Jouni Tossavainen ripotteli Gottlundin pitkin Kuohareitaan

Tajusin pointin - nyt vain pitäisi sanoa se yhdellä lauseella: Irti tuhoisista isistä!

ti 18.7.2023

Aamun dialogit:

- Huomenta! Konttoria, raksatyömaita, remppaa vai kasvimaata tänään? (klo 7.37)
- Mulla jäi eilen vähän konttoria. Luen ensin Tossa-Jounin Kuoharit loppuun! Toiseen kertaan. Nyt tää vasta aukesi. (klo 8.10)

- Tossavainen ihan loppusuoralla. (klo 10.22)
- Mä kohta kotio. (klo 10.22)

- Kuoharit tuli loppuun! Nyt vasta tajusin pointin. (klo 11.39)
- Ja se oli? (klo 11.39)

Tätä pelkäsinkin ja etenkin seuraavaa:
- Yhellä lauseella sit kerrot. (klo 11.41)

Piti käydä postilaatikolla Pyryn ja Arskan kanssa miettimässä kiteytystä Jouni Tossavaisen Kuoharit I - III:sta. Pertti oli raivaussahan kanssa Pimun hauta-aukiolla. Ukkonen alkoi jyristä ja kaatosadetta ennakoivat pilvet lähestyivät pohjoisen suunnasta.

Kiskon television ja nettipurkin johdot seinästä. Lämmitin aamuiset puuronjämät. Lisäsin mukaan hieman Oivariinia. Sillä tavoin erotan, että kyseessä on lounas. Raejuusto ja pakastemarjasekoitus olivat samat lisukkeet kuin aamulla. Kiirehdin lämmittämään annoksen ennen ukkosen tuloa, sillä joka kerta ukkosella täällä menevät sähköt vähäksi aikaa.

- Nyt muotoilen sulle lausetta. Sitä yhtä. (klo 13.17)

- Tossa-Jouni kirjoittaa itsensä irti tuhoisista isistä - hän haluaa todistaa itselleen, että on kelpo kirjailija, vaikka ei aja ahdistuksissaan potkurilla railoon, kutn Eino Säisä, tai juo aivojaan tohjoksi, kuten Matti Pulkkinen. (klo 13.20)

Piti vielä pidentää lausetta ajatusviivan avulla, mutta lupasin jatkoa blogissani. Itse asiassa kun lukee Kuohareiden kolmatta osaa, Omat nimet seinälle, tarkkaan, huomaa, että kirjailija huomaa oman isänsä olleen ihan hyvän isän ja itsekin on sellainen ollut.

Riittävän hyviä olivat kirjailijan isä ja kirjailija isänä itse. Tossavaisen mieli ei kovonnut kolhuista kiveksi, jonkin verran kohokuoriseksi kyllä, (tässä kohtaa hieman voi jo hymyillä, s. 457). Kirjailijan mieli ei hajonnut, vaikka kilpaili liikaa ja oli addiktoitunut juoksuun. Viinaakin tuli otettua ja viinalle lemahdettua (tämä on niin totta, niin totta, MOT) ja seksiä oli jatkuvasti liian vähän.

Se, että Tossavainen huojahteli Kuopion Prisman Mäkkärissä ja haiskahti eilisille kirjailija-taiteilija-toimittaja-bileille, aiheutti sen, että emme Matin kanssa saaneet yhteistä lasta. Olin Kuopiossa katsastamassa BEK-Saabia ja menin katsastusaseman viereisen Prisman Mäkkäriin odottelemaan vuoroani.

Näin kirjailijan ja tungin samaan pöytään. Näin heti, että kirjailija voi pahoin, mutta en peruuttanut. Ajattelin, että istun samaan pöytään, vittu, istun, koska haluan istua samaan pöytään kirjailijan kanssa. Vittu! Sitten kirjailija sanoi jotain epäselvää ja puhelimeni soi. Minulla oli vielä sellainen pieni ja kätevä nokialainen. Sinisen tumman harmaa. Näytössä vilkkui tutun oloinen numero. (017-173.....) Mietin hämärästi; tutunoloinen numero. Jotenkin tuli muistuma toimittaja-ajoilleni ja aikaan, jolloin avustin Diabetes-lehteä.

Diabetes-lehti maksoi hyvin. En enää muista, mihin avustajakeikkani tyrehtyivät. Ehkä olin itse niin lopen uupunut, että aloin kirjoittaa sösseröä tekstiä eikä minulta enää tilattu mitään. Paljon mahdollista. Oli aika, jolloin nukuin tyttöjen takia pätkissä enkä muista, miten selviydyin ylipäätänsä mistään kirjoitustyöstä.

Kun tytöt olivat pieniä, aloitin tuhansia lauseita tietokoneen ruudulla ja kesken kaiken unohdin, mistä olin kirjoittamassa. Tästä myöhemmin jalostin blogimerkintäni. Aloitin merkintäni jostain ja kesken kaiken vaihdoin aihetta ja loppuajan merkinnässäni etsin paluuta alkuperäiseen aiheeseen.

Nytkin päädyin Jouni Tossavaisen Kuohareista I - III ihanaan minuun. Minulle, kuopukselle, iltatähdelle, minän sanominen on aina ollut valtavan helppoa. Toisin se on ollut Jouni Tossavaiselle, esikoiselle. tervolais-saarismäkeläisen sisarussarjan vanhin joutui juuri täysi-ikäiseksi tultuaan ottamaan perheen äidin vastuun, kun äitinsä kuoli.

Siksi hän kirjoittaa Kuohareiden kolmannen osan lopussa: "Minulle minän sanominen on ollut liikaa." (s. 459).

...

Olin niin täpinöissäni, että pääsin istumaan samaan Mäkkärin pöytään itse kirjailijan kanssa, että unohdin saman tien synnytys- ja raskauslääkärin soittavan sinä päivänä Kysiltä. Kolmen keskenmenon jälkeen piti alkaa selvittämän, miksi raskauteni menevät koko ajan kesken tai, kuten ensimmäisen avioliittoni, toimittaja-avioliittoni aikaan, raskaudet eivät edes ala.

Kyllä minä Saabin muistin katsastaa, mutta Kysin raskausasioiden poliklinikkaan en ottanut enää koskaan yhteyttä. Sisätautilääkärini sai päättää lisääntymisestäni ja se oli ihan perseestä naispuolisen lääkärinkin mielestä. Naisgynis sanoi, että eihän se niin voi mennä, että sisätautilääkäri tämän päättää.

Inhosin sisätautilääkäriä heti ensi silmäykseltä. Hän oli syntynyt USA:ssa. Nimi oli kyllä suomalainen, mutta tyyppi puhui suomea jenkkiläisittäin (yök!) ja hän oli laiha vedenvärinen kuikelo. Näin heti ovelta, kun astuin aivoverenkiertohäiriöineni ja hyperkolesterolemioineni hänen vastaanottohuoneeseensa, kuinka inhomme oli molemminpuolista.

Laihat inhoavat lihavia ja lihavat huomaavat sen oitis. Ja vihaavat laihoja.

Sisätautilääkäri näki minussa ylipainoisen, verenpaineisen potentiaalisen aivoinfarktipotilaan, jonka piti olla viisaasti kasaamatta itseensä enää yhtään elimistöään rasittavaa raskauskiloa.

...

Oi vitun ääliö se kuikelolääkäri. Hän vinkui minulle ylimielisesti jenkkiläisittäin korostaen: "Ei kolesteroli ole mikään stressisairaus!" No vittu niin ei ole, mutta verenpaine minulla kohosi ihan silkasta stressistä! Oi vitun vitun vitun vittu, heti alkaa pulssi kiihtyä, kun kirjoitan tästä. Aivoaneurysma pullottaa.

...

Onneksi Jouni Tossavainen ei antanut viinan viedä. Hän ehkä tarkasteli esikuvaansa, kirjailja Matti Pulkkista ja päätti, että ei halua vanheta ennenaikaisesti, katkeroitua ja masentua, kuten Pulkkinen - ja Eino Säisä (s. 444), vaikka saarelleen aina välillä vetäytyykin.

Nyt on pakko kirjoittaa tähän, että kirjailija Matti Pulkkisen viimeiset vuodet eivät olleet surkuteltavia, vaikka kirjailija koko ajan promilleissa olikin. Pulkkisen juominen oli jonkinlaisissa kuoseissa. Pulkkinen eli viimeiset vuodet niin hyvää elämää kuin taisi. Toivon, että pystyimme edes vähän antamaan kirjailijalle älyllistä virikettä.

Minulle hän aina sanoi, että onhan se niin mukavaa, kun järjestän hänelle, eläkeläiselle, kaikenlaista ohjelmaa. Pikkuinen sarkasmi lauseessa oli, mutta oli kuin oli. Järjestelin Pulkkiselle monenmoista, kuten ehdokkuuden vuoden 2008 kuntavaaleissa Vasemmistoliiton listoilta. Sen jälkeen houkuttelin Pulkkisen kiitokseksi uhrautumisesta Lapinlahden ja Varpaisjärven yhteisen kirjaston neuvottelukuntaan - ja niin johtamaani vammaisneuvostoonkin hänet sain.

...

Kirjailija Jouni Tossavainen on edelleen avioliitossa lastensa äidin kanssa ja hänellä on välit poikaan sekä tyttäreen. Sai näyttää tyttärelle, miten pyykinpesukonetta käytetään ja samalla muisti, että kun hänen oma äitinsä kuoli, Saarismäkeen saivat bensakäyttöisen pulsaattoripesukoneen. Kone helpotti viikonlopputöitä. Pulsaattorikoneessa oli kampi ja kammella litisteltiin vettä pyykistä (s. 447)

Tossavainen, vaikka on minua vanhempi, kuuluu samaan toimittajasukupolveen kuin minäkin. Sukupolveen, jonka oli kiellettävä taustansa, jos tuli maalta. Siitä pitivät Jyrki Lehtola ja Markku Eskelinen Sianhoito-oppaallaan huolta.

1980-luvulla vasemmistolle alettiin yliopistossa nauraa, mutta kaikkein naurettavin oli Maalaisliitto ja maalaisuus. Sen takia esimerkiksi kuuluisa Olga K ei hiiskunut sanaakaan siitä, että oli joutunut äitinsä kuoltua ottamaan vastuun kotitilastaan ja sen lypsykarjasta.

Jos olisin sen tiennyt, olisin ottanut hatun päästäni ja kumartunut kunnioituksesta, kun 1990-luvun taitteessa Helsingin hyytävän kylmässä yöelämän cooliudessa koetin selvittää tietäni väkijoukossa baaritiskille ja tiskillä olivat istumassa Tuula-Olga K Ketonen sekä muistaakseni Leena Peltokangas.

Leena Peltokangas oli Otavan opiston tiedotus- ja viestintälinjan ehdotonta älymystöä samalta linjalta kuin minä (ei-älymystöä, maalainen, siis tyhmä ja naiivi, keputaustainen) ja Tuula-Olga K Ketonen oli meitä yhtä ylemmällä vuosikurssilla. Olga K oli tähti jo Mikkelin-vuosinaan. Hän asui Mikkelissä kämppiksenä hm olikohan sellaisen toimittajan kuin Pekka Anttilan kanssa ja kämppis sanoi Olga K:ta neuroottiseksi.

Meidän kurssilaisista se oli ihan super-yli-puper-hienoa. Olisin kuitenkin voinut pitää Olga K:sta, jos hän olisi kertonut taustastaan. Sen sijaan Helsingin yöelämässä nämä kaksi radiotähteä katselivat minua hetken pitkin nenänvarttaan, näin, että he eivät tunnista minua ja peruutin jonnekin täpötäydessä kapakassa. Ehkä vaihdoni toiseen kapakkaan.

Vasta juuri ennen Moskovaan-lähtöäni löysin Havannan. Siellä kävivät Helsingin ulkomaalaiset, silloiset mamut, latinot.

Olin ennen Havanna-löytöäni Helsingin rupeaminani raastavan yksinäinen. En oikein tajua, mitä tapahtui, mutta en pitänyt yhteyttä muihin Helsingissä töissä oleviin toimittajatutkintolaisiin. Tai he eivät pitäneet minuun yhteyttä. En usko, että minä olisin jättänyt pitämättä yhteyttä.

...

Upposin itseeni. Pöh, miten täältä pääsee pois? Apua!

...

Kun Markku Eskelinen ja Jyrki Lehtola julkaisivat Sianhoito-oppaansa, ryntäsin haastattelemaan Heikki Turusta. En ollut siihen mennessä lukenut Turuselta sanaakaan, mutta ennen haastattelun tekemistä luin häneltä kaiken, mitä irti sain.

Tossavaisen Kuohareiden kolmannesta osasta luin jännän viittauksen Turusen tekstiin, joka muistaakseni oli kirjoituskokoelmassa Turusen pyssystä: Päästöjä vuosilta 1985–1988. Siinä Turunen oli päivittelevinään nuoria, joilla oli renkaita nenässä kuin sonneilla ennen.

Vaikka luulin aamupäivällä merkinneeni, en löydä kohtaa, jossa Tossavainen julistaa, ettei aio ottaa tatuointia tai lävistyksiä. Julistus jäi vähän irralliseksi ja siksi huvittavaksi. Yhtä epäselvä oli kohta, jossa Tossavainen on Karri Kokon kanssa erikoiskahvilla ja ohitse kulkee S. Makkonen. Onko S. Makkonen ehkä Silvia Hosseini?

En tajua, mutta joka tapauksessa - Hosseinin Pölyn ylistys oli ilmestynyt helmikuussa 2018 ja Kuoharit tuli ulos myöhäsyksyllä samana vuonna. Tossavainen kirjoittaa "Makkosesta", että tämä ei tutustu enää yhteenkään setämieheen tai sikamieheen tai setäkirjaan ja että "Makkonen" on brändännyt itsensä niin, että tuntuu hyvältä, kun joku lyö tai kuristaa vähän.

Pölyn ylistyksessähän muistaakseni oli siitä, että tekstikokoelman esseeminä tykkäsi vähän rajummanpuoleisesta seksistä. Ihan kiva, jos tykkää. Kaikin mokomin. Oikeasti rakkaimman ihmisen pahoinpitelemäksi tulleena en halua lukea kivoista muksimisseksileikeistä.

Kuohareiden kohtaus kahvilassa ei auennut yhdellä lukemisella. Pitää varmaan lukea se uudelleen.

Kelaan nyt takaisin syksyyn 1988, kun menin haastattelemaan suuresti kunnioittamaani kirjailijaa (äiti ja isä olivat Turusen maailmasta, minäkin tunsin olevani) ja mukanani oli pitkätukkainen luonnonsuojelijan näköinen valokuvaaja, Timo Kilpeläinen. Kun astuimme sisään Turusen tupaan Juuassa, näin, kuinka kirjailija alkoi nauraa höröttää puoliääneen. Tulivat punkkari ja hippi haastattelemaan.

Ellei tukkani olisi tupeerattu pystyyn, se olisi noussut päänahasta ilmaan silkasta kauhusta.

Mutta kirjailija Heikki Turunen osoittautuikin hirmu kivaksi ihmiseksi. Lisäksi sangen tarkkanäköiseksi. Kysyi melkein heti, seurustelemmeko me. Sanoin, että juu ja Timo sanoi, että ei. Sitten taisin minä sanoa, että emme vielä oikein tiedä. (Minun mielestäni me seurustelimme jo.)

...

Matti on tulossa työmaalta. Pitää keittää miehelle kahvia. Jouni Tossavaisen Kuoharit I - III:sta ei löytynyt esseetä Gottlundista. Kirjailijan rakas oli kaatunut Kuopiossa matkalla rautatieasemalle Pohjolankadun ja Gottlundinkadun kulmassa ja joutunut miehensä hoiviin. Jotenkin symbolista.

Tossavainen kyllä kirjoitti esseen Vihta-Paavosta, sukulaisestaan, jos oikein ymmärsin, ja savon kielestä. Useammassa kohtaa kirjaa Tossavainen sanoo olevansa savon kielinen. Gottlundiin hän viittaa.

Jatkan tästä joskus.