Mankumistaloudesta vielä, Carita Orlandon palaute ja Aleksi Mainio ja Antti Majander Martti j. Karin ja Antero Holmilan kirjasta sekä Kuppakamarin koulutuksista

to 15.6.2023

Ihan alkuun ilmaisen iloni siitä, että Hesarin Aleksi Mainio on ollut kriittinen kestoinhokkini Martti J. Venäläiset Valehtelee, ne kaiiiikki valehtelee Karin sekä hänen kamunsa Antero Holmilan Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii -kirjaa kohtaan.

En olisi koko kritiikkiä huomannutkaan, sillä missä vilahtaa nimi Martti J. Kari, vaihdan kanavaa tai käännän sivua. Sen sijaan luin tänään Hesarista Antti Majanderin kommentin siihen, että keskisuomalainen Docendo-kustantaja oli saanut itkupotkuraivarin Aleksi Mainion kritiikistä.

Etenkin Majanderin kolumnin loppu oli hyvä: "Kritiikin tehtävä on yrittää pitää osaltaan huolta siitä, että ihmisen tietoon tulee muutakin kuin se, mitä he haluavat kuulla."(HS to 15.6.2023, Antti Majander, Kustantaja ei ymmärrä kritiikin olemusta)

Mainion sangen mainion kritiikin otsikkokin oli no mainio: "Tiedustelueverstin ja professorin Venäjä-kirja yksinkertaistaa itänaapurin historiaa ja toimia." (HS la 10.6.203 Aleksi Mainio)

Aamutoimet kahden läppärin loukussa

Tein aamutuimaan yhden tarjouksen ja parista laskusta kotitalousvähennyslaskelman. Koetin jo siirtää työskentelyä omalta sippaavalta läppäriltä Matin kallille Intel Evolle. Eipä onnistunut, sillä Matin koneella on helppo muuntaa Excel-dokumentti pdf:ksi, mutta en löytänyt täppää, jossa olisin saanut pdf-dokumenttiin mukaan vain yhden sivun.

Koska tuhraan omalla sippaavalla läppärillä Libre Officella, olen Excelissä riippuvainen Microsoftilla tehdyistä taulukoista ja kaavoista. Niinpä jokaisen Excel-laskun ohessa on käsittämättömiä lisäsivuja summa-kaavoineen.

Joissain laskupohjissa lisäsivuja on mukana jopa yhdeksän. Se on jokin näpyttelyjäänne. Mutta Matin kallilla Intel Evolla pdf-tallennuksen asetuksia en löytänyt. Sen sijaan löysin täpän Vie pdf:ksi alta seikkaperäisen selvityksen pdf-dokumenttien helposta käytöstä.

Kiitosta vain. Tietokonejärjestelmät kehittyvät. Ja it-sunnittelijat uivat euroissaan.

Palasin vielä täksi päiväksi omalle läppärilleni. Iltapäivällä opiskelen Tony Dunderfeltin Vaikeiden tyyppien kohtaamisen nettikurssilla. Koska johtaminen on edelleenkin kaikkien käymieni kalliiden koulutusten jälkeen täysi mysteeri, haluan lisää tätä lajia.

Iltapäivän kurssilla aiheena ovat varhainen puuttuminen, erilaisten ihmistyyppien tunnistaminen, toimivan työilmapiirin rakentaminen, itsevarmuus vaikeiden tilanteiden kohtaamisessa ja omien vuorovaikutustaitojen kehittäminen.

Olen ihan täpinöissäni ja onnittelen itseäni kädestä pitäen, sillä älysin hellittää Lapinlahden taidemuseon ystävien perustamiskyntämisestä. Tai narulla työntämisestä oikeastaan. Työyhteisösovitteluopinnoistani on hyötyä!

Mietin, miten yhdistyksen, johon halusin palavasti itse mukaan, perustaminen on niin raskasta. Vietin pari unetonta yötäkin ja lopulta lähetin kokoamalleni sähköpostilistalle viestin, jonka liitteenä olivat yhdistyksen perustamisasiakirjat, perustavan kokouksen esityslista sekä sääntoluonnos. Tekstiosaan kirjoitin, että jätän asian yhteisön ratkaistavaksi.

Yhteisö tietää itse, haluaako se yhdistysmuotoa vai löyhää verkostomallia. Itse Eemilin palkkaprelaatit tai -prelaatti, en tiedä, sillä en tavannut kuin yhden - siis verbi yksikössä - tuntui niin nihkeältä, että päättelin museopalkkalaisten olevan niiiiiiiiiiiiiiiiiiiin kuormittuneita, että yksikin ihmiskontakti lisää tuntui suistavan heidät epätasapainoon.

Jäi myös hiukan epäselväksi, kuka taidemuseon ystäviä loppujen lopuksi haluaa. Sitä ei halunnut ainakaan Eemil-museo itse. Hih, ja minun kuningasajatuksena oli matalan kynnyksen taidemuseo ja Kansan taidemuseo.

Museoväki itse vaikutti lähinnä siltä, että haluavat marinoitua keskenään pyhässä kuormittuneisuudessaan. Siinä taidemuseoystävät tai konsulttien laatima strategiatyöskentely olivat vain piinallisia taakkoja.

Olisi kiinnostavaa ryhtyä purkamaan sitä, mikä taidemuseovirkamiehiä kuormittaa, mutta kun ideoivassa kokouksessa helmikuun lopulla Kalevi Kyyrönen esitteli seitsemäntoista pykälän toimenpidelistan kohdan numero yksitoista, hyppäsi taidemuseovirkamies suurin piirtein pöydälle raivoamaan: Taidemuseoystävien jäseniä Eemil ei kaipaa työryhmiin.

Mietin jo silloin, että tjaah, ei työryhmiin. Jos ei, niin eipä paljoa kiinnosta koko yhdistys. En ole kiinnostunut kukkahattutätien kahvittelukerhosta, hyväntekeväisyydestä, rahankeräyksestä tai muuta tätimeiningistä.

Olen kiinnostunut nykytaiteesta, museon sosiaalisesta ja yhteisöllisestä vaikutuksesta ja aidosta vaikuttamisesta. Pitäisikö pyrkiä säätiön hallintoon? Ei pidä, sillä korkeassa asemassa säätiön luottamushenkilöstössä oleva hahmo sanoi, että säätiön hallintojäsenet, jotka ovat pääosin valittu mukaan poliittisin perustein, ovat aktiivisia silloin, kun työntävät suuhunsa pullaa.

Kuulosti aivan Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin yhtymävaltuuston toiminnalta. Näen siitä edelleenkin painajaisia.

Katsotaan nyt, mihin suuntaan Taidemuseo Eemilin ystävät kehittyy. Reilu kaksi viikkoa sitten taidemuseolla oli kokous ja oli varmaan kaikille helpotus, että en osallistunut siihen. Ilahduttavaa kyllä, yhteisö halusi oikean yhdistyksen löyhän ameebamaisen verkostomallin sijaan. Vaikuttaa siltä, että yhteisö haluaa yhdistyksen.

Kauppakamari- ja muut koulutukset

Vaikka Tony Dunderfeltin nettikoulutus ei ole kilahtanut sähköpostiini Kauppakamarin kautta, kiitän tässä yhteydessä jälleen kerran Kauppakamaria hyvistä koulutuksista. Esimerkiksi kesäkuun alun henkilöstöjohtajille suunnattu koulutus oli eri hyvä.

Koulutus oli osa HR-verkoston ajankohtaisaamuja. Syksyllä aamuja on luvassa lisää. Kesäkuun alun kouluttaja Anu Kuhmonen, valmentaja, sosiaalipsykologi YTM, tradenomi Hyvinvointivalmennus Hälsa Oy:stä kertoi, että hän vetää lääkäri Lari Karjulan kanssa koulutuksen Ymmärrä uupunutta, johda uuvuttamatta.

Sen sijaan en taida antaa Naisyrittäjien toimitusjohtaja Carita Orlandolle anteeksi hänen jäsenkirjettään Mankumistaloudesta. Se oli mielestäni osa hallituksen muodostamiseen liittyvää kokoomushyminää. Sitä lajia scheißea saamme nyt joka tuutista seuraavat neljä vuotta.

Luin eilen illalla kirjailija Katja Raunion Long Play -artikkelin Köyhän perheen lapsi. Käsittelen artikkelin joskus myöhemmin Ossi Nymanin Häpeärauhan yhteydessä, mutta nyt vain sanon, että artikkeli sai minut kokoomusta kohtaan kylmän raivon valtaan.

Katja Raunion äiti joutui 1990-luvun alun laman tienoilla yksinhuoltajaksi. Juuri niihin aikoihin Suomessa alettiin työntää syrjään osaa porukasta. Esimerkiksi minä kuulun työelämästä syrjäytyneisiin. En loppujen lopuksi tiedä, olenko loppujen lopuksi syrjäytynyt työelmästä - se vain ei ole milloinkaan koskettanut elämääni.

Minulla ei tähän ikään (57+) mennessä ole ollut yhtään toistaiseksi voimassa olevaa työsuhdetta. Elämässäni  on ollut vain pari palkallista kesälomaa esimerkiksi. Palkallista sairauslomaa sain, kun vaihdoin Pielavesi-Keitele -lehdestä Matti ja Liisa -lehteen ja minulta katosivat yöunet.

Olisin saanut nukahtamislääkereseptinkin, mutten huolinut. Lääkäri vaikutti lähinnä siltä, että haluaa minusta nopeasti eroon. Otin sairauslomalapun ja ajattelin, että heippa, enpä voisi ongelmineni järjestelmää vähempää kiinnostaa.

Se siitä terapiasta. Pitää opiskella itse. Niinpä aloitan ensi syksynä Kuopiossa ratkaisukeskeisen lyhytterapeutin opinnot. Jos siitä on jollekulle muullekin iloa ja hyötyä, hyvä!

Katja Raution tekstissä kohta, jossa hän kertoo isosiskostaan ja tämän yritteliäisyydestä, sai ensin itkemään ja sitten raivon valtaan. Apua, nyt kuulostin netin klikkiotsikoijalta. Joka tapauksessa sisarukset kasvoivat yksinhuoltajaperheessä ja isosisko halusi lukioikäisenä maksaa itse harrastuksensa ja lähteä kielikurssille. Hän teki koko ajan töitä! Siis koulunkäynnin ohella!

Kun sisko täytti 18 vuotta, hänen palkkansa vähensi perheen asumistukea. Muistin siinä samassa, että hallitus hallituksen jälkeen ei ole tehnyt mitään sille, että kaikkein köyhimpien perheiden lapset eivät saa lapsilisiä. Perheen lapsilisät vähennetään toimeentulotuesta.

Tämä on asia, jota en voi ymmärtää. Edes tämän asian voisi joku - vaikka Sari Essayah (KD:n hymytyttö) voisi hoitaa kuntoon. Me ja Suomen köyhät panemme toivomme häneen siitäkin huolimatta, että Essayah hymyili hallitusneuvottelujen tiedotustilaisuudessa taannoin kuin vähämielinen.

KD ei riitele Petturi Urpon (kök.) kanssa mistään. Siitä ilmeisesti hymy kertoi. No, viiniasiasta olen KD:n kanssa samaa mieltä. Hyvä, että raittiuslinja pitää. Toivottavasti edes kristilliset ovat hallituksessa köyhien puolella.

Naisyrittäjien toimitusjohtaja neuvoi yrittäjiä

Edelleenkin ottaa aivokoteloon se, että me naisyrittäjät olemme valinneet toimitusjohtajaksemme kokoomuslaisen, joka arvatenkin monen tonnin kuukausipalkalla neuvoo meitä. Carita Orlandon neuvoa hyvän bisneksen teosta en niele. Hänen mielestään yrittäjän pitää tehdä niin hyvää bisnestä, että pystyy maksamaan itselleen eläkettä.

Niin. Minä kyllä mieluummin maksan itselleni palkkaa. Jos pitää valita palkka tai eläke, valitsen välittömän hyödyn. En ihan vähässä kummassa suostu syömään pelkkää perunaa, mutta Rautavaaran pientilallamme harjoittelemme valmiuksia siihen.

Arvelin, että Carita Orlando ei ole ollut mikään oikea yrittäjä. Selasin nettiä ensimmäistä sivua pidemmälle ja kävi ilmi, että Naisyrittäjien toimitusjohtajalla on ollut tilitoimisto ja hän on työllistänyt 19:ää henkeä. Sen jälkeen, jos oikein ymmärsin, hän on ollut myös yrityskonsulttina.

Sen, että yritys ei kannatakaan, Orlando on kokenut. Hän kertoi asiasta sähköpostissaan. Hänen ja miehensä kokoushotelli kaatui finanssikriisiin. Joka tapauksessa Naisyrittäjät edistää ihan oikeita asioita: "Olemme järjestönä ottaneet kantaa muutamaan yritystukeen (kotitalousvähennys, alv-alarajan nosto, yrittäjävähennys)," vastasi Carita Orlando ja tästä olen hänen kanssaan samaa mieltä.

Kotitalousvähennys, alv-alarajan nosto ja yrittäjävähennys avittavat nimenomaan meitä pienen pieniä yrittäjiä, jotka kiinnostamme rahoittajia yhtä paljon kuin ylipainoisen, ylikierroksella käyvän keski-ikäisen naisen uniongelmat työterveyslääkäriä.

Elo ilman eläkekertymää 

Olen sanonut Matille, että hätätilassa selviydymme hänen eläkkeellään. Panimme maahan perunaa ja omaan metsään on tulossa puolukkaa. Puolukka kukkii. Lähimustikat paleltuivat alkukesän pakkasissa. Täällä oli pakkasta. Ei pelkästään hallaa.

Sitä paitsi. Mietin, että julkaisen Pienen aviorikosromaanin blogissani. Sivusto-otsikkona on vielä Parnasso, mutta Parnasson hylkäämät tekstit -otsikko kuuluu Tõnu Õnnepalun otsikkoon. Koska Tõnu Õnnepalu ja Parnasson hylkäämät tekstit on liian pitkä, pitää vielä vähän miettiä, mutta Parnasso-sivuston muutatutan Pieneksi aviorikosromaaniksi.

Keksin romaaniin loppua. Lyhythän romaanini on, mutta pidempää ei irtoa. Ilmeisesti vajaa sata sivua on määrä, jonka pystyn jotakuinkin hallitsemaan. Tai no jos sitäkään, mutta yritystä minulta ei puutu.

Romaanin lopuksi olen ajatellut prekaarin selviytymisstrategiaa ilman eläkekertymää. Olen vanhana riippuvainen Matin eläkkeestä. Jos Matti sattuu kuolemaan äkisti ennen aikojaan vaikka sydänkohtaukseen, vien hänen ruumiinsa kellariin ja muumioin mieheni.

Sen jälkeen kerron kaikille traagista tarinaa siitä, kuinka mies vain jätti minut! Häipyi jonkun sutturan kanssa viestiä jättämättä ja elän tyynesti mieheni eläkkeellä.