Yläsavolainen ankeus Kuohareissa

Paikallisnatsit, Suomen Sisu sekä Riikka Purra (SS-persu)

ma 10.7.2023 ja ti 11.7.2023

On illansuu (maanantaina). Sen sijaan, että olisin leikannut nurmikon ja pelastanut mustaherukkapensaat nokkoskasvustojen sisältä, kävin Armaksen kanssa pyörälenkillä. Auton kohtaaminen sujui ongelmitta. Armas ei lähtenytkään jahtaamaan ohikulkenutta punaista mummo ankan autoa.

Image tuli. Istun hetken Lievos-Pertin rakentamalla etätyöpisteellä kotitien poskessa. Itikoita on miljoona. Tässä olisi metka työskennellä, jos keksisin jotain hyttysiä karkottavaa. Matti osaisi sytyttää tähän oikean lehmisavun.

Jouni Tossavaisen Kuoharit I - III ansaitsee tulla luetuksi toiseen ja varmaan kolmanteenkin kertaan. Autofiktiivisen esseeromaanin ensimmäinen osa on Tuntemattomia tekijöitä. Jännää. Kuohareista opin näköjään, että otsikoilla ja lukujen nimillä on merkitystä, vaikka sisällysluettelossa ei luekaan, että tässä, katsopas tässä, on essee Carl Axel Gottlundista ja savon kielestä.

Tiedän, että siellä se jossain on. Haluan ensin lukea keskittyneesti myös autofiktiivisen esseeromaanin toisen osan Kesää kohti. Osan nimi on ihan huikea. Vaikken ole missään nimessä savolaisen monimielisyyden ystävä, on pakko sanoa, että toisen osan nimi on vielä parempi kuin ensimmäisen. Kesää kohtihan osassa mennään, ei voi muuta virkkoa.

Pakko vielä kirjoittaa sadantuhannen kerran. Tossavainen tuo esseeromaaniinsa blogien käännetyn aikajärjestyksen. Hänen päiväkirjamerkintänsä alkavat lokakuun lopusta vuodesta 1979 ja päättyvät saman vuoden toukokuun alkuun.

Kesää kohti ollaan sitten menossa. Pidän löytöäni merkittävänä enkä käy googlailemaan, onko joku muu huomannut saman. Aika saaressa kertoo Eino Säisän viimeisestä vuodesta saaressaan ja piti ihan lukea uudestaan teksti, kun alkoi tuntua siltä, että no... se pitää lukea.

ti 11.7.2023

Istun nyt rannassa huvimajassa. Kaivokoskentien etätyöpisteeseen paistaa tähän aikaan aurinko niin pahasti, että en näkisi läppärin näyttöä. Saan vain vähän asioita aikaan päivässä. Tänään täydensin työterveyshuollon toimintasuunnitelmaa, allekirjoitin sen ja kopioin sekä panin kirjekuoreen. Tein myös yhden laskun.

Päivän energiani söi Riikka Purra (Suomen Sisu -persu). Purra on käynyt Suomen Sisun keskiviikkokerhossa. Kirjoitin Suomen Sisusta blogiini jo vuonna 2012 (merkintä 30.10.2012). Sain silloin itse tappouhkauksen äärioikealta, mutta eihän se ketään voinut vähempää kiinnostaa. Törmäsin äärioikeaan koettaessani tehdä jotain naivisti Mikko Valtosen raitistumisen eteen.

Intoni laantui, kun puhelimeeni tuli tekstari, että kaltaiseni kommunistin kanssa voidaan ehkä olla väleissä rauhan aikana. Kylmäsi ja lakkasin pitämästä yhteyttä taiteilijaan. Tämä vielä jonkusen kertaa minulle soitti. Kerran samana myöhäsyksynä Valtonen soitti pankkiautomaatilta. Kertoi, että oli nostamassa eläkettään ja kuulin pankkiautomaatin piippaukset sekä taiteilijan selän takaa surkeaa sekakäyttäjien mölinää. Siellä oli jono paikallisnatseja odottamassa raha-annoksiaan.

Naivisti oli myös paikallisnatsien bentsodiatsepiinin lähde. Raportoin näkemästäni ja kuulemastani poliisille. En tiedä, puuttuiko joku hyväksikäyttöön, mutta minä en ainakaan enää halunnut tyypin kanssa missään tekemisissä. Tai ei kyse ollut itse naivistista, vaan hänen vanavedessään pyörineistä paikallisnatseista.

Varmaankin saman piirin roistot muutaman vuoden kuluttua kuppasivat entisen Savon Sanomien pomon tyhjiin. Hän tutustui piireihin täkäläisessä AA:ssa. Kun nainen valahti roistopiiriin, annoin olla, sillä olimme jo parin hänen entiseen ystävistöön kuuluvan rouvan kanssa tehneet yhden kerran voitavamme ja minä sain vielä syytöksiä niskaani siitä, että asiain hoitoni tapahtui viipeellä. Nainen joutui kuulema perintään vuokseni.

Niin varmaan. Kun koetin hälyttää naisen huonosta tilasta konserniin vielä töissä oleville kollegoille, vastaus oli, että meillä on täällä niin kamalaa ja paineistettua, että ei ole voimavaroja tukea toimituksesta työttömyysputkeen joutuneita.

Kun nyt mietin tätä, en taidakaan ihan vähässä kummassa uusia Savon Sanomien tilausta. Selviydyn jonkin aikaa netti-Karjalaisen sekä Hesarin varassa. Karjalaisessa ja Hesarissa kun ei ole yhteisiä juttuja. Ylen alueuutisten varassa selviytyy melko pitkälle.

Eikä Ylen alueuutisten sekä Karjalaisen varassa tule Pohjois-Savosta vääristynyttä kuvaa; Savon Sanomissa korostuvat kummallisella tavalla valitettavan ahkeran ja työteliään oikeustoimittajan reportaasit. Maakuntalehteä lukemalla ei saa selvää muusta kuin siitä, että Varkaudessa murhataan, tapetaan ja joskus myös Kuopiossa on pahoinpitelyitä.

....

Kun lauantaina tajusin, että Savon Sanomien nettitilaukseni oli päättynyt, Savon Sanomien kansijuttuna oli Jussi Vatasen haastattelu.

Mietin, pitäisikö heti uusia Savon Sanomien tilaus. Päätin odottaa muutaman päivän ja odotus kannatti: Tänään juttu oli Karjalaisessa. Lisäksi juttu oli aika huono. Ilmeisesti toimittaja ei pitänyt Vatasesta tai Vatanen ei pitänyt toimittajasta, sillä kaikkeen mitä toimittajapolo koetti Vataselta kysyä, Vatanen sanoi: "En ollut erityinen juoksija, en harrastanut teatteria, en tiedä, jatkammeko maanviljelystä kotitilalla, en tiedä, ei kiinnosta, puhutaan jostain muusta."

Joko toimittaja ei ole osannut jututtaa Vatasta tai sitten Vatanen on vittumainen tyyppi. Tai sitten kyse oli yläsavolaisille tyypillisestä latistavasta tai nahistavasta elämänasenteesta, mikä aiheuttaa sen, että aina kun joku sanoo Eino Säisä, silmieni eteen tulee kuva Unto Koistisen maalauksesta Kuhilaspelto.

Maalauksen sävyt eivät ole harmaan sävyjä, vaan mustaa ja sinistä. Siinä kuhilaat tai heinäseipäät ovat mädäntyneet pellolle. Sama asenne välittyy Jouni Tossavaisen Kuohareista sivulta 119. Eino Säisä kaivaa Hesarin Mattiesko Hytösen haastattelussa esille öljyvärit ja tuumaa: "Ja ei kun kangasta tuhrimaan." 

Eikä siinä kaikki, että orastava into pitää kuvata kankaan "tuhrimisena", Säisä ei koskekaan 50-vuotissyntymäpäiviensä jälkeen öljyväreihin. En lukenut Kuohareiden kakkososaa ensimmäisellä kerralla kuin silmäillen, jos sitäkään, sillä näiden yläsavolaisten kainuistien ankeus oli syksyllä 2018 minulle aivan liikaa.

Olen tästäkin kirjoittanut jo. Merkintäni 9.11.2018 kuuluu näin: "Säisä-osiossa oli paljon saarta ja saareen menoa, hukkumista, kylmää mustaa vettä ja kaikkea sellaista, mistä en pidä enkä mielelläni niistä lue."

Yläsavolaista ankeutta oli henkilökohtaisessa elämässänikin kosolti.