.

Nytkään ei ole isoa työmaata, mutta Matti vain sai päähänsä, että semmoiset pitää olla. Ähräsin Vastuu Groupin sivujen kanssa puolitoista tuntia. Juuri mikään ei onnistunut ilman virheilmoitusta. Tuntematon virhe -herja tuli kerta toisensa jälkeen ja lopulta soitin asiakaspalveluun.

Asiakaspalvelupuhelun hinta oli puolitoista euroa minuutti. Kuuntelin kaikki minuuttien pituiset pimpelipompelit, paina yksi ja voit tehdä sitä ja sitä netissä kotisivuillamme ihan itse. Kun asiakaspalvelija vastasi, olin täynnä raivoa. Sanoin, että soitin tänne poistaakseni tilin sivuiltanne, sillä jumalauta, en tosin kironnut kuin mielessäni, soitto virheilmoituksen selvittämiseksi maksaa puolitoista euroa minuutti.

Perimmäinen ongelma oli, että kaikki ilmoitukset tilin avaamisesta, rekisteröinnistä ja sitten virheistä, tulivat sähköpostiin viipeellä. Lisäksi puhelinnumeroita tarvittiin eri puolille tietyssä muodossa ja automaattinen täyttöohjelma ei antanut muuttaa juuri näpyttelemääni numeroa ollenkaan. Järjestelmä ei tunnistanut minua Pia-Riitaksi, sillä olin ensin kirjoittanut etunimekseni Pia.

No onhan se hyvä, että jossain tarvitsen oikeaa nimeäni. Olen ottanut oikean nimeni takaisin. Syvästi inhoamani Riitta voi vaihtaa etunimensä Kaarinaksi tai koko nimensä vaikka Hellä Ala-Vehmaaksi. Hellä Ala-Vehmaanahan hän esiintyy romaanikäsikirjoituksessani Pieni aviorikosromaani.

Soitto minulle vain ja lähetän rahaa nimenvaihtoon. Ai niin. Toimeentulotukiasioiden hoitamista varten naisen tilillä ei voi näkyä ylimääräisiä rahansiirtoja. Senhän koin jo, kun maksoin naiselle palkkion pikku aktiivimallityösuhteesta kesällä 2018. Nainen antoi seikkaperäiset ohjeet palkan maksamisesta niin, että ei menetä toimeentulotukeaan. Hitto, että ottaa otsaluuhun, maksoin hänelle palkkaa, käytännössä yrittäjä itse maksoi naiselle luonnossa.

Voin tuoda nimenvaihdosrahat postilaatikkoonkin. Rahan oheen voin armollisesti ideoida vaihtoehtoista nimeä, jos Hellä Ala-Vehmas tuntuu vieraalta (se onkin aviomieheni ehdotus romaanikäsikirjoitukseeni). Minun mielestäni Impi-Lempi Ulpukka Luomulampi olisi aivan mainio nimi naiselle.

Nainen oli minulle lähettämässään kirjeessä vilpittömän pahoillaan siitä, että eivät aviomieheni kanssa olleet luottamukseni arvoisia. Minähän hänen tarjoutumisensa aktiivimallitöihin hyväksyin. Sanoin kyllä aviomiehelleni monta kertaa, että luotan häneen, mutta Impi-Lempi Ulpukkaan en luota. Eipä siinä. Ei ollut luottamista aviomieheenikään. Huoh.

...

Eilen kuormitti se, että asiakas maksoi edellistä edellisen laskun viikon myöhässä ja kun menin toiveikkaasti kurkkaamaan tilille, onko siellä palkanmaksuun rahoja, oli kyllä - viikon myöhässä tullut maksu, mutta ei maksua, jonka eräpäivä olisi sinä päivänä ollut.

Eikä ollut tänäänkään.

Tympii ja väsyttää säätäminen. Muistan elävästi, kun upporikas lääkäriasiakas tiuskaisi minulle, että aikoo ottaa remonttiinsa seuraavaksi yrityksen, joka ei ole niin veitsi kurkulla laskujen maksun kanssa. Hän teetti meillä vakuutusyhtiön maksaman vesivahinkoremontin ja meille ei kukaan vaivautunut kertomaan laskutusohjeita.

Lisäksi vakuutusyhtiön maksaja lähti lomalle ja meillä seisoi tonnikaupalla laskutusta piikissä. Toinen yrittämisen ehdoton tähtihetki oli, kun asiakkaan tilaama rakennuksen elementtipaketti upposi huonosti tehtyyn yksityistiehen.

Elementtipaketin kaivamiseen tiestä tarvittiin leegio seudun kaivinkoneita ja traktoreita. Laskua tuli. Sitten tie piti rakentaa kokonaan uudestaan ja rahaa paloi siihenkin. Kun pääsimme kokoamaan pakettia ja meillä oli kymmeniä tuhansia euroja laskutusta, joista ei kuulunut suoritusta, asiakas sanoi avuttomasti käsiään levitellen: "Ei meillä ole enää yhtään rahaa." Seuraavaksi firmamme asteli yhdessä vähän onnettoman tai no, autuaan, asiakkaan kanssa pankkiin ja rakentamiseen järjestyi ennakkoon metsänmyyntirahoja.

Aloitin taloushallintoalan urani Lapiomies tmi:ssä karhuamalla laskuja, joita muudan asiakas oli jättänyt maksamatta ihan noin vain ja silleen. Lisäksi maksoimme Finnveran lainaa ja laina oli muodostunut erään nimeltä tässä kohtaa merkintääni mainitsemattoman työntekijän palkoista. Hän kun ei tuottanut firmalle mitään. Teki kyllä ansiokkaasti projekteja, joista ei kertynyt laskutettavaa, ja aina, kun Matti ehdotti tälle työtä, joista olisi voinut laskuttaa, työntekijä purskahti vuolaaseen itkuun.

Myöhemmin työntekijä ui yrittäjän kalsareihin ja lopulta halusi tulla meille työllistymisjaksolle. Jippii ja senkin jälkeen uiskenteli yrittäjän kalsareissa, kunnes rakastavaiset jäivät kiinni oudon sävyisestä tekstiviestittelystä. Jouluaattona 2017 mieheni oli huolehtinut, joko firman entinen työntekijä on käynyt joulusaunassa ja nimipäivänäni seuraavan vuoden puolella valitti, kuinka firman entinen työntekijä ei vaan jää mielestä.

PO: "... vain jää mielestäni!" Kyseessä ei ollut kevyt puhekielenomaisuus ja tyylikeino, vaan puhdas kielioppivirhe, huonokielisyys. Se lohtu kaikessa on. Latteaa ja huonoa, lisäksi supernoloa. Tragikomediaa koko juttu alusta loppuun asti. Ou nou -nainen, kommentoi eräs lapinlahtelainen. (Mitä tässä lässyttämään. Haluan, että hän pieree verta, ei enempää eikä vähempää, vihani on ylitsevuotavainen!)

No niin. Päätin, että tällä viikolla käyn lävitse Pientä aviorikosromaaniani ja oikoluvun jälkeen luku luvulta lähetän blogimaisessa järjestyksessä nettiin, mutta toisin kävi. Istun vieläkin tässä enkä osaa vain sanoa, että painukaa nyt kaikki hevosen vittuun, minä kirjoitan.

...

Barbiesta vihdoinkin uskallan kirjoittaa. Kävimme Marian kanssa katsomassa sen Iisalmessa. Sen jälkeen teimme kulinaarisen löydön. Prisman yhteydessä on jokin ruokapaikkapiste, jossa perjantaisin on pitsabuffa. Maria pisteli pitsaa sekä lasagnea ja minä närkin seisovasta pöydästä itselleni kasvispainoitteisen iltapäiväperjantairuoan.

Tulivat ihan vanhat hyvät ajat mieleen. Keräsin perjantaisin Lapinlahden kakruja vanhan Saabin kyytiin ja menimme syömään Rossoon. Mukava muisto se! Jotain sentään mukavaa Lapinlahden-vuosistani. Yrittämisestä en muista yhtään mitään kivaa vuodesta öh 2008 - vuoden 2020 alkuun. Osakeyhtiön alusta lähtien siihen, kun luin kummallisia tekstareita vanhasta puhelimesta.

Tämä on tärkeää käydä lävitse. Tämä on tärkeä sanoa ääneen. Lähestulkoon kaikki Matin ja minun yhteiset projektit ovat menneet päin sitä itseään - ja vielä kenen sitä itseään - uh, mutta en olisi minä, ellen viimeistään syyskuun alussa nousisi pystyyn Stanka-Vankana. Jatkan kilisemistä ja hymyilemistä.

Elokuun ajan meinaan kontata syvissä vesissä, kuten kerran huomasin kirjoittaneeni. Syvässä mutavellissä. Annan itselleni aikaa ja tosiaan - julkaisen romaanini blogissani. Sitten kääntyy uusi lehti. Uusi elämä, uudistunut asenne yrittämiseen. Vielä viimeisen kerran yritän yhtä kesällä Kuppakamaripuhelusta ideoimaani juttua ja jos ei tule mitään, jatkamme vitun pienenä kituliaana yrityksenä elämäni loppuun asti.

....

Barbie oli Facebook-päivityksensä mukaan ollut Otavan opiston aikaisen ystävättäreni mieleen. Ystävätär on ammatiltaan dokumenttiohjaaja, joten hän on auktoriteetti. Uskallan nyt sanoa, että minulle kävi samoin. Barbie sekä itketti että nauratti.

Heti, kun olin lukenut Hesarin kulttuuritoimittaja Maija Alanderin kolumnin Barbiesta ja siitä, että elokuvasta löytyy viittauksia sekä klassikkoelokuviin että -kirjallisuuteen, whatsappasin Annalle: "Käy katsomassa Barbie..." Vastaus tuli salamannopeasti: "Me käytiin se eilen Amandan kanssa jo katsomassa."

Elokuvan alkukohtaus sisälsi suoran varoituksen siitä, että ohjaaja, Greta Gerwig, on indie-elokuvaohjaaja. Barbi tuli pitkine koipineen pikku tyttöjen leikkeihin ja pikku tytöt alkoivat murskata pikkuruisia leikkikahvikuppejaan roikottaen vauvanukkejaan jaloista ja paukuttaen niiden päillä pikku pikku pikku astiastoja rikki.

Hyytävä kohtaus. Hoiva-asetelmat rikki.

Minulla tosin ei nuorena naisena ollut sitä ongelmaa, että olisi tarjottu yksipuolisesti hoivaajan roolia. Olen aivan toisen ajan lapsi kuin Matti. Matti on ammentanut parisuhdeoppinsa romanttisista kotimaisista elokuvista. Minä puolestani elokuvakerhoelokuvista, kuten Paris Texas (nainen ja äiti prostituoituna), Blue Velvet (takapihalta löytyy korva), Berliinin taivaan alla (vaimo on trapetsitaiteilija ja mies entinen enkeli) tai Betty Blue (nainen joutuu hourulaan ja mies käy tukehduttamassa tämän tyynyllä, ihan silkkaa rakkaudellisuuttaan, juu!)

Pääosissa oli intohimo. Puhdas himo. Seksi. Juu. (Nobel-voittajalla Annie Ernaux´lla on senniminen romaani. Siis Puhdas intohimo.)

Rakastin barbileikkejä! Myös kuvataiteilija-kirjailija Katariina Souri on rakastanut. Näin hän kertoi Eveliina Talvitien kirjoittamassa elämäkerrassa Kata. Barbeilla Kata on perheen uudella asuinpaikkakunnalla ottanut oman tilansa. Katasta myöhemmin.

Barbien avulla tyttö voi käsitellä seksuaalisuutta. Nyt kun muistan, en leikkinyt vauvanukeilla juuri ollenkaan. Minulla oli kammottava Susanna-niminen jättiläisvauvanukke, jonka sormet tököttivät nuken käsivarsista kuin jotkut hirvittävät aseet, keihästimet.

Vihasin Susannaa. Pidin eläimistä. Muovieläimistä eri toten. Minun ideaalimallini oli maatila. Niin. Nyt sen tajusin. Leikin maatilaelämää ja vähän myöhemmässä iässä rakentelin eroottisia draamoja barbeilla. Skipperin sain isosisko-Paulalta, sosiaalikasvattajalta. Skipper, vaikka nukella ei ollut rintoja, oli jotain ylimaallista.

Skipper oli hyvää ja kallista muovia. Sen polvet, kyynärpäät ja ranteet taipuivat. Skipper ei varvastanut. Se oli reipas ja toimiva.

Sen sijaan stereotyyppiset barbiet olivat ihania. Rinnat olivat ihania. Vyötärö kapea ja sääret solakat. Minusta pikku tyttö saattoi simuloida Barbien ja Kenin yhdyntöjä turvallisella tavalla. Käsittelin eroottisia tunteitani.

Niin teki Katariina Souri lapsena - joku jätti jonkun ja joku sai hermoromahduksen - ja niin tein minäkin. Souri oli keskiluokkaisen akateemisen perheen lapsi. Minä naturalistinen maalaispentu. Näin kotiympyröissä, mistä poikaset tulevat ja miten ne sinne pannaan.

Olin uskaliaampi barbiseksileikkeineni. Luin toki lävitse sekä Pellervo-seuran eläinlääketieteellisiä kirjoja että Valittujen Palojen lääkärikirjan.

...

Kuten Otavan opistoaikuinen ystävättäreni kirjoitti, Barbie-elokuva ei jäänyt siihen. Elokuvassa tuli esille vanhojen naisten viisaus. Upea hahmo elokuvassa oli Barbien keksijä Ruth Handler. Hän opasti stereotyyppistä barbia myös ihmisenä olemisesta yleensä.

Ihmisenä oleminen on yhtä lailla elämistä kuin kokoaikaista kuolemista. Henki haisee ja maito piimii. Ihmisenä oleminen on myös selluliittia ja lattajalkoja. Kestääkseen sietämättömiä, epämiellyttäviä tunteita, ihminen on kehittänyt kaikenlaisia selviytymisstrategioja. Fantasiamaailmoja (kuten Hellä Ala-Vehmas, hänen unelmiensa täyttymys olisi ollut tehdä elämäntyönsä Matti Valkosen tai erään toisen nyt jo edesmenneen rakennusliikkeen rouvana, voi hyvää päivää sentään) tai Kenokratioita, miesmaailmoja.

Tai kokonaisia ideologioita. Uskontoja.

Itketti sekin, kun joka puolella maailmaa tytöt kustomoivat barbejaan. Pesevät niiden tukkaa ja leikkaavat nukeilleen punkkampauksia. Barbie on äitien ja tyttärien elokuva. Eittämättä läpikapitalisoidun lapsuuden kuvausta, mutta en usko kirjallisuustohtori Markku Soikkelinkaan (Bittein saari -mies, ei tykännyt Barbiesta) leikkineen käpylehmillä tai viettäneensä Kuopion-lapsuuttaan pelkästään klassikkokirja kädessä.