Haluaisiko Tõnu Õnnepalu olla Viron Camus tai Baltian Houellebecq, keltamatara vai päivänkakkara?

Onneksi ei ole mitään näistä, vaan on tunteva ja teologinen kirjailija

Kirjoitukseni ei kelvannut Parnassoon, joten julkaisen sen täällä

ke 13.4.2023

Kaipaisin niin keskustelua Viron kirjallisuudesta. Osallistun siihen täten omassa blogissani, sillä Parnasso sanoi ei tekstilleni. Kiinnostavaa oli vastaavan tuottajan Karo Hämäläisen viesti: "Kiitos viestistäsi ja tekstitarjouksesta! Tutustuin oitis tekstiisi ja keskustelin siitä Viron kirjallisuutta hyvin tuntevan asiantuntijan kanssa. Kirjoitat sujuvasti ja nostat esiin kiinnostavia detaljeja. Parnasson osalta joudun kuitenkin valitettavasti sanomaan tekstitarjoukselle ei kiitos."

Kuka lienee Viron kirjallisuutta hyvin tunteva asiantuntija? Hm. Kiinnostavaa. Pyysin lisää palautetta ja Hämäläinen vastasi, että kirjoitukseni on iiian hajanainen, liian spesifi eikä se editoimallakaan nousisi yleisemmäksi.

Ai no, sitten. Täältä pesee, härifrån tvättas:

On merkillistä, että kirjailija Tõnu Õnnepalu kieltäytyi Viron valtion kirjailijapalkasta. Viimeisimmässä suomennetussa kirjassaan Pariisi – kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin (2022) kirjailija tuskailee juuri toimeentulon ongelman kanssa. Olisipa jotain työtä, josta saisi palkkaa edes kahdeksi seuraavaksi vuodeksi.

Pariisin minäkertoja tarkkailee erilaisia työläisiä. Roskakuskeja esimerkiksi. Roskakuskina työskentely on tärkeää, mutta samalla silmään pistää ikävä ylenkatse. Minäkertoja tunnistaa ammattien ja töiden hierarkiat, eikä ole epäilystäkään, että hän joskus muka ryhtyisi roskakuskiksi. Vaikka olisihan aivan toista olla roskakuski Pariisisssa kuin Tallinnassa.

Puutarhurina kirjailija on Englannissa ollutkin. Ajasta syntyivät tarkkapiirteiset ja analyyttiset pikku esseet kokoelmassa Englantilainen puutarha (2022).

Kirjailijan rakastaman Pariisin jätteistä huolehtii afrikkalaisten palkkasotureiden armeija. Heillä on käytössään myös laivasto, sillä Seineä pitkin lipuu ainakin yksi roskalaiva.

Teksti roskakuskeista laajenee õnnepalulaisittain uskonnollisiin sfääreihin. Hän aloittaa minimalistisesti, hienoisella liioittelevalla huumorilla: roskapalkkasoturit, laivasto ja laukkaa pian kohti teologisia ulottuvuuksia. Omat toimeentulon ongelmat eivät enää vaivaa. Pieniä ne ovat kuin Raamatun Saarnaajan kirjassa.

Koko Kaupunki, isolla alkukirjaimella, on kirkko ja ihmiset. Ihmiset tosin eivät enää rukoile. Ei haittaa, sillä ihmiset itse ovat osa rukousta. Siksi kirkkoja ei tarvitakaan alkuperäiseen tarkoitukseensa. Niitä tarvitaan tyhjäksi tilaksi, sillä muualla Kaupungissa on koko ajan olemuksellisista rukoilijoista täyttä.

Kirjailija puutarhurina

Õnnepalu opiskeli Tarton yliopistossa kasvitiedettä ja ekologiaa. Ennen päätoimiseksi kirjailijaksi ryhtymistään hän työskenteli Hiidenmaalla Laukan koulun biologian ja kemian opettajana. Elettiin Neuvostoliiton viimeistä vuosikymmentä.

Englantilaisessa puutarhassa Õnnepalu on Englannissa puutarhurina, vaikka myöhemmin kirjoittaa, ettei voisi enää uskottavasti työskennellä puutarhurinakaan, sillä puutarhurin tarvitsemat kemialliset aineet ovat hänelle uusia.

Englantilaisesta puutarhasta löytyy ajatus: ”Onko kenenkään unelma levittää asfalttia, onko kenenkään unelma siivota hotellihuoneita tai lypsää lehmiä?”(s. 171)

Ajatusketju, jonka päätelmä häiritsevä ajatus on, on pitkä ja polveileva. Surkeita ovat tavalliset ihmiset ja ruumiillisen työn tekijät pienine haaveineen. Ajan henki on mahdollista tunnistaa ajatusketjun taustalla. Me 1960-luvulla Suomessa syntyneet kasvoimme samaan. Onneksi on jo alkanut uustyöväenluokkainen tietoisuus. Työläiselle on vain keksitty uusi englantilaisperäinen sana: duunari. Se kuulostaa hienolta niin kuin vaikkapa Herbal life kosmetiikkamainoksessa tai Ocean view Piritan merihotellissa.

Virolaiset duunarit tekevät Helsingissä suurimman osan suorittavasta työstä. Arvioiden mukaan Suomenlahden ylitse purjehtii kymmeniä tuhansia työläisiä tekemään töitä, joihin kantasuomalaiset eivät suostu. Eivät suostu, sillä palkka on huono ja sillä ei Helsingissä elä, mutta suomalaisittain huonolla palkalla voi suoda perheelleen kohtuulliset olot lähtömaassa.

Ja onhan se paljon hienompaa olla keräämässä teräviä havaintoja brittiläisestä yhteiskunnasta puutarhurina kuin raataa puoli-ilmaiseksi rakennustöissä tai vammaisten avustajana Helsingissä.

Kautta koko Õnnepalun tuotannon kulkee masentunut ja pettynyt pohjavirtaus. Õnnepalu aloittaa työläisajatuspolveilunsa pohtimalla luokkanousua Kiinassa. Hän luki Le Mondesta jutun kiinalaisesta naisesta, Fan Yususta (Englantilainen puutarha s. 168). Fan Yusu tulee Pekingiin maalta etsimään työtä ja kirjoittaa kertomuksen kaikesta näkemästään. Kertomuksesta puhkeaa suuri maailmanmenestys ja sen viehätys on kaikenlaisen kirjallisen kunnianhimon puuttuminen. Juuri sellainen on kuulema mitä muodikkainta kirjallisuutta.

Kirjailijan asenne ärsyttä: Muodikkainta kirjallisuutta on kaikenlaisen kirjallisen kunnianhimon puuttuminen. Työläistyössä ei voi tuntea itseään onnelliseksi. Menestyksen yhteiskunta on kateuden yhteiskunta.

Menestyksen ihannoinnin yhteiskunta johtaa kateellisten kansanjoukkojen räjähdysmäiseen kasvuun, osuvaa kyllä, mutta juuri syyttämällä kateellisuudesta proletariaattia, menestyjät voivat torjua omistamattoman luokan palkkavaatimukset tai muut yhteiskunnan sosiaaliset parannukset.

Õnnepalu huomaa, että sosiaalinen nousu Kiinassa on vielä mahdollista. Virossa ei ehkä. Kirjailija puhuu ympäripyöreästi sosiaalisen pääoman perheistä ja niiden lapsista, jotka eivät taatusti kaupan kassalle mene.

Menestys on nimenomaan vapaan yhteiskunnan valhe. Fan Yusun menestyksen mahdollistavalle ilmiölle olisi nimityskin. Õnnepalu ei tunne nimitystä. Se on karaokekapitalismi (Ridderstråle, Nordaström, 2004). Karaokekapitalismissa voi tapahtua mitä tahansa, milloin tahansa, kenelle tahansa.

Jos prolet ovat vain kateellisia, mitään ei tarvitse muuttaa

Vapaan yhteiskunnan valhetta, menestystä, kirjailija on saanut maistaa sekä Emil Todena että Anton Nigovina ja tietenkin itsenään Tõnu Õnnepaluna. Saiko Õnnepalu liikaa heti alkuun? Õnnepalua suitsutetaan kahdessa löytämässäni tietokirjassa Viron kirjallisuus vuosituhannen vaihteessa – postmodernia ja modernia (2003) sekä Virolaisia nykykirjailijoita (2007).

Hän on Viron toisen itsenäisyyden ajan alun kirjailijoista käännetyin, eurooppalaisin ja täydellisin esteetti sekä ties mitä. Hänen yhteydessään ei unohdeta mainita nimiä Marcel Proust, Charles Baudelaire sekä François Mauriac. Heitä Õnnepalu on kääntänyt. Ranskaan muuttaneen romanialaisen filosofin Emil Michel Cioranin kirjailija mainitsee Valheiden katalogissa tuttavallisesti pelkällä sukunimellä.

Kirjailijan alkuaikojen suomentaja Juhani Salokannel huomauttaa teoksessa Viron kirjallisuus vuosituhannen vaihteessa, että Õnnepalun vastaanotto Suomessa 1990-luvulla ei ollut Viivi Luikin vertaista ja Õnnepalu Eemil Todena jäi homokirjakauppojen kulttikirjailijaksi.

Ehkä homoseksuaalisuus romaanin teema oli vielä 1990-luvun alun Suomessa liikaa. Enkelten siemen oli edellä aikaansa Suomessakin ja näin ehkä on edelleen Virossa.

Merkit siitä, että homoseksuaalisuus saattaa Virossa olla tabu, löytyvät Vaapo Vaherin, kriitikon, kirjallisuudentutkijan, esseistin ja runoilijan kirjoittamasta pitkästä artikkelista Paratiisin Tõnun jatkumo. Se löytyy Jouko Väisäsen kääntämänä Tuglas-seuran Elo-lehdestä 2/2020.

Vaher kirjoittaa, että Õnnepalu meni Paratiisiin yhdessä naisen kanssa toivoen perustavansa perheen, kuten perinteinen tapa oli. Seuraavasta lauseesta ei ota selvää oraakkelikaan – joko Vaher on ilmaissut asian epäselvästi tai Jouko Väisänen on tyrinyt käännöksessään: ”Mutta myös omissa seksuaalisissa haluissaan hän oli vieraantunut tällaisista normeista.”

Ilmeisesti Virossa on tieto siitä, että Paratiisi-kirjan taustalla olevassa elämänvaiheessa Õnnepalu on elänyt naisen kanssa ja jossain vaiheessa kirjailija on ollut vieraantunut normeista. Mistä normeista? Heteronormeistako?

Õnnepalun Paratiisi sai nostetta Matti Mäkelästä ja Hesarista

Paratiisin Suomessa julkaisi Jussi Virratvuoren Kirjokansi. Kirja sai vuonna 2018 nostetta muun muassa Maaseudun Tulevaisuuden arviosta ja etenkin siitä, että maaseudun puolesta puhunut kirjailija Matti Mäkelä kirjoitti siitä laajasti Helsingin Sanomissa.

Matti Mäkelän vaimo Helmi Järviluoma-Mäkelä sai kirjan kustantajalta ja luki sitä kotonaan. Mäkelä kyseli, mistä kirjassa on kyse, selaili hieman ja hurmaantui – Mäkelä luki kirjan ja kirjoitti arvion Helsingin Sanomiin. Kustantajan käsiin jäänyt Paratiisin painos myytiin muutamassa viikossa loppuun ja kirjasta päästiin ottamaan jopa toinen painos.

Vaikuttaa siltä, että homoseksuaalisuus tuli Õnnepalulta käsiteltyä Enkelten siemenessä sekä Joonatanin kirjassa. Kirjailija esimerkiksi Vilsandin kesässä häpeää homouttaan niin, että pelkkä sana tuntuu kavalalta käärmeeltä, joka puikkaa päänsä sormenpäiden alta (s. 15).

Harmillista, että vasta Vilsandin kesästä sain tietää, että kirjoittaja on homo. Jos olisin lukenut suomennetut Õnnepalun teokset järjestyksessä, olisin ehkä saattanut vaikka lukea Enkelten siemenen ajatellen, että minäkertoja on nainen. Tai ei. En olisi. Koska minäkertojan tai eräänlaisten kirjeiden kirjoittajan sukupuoli ei selkeästi tule esille, olisin automaattisesti ajatellut, että koska kirjailija on mies, on kirjan minäkin mies.

Voi tietenkin ajatella niin, että Õnnepalu on aikaansa paljon enemmänkin edellä. Ettei sukupuolella loppujen lopuksi ole niin väliä. Nythän vasta Suomessakin ollaan tulossa siihen, että lapselle voi antaa nimen, josta sukupuoli ei käy ilmi.

Tietokirjasta Viron kirjallisuus vuosituhannen vaihteessa ymmärsin, että vironkin kielessä hän-pronomini voi tarkoittaa kumpaa sukupuolta tahansa. Eikä kuulema ole välttämätöntä lukea Enkelten siementä kertomuksena nuoresta itäeurooppalaisen homomiehestä. Entä jos Õnnepalu on kuitenkin kirjoittanut Enkelten siemenen tarkoituksella hämäämään?

Virossa tarvittiin yksi etnos Neuvostoliitosta irtautumiseksi; Õnnepalu irtautui kaikista etnoksista

Kirjan Viron kirjallisuus vuosituhannen vaihteessa – postmodernia ja modernia johdanto kertoo, että Viron uusi kirjallisuuden kaanon oli muotoutumassa. Kirjan julkaisusta on kaksi vuosikymmentä ja asetelmat lienevät muuttuneet.

Neuvostoaikaan 1940-1950-luvulla Viron kirjallisuus oli jakautunut kahtia: oli pakolaiskirjallisuutta ja neuvostokirjallisuutta. 1990-luvulla kulttuuri kokonaisuudessaan menetti asemansa Viron yhteiskunnassa. Kirjallisuus ja taide jäivät marginaaliin ja taiteilijat saivat keskittyä työhönsä ilman yhteistä kansallista tehtävää. Tulkitsin teosta Viron kirjallisuus vuosituhannen vaihteessa siten, että kirjallisuuden kansallinen tehtävä neuvostokolonialismin aikana oli vahvistaa virolaisuutta.

On vaikea tietää, mikä tällä hetkellä Virossa puhuttaa, mutta jotain kertoo se, että Sammakko on julkaissut suomeksi kirjailija, biologi ja semiootikko Valdur Mikitan Lingvistisen metsän ja Kantarellin kuuntelun taidon.

Kantarellin kuuntelun taidon alaotsikko on Itämeren-suomalaista maailmankuvaa etsimässä. Termiä etnofuturismi ei Mikitan kirjoissa vielä tullut vastaan, mutta siihen kyllä viittaisi Lingvistisen metsän takakansiteksti: ”… omalaatuinen ja yllättävä luonnon ja pienten kansojen puolustupuhe.”

Tohtori Kari Sallamaa kertoo kirjassa Viron kirjallisuus vuosituhannen vaihteessa, että etnofuturistit olivat aluksi provokaattoreita. Etnofuturismia on sanottu ainoaksi Virosta lähtöisin olevaksi kansainväliseksi taidesuuntaukseksi.

Etnofuturismi on oikeastaan nerokas juttu, sillä perspektiivin hakeminen etnisestä menneisyydestä on jopa vaarallista fasismin lumon vuoksi. Aluksi etnofuturismi oli osa virolaista vastarintaa suurvenäläistä imperialismia ja Neuvostoliiton loppuajan kolonialismia kohtaan.

Nyt kun Viro on jälleen itsenäinen, Kari Sallamaan mukaan kansan määrittäminen yhdeksi etnokseksi ei ole enää tarpeen. On etnosten mosaiikki: pohjois- ja etelävirolaiset sekä Viron kansallisuuden hankkineet venäläiset.

Jaan Kaplinski lausuu Kirjallisuus- ja kulttuurilehti Kirjossa (2/2005), että kulttuuri ei missään nimessä saa muumioitua täysin folkloristiseksi. Pitää löytää kompromissi ja yhteys nykyaikaan. Etnofuturismi pyrkii ammentamaan jotain arvokasta menneisyydestä nykyisyyteen ja jopa tulevaisuudelle.

Valdur Mikita listaa Kantarellin kuuntelun taidossaan virolaisia taiteilijoita, joiden elämänkatsomuksessa on aimo annos luontorakkautta. Kirjailijoista Mikitan listalle ovat päässeet Jaan Kaplinski ja runoilija Uku Masing.

Tõnu Õnnepalu ei ole listalla. Kantarellin kuuntelukirja on Virossa julkaistu vuonna 2017 ja kuin vastaiskuksi Õnnepalu on Virossa vuonna 2018 julkaisemassaan kirjasessa Vilsandin kesä kuvannut saaren kellokukkia, maksaruohoja, kangasajuruohoja, keltamataroita, päivänkakkaroita, neidonkieliä ja tähkätädykkeitä.

Hän kirjoittaa kukista jopa siinä määrin, että kriitikko Andreas Walden on artikkelin Paratiisin Tõnun jatkumo mukaan arvellut, että Õnnepalu olisi mieluummin kasvi kuin ihminen tai edes eläin.

Kun Viro itsenäistyi, Õnnepalu suuntautui Eurooppaan. Häneen alettiin heti liittää mainesanaa Viron eurooppalaisin kirjailija. Õnnepalun kunniaksi on sanottava, että hän aloitti vittuilun meille länsimaisessa yltäkylläisyydessämme kellineille heti eikä vasta kirjoittaessaan ranskaksi kuten Milan Kundera. Sekä Enkeltein siemenessä että Joonatanin kirjassa nuori Rautaesiripun takaa tullut homomies tuntee ylemmyydenhohtoista alemmuutta suhteessa länsirakastajaansa. Franz Enkelten siemenessä ja Georg Joonatanin kirjassa ovat kumpikin vasemmistolaisia ja minäkertojan mielestä juuri siksi falskeja.

Viron toisen itsenäistymisen jälkeen kirjallisuus ei ollut enää voimakasta yhteiskunnallista vastakulttuuria ja kirjailijat sekä taiteilijat saattoivat keskittyä työhönsä vailla poliittis-yhteiskunnallisia velvoitteita, mutta samalla heidän oli keskityttävä siihen vailla varmaa tietoa toimeentulostaan.

Siksi oli kummallista saada Õnnepalun suomentajan Jouko Väisänen pillastumaan, kun kysyin sähköpostilla, miksi kirjailija ei ottanut vastaan valtionpalkkaa. Hän tiuskaisi, että vastaukset ovat luettavissa Õnnepalun vuonna 2021 ilmestyneen kirjan Palk ensimmäisestä luvusta ja muista julkisista lähteistä sekä Õnnepalun aiemmista kirjoista.

Kirjan Palk ensimmäinen luku löytyy Kielikylpy-vinjetin alta suomeksi ja viroksi Tuglas-seuran Elo-lehdestä (syksy 2022). Toimeentuloasiaan Õnnepalu kaartaa muistisairaan isänsä avulla. Isä on liki satavuotias ja pohjimmiltaan kirjailijaa taitaa kalvaa se, että isä pitää poikaansa epäonnistuneena.

Kimurantti isä ja poika suhde tulee esille heti tekstin alussa. Kirjailija ja sukunimetön Marko ovat käyneet tekemässä isästä dokumenttia. Isä elää jo puoliksi toisessa todellisuudessa, muistaa, että jotain elokuvaa on tehty, mutta tutkittuaan Oscar-ehdokkaiden luetteloa, pettyy, sillä ehdokkaissa ei mainita poikaa.

Kirjailija loukkaantui vuosia aiemmin virolaiselle kirjallisuuskriitikolle, joka teki tekstinpätkän perusteella psykoanalyyttisia syväpäätelmiä siitä, millainen on kirjailijan isäsuhde. Kohta löytyy kirjasta Mandala (s. 137). Tekstinpätkässä Õnnepalu oli sanonut, että sadan kilometrin välimatka isään on hyvä ja riittävä.

Kirjailija kiukkuilee kriitikolle siitä, että tämä ei ottanut huomioon Õnnepalun käyneen vanhenevien vanhempien luona säännöllisesti. En tiedä, mistä kriitikon olisi pitänyt tietää kirjailijan isän luona käynnit. Ehkä Virossa kriitikot tietävät tai kirjailijoiden perheasioista kirjoitetaan aikakaus- tai kirjallisuuslehdissä, mutta myös minun lukijatulkintani on, että Õnnepalun kirjojen minäkertojien suhteet vanhempiinsa tai isovanhempiinsa eivät aina ole olleet lämpimät.

Enkelten siemenessä on kuvauksia raa´asta isoäidistä. Hän ei ole minäkertojan biologinen isoäiti, vaan tuonut tämän äidin mukanaan Siperiasta. Äiti on isoäidin rakastaman miehen tytär, mutta syntynyt vain aivan toiselle naiselle (s. 89). Isoäiti hakkaa lastenlastaan ompelukoneesta kiskaisemallaan narulla (s. 83). Ompelukone on käynyt isoäidin kanssa Siperiassa. Kärsimys ei aina jalosta.

Valheiden katalogissa isä täyttää 96 vuotta ja kysyy pojaltaan, aikooko tämä testamentata omaisuutensa hänelle, jonka kanssa elää nyt yhdessä. Se, jonka kanssa kirjailija sillä hetkellä elää yhdessä, on salaperäinen A. A:n sukupuolta ei lukijalle kerrota, mutta jotain lukija saa tietää. Valheiden katalogissa (s. 82) A on sairastunut eikä tule vielä, äänikin on aivan kadoksissa: ”Rakas pikkuinen A.”

Kun kirjailijan isä ei löydä poikaansa Oscar-ehdokkaista, poika pelkää myös, että hän lukee lehdestä pojan kieltäytyneen valtion kirjailijanpalkasta. Kieltäytyminen on ilmeisesti kova juttu. Googlasin Tõnu Õnnepalu + riiklik palk ja ensimmäisenä luettavaksi nettikääntäjän avulla tarjoutui Maija Tammjärvin artikkeli Õnnepalun taistelusta masennuksen demonia vastaan (Tõnu Õnnepalu "Palk": rüselus deemoniga meelemasenduse oru).

Kieltäytyminen palkasta aiheutti sen, että kateelliset kollegat soittelivat kirjailijalle ikäviä puheluita. Kirja Palk on vastaus parjauskampanjaan. Kollegoiden kampanja tuntui masinoidulta ja suunnitellulta.

Palkissa kirjailija kertoo selväsanaisesti myös masennuksestaan. Elo-lehdessä olleeseen otteeseen mahtuu viittaus kirjaan Lõpmatus (Loputtomuus). Õnnepalu oli Lõpmatuksessa kevytmielisesti nimittänyt sänkyään kuolinvuoteeksi. Ei se ole kuolinvuode, kirjoittaa Õnnepalu, se on hauta.

Kirjokansi julkaiseen Õnnepalun Loputtomuuden ensi syksynä. Se on trilogian Kotona muualla kolmas osa. Ensimmäinen osa oli Pariisi – kaksikymmentä vuotta myöhemmin ja toinen osa nimeltään Aaker (Eekkeri). Aaker on herättänyt keskustelua, sillä se käsittelee kotimaahan jääneiden sekä ulkovirolaisten välisiä jännitteitä.

Virossa on viime vuonna ilmestynyt Jaan Kaplinskin ja Tõnu Õnnepalun kirjeenvaihtokirja Erään maratonin loppu. Mestari-oppipoika -asetelma sai alkunsa yliopistovuosina Tartossa. Runoilija Jaan Kaplinski oli kutsunut kotiinsa nuoria runoudesta kiinnostuneita opiskelijoita keskustelemaan. Kaplinskin runokokoelma Ilta tuo takaisin kaiken (1985) on vaikuttanut oppipojan runojen teemoihin ja ilmaisuun (Elo 2/2023). Kirjeenvaihtokirjaa ei ole toistaiseksi vielä suomennettu.

Masennuksen demonin kanssa painiessa

Kirjailija kertoo Valheiden katalogissa, että kansainvälisen menestyksen Enkelten siemenen jälkeen tuli kahden vuoden vajoaminen (s. 76). Romaanin kirjoittaminen oli ollut nautinto, ainoa todellinen nautinto elämässä, mutta sen jälkeen voimat katosivat päivä päivältä ja olo kävi yhtä tyhjemmäksi.

Õnnepalu viittaa masennukseen siellä täällä useassa teoksessaan. Palk-esseessä kirjailija kutsuu masennusta demoniksi. Demoni tarvitsee eläviä. Se antaa elävien uhriensa välillä levätä, jotta voisi saada heitä taas kidutetuksi.

Pahinta minäkertojan mielestä on, että sieluntuska on naurettavaa. Sen lisäksi että tuntee helvetillistä kipua, joutuu tuntemaan itsensä vielä naurettavaksikin.

Kirjailijan palkasta kieltäytymistä on Suomestakin katsottuna vaikea ymmärtää, sillä huoli toimeentulosta roikkuu usean Õnnepalun kirjan minäkertojan pään päällä painostavana. Õnnepalussa on ehkä maanmiehilleen vaikeasti sulatettavaa ylimielisyyttä ja ylpeyttä. Hän kirjoittaa, että ottamalla palkan vastaan hänestä olisi tullut lopullisesti virolainen kirjailija. Ja virolainen kirjailija on sama kuin elävä kuollut.

Hän vaikuttaa loukkaantuneelta siitä, että Virossa häntä on koetettu määrittää milloin uskonnolliseksi milloin sentimentaaliseksi kirjailijaksi. En ihan tajua, miksi on niin loukkaavaa, jos sanotaan uskonnolliseksi kirjailijaksi, sillä vaikkapa Valheiden katalogi seuraa paaston- ja pääsiäisen ajan sekä pääsiäisen jälkeisen päivien liturgisia tekstejä. Ehkä häntä pitäisi kutsua teologisia kysymyksiä pohtivaksi kirjailijaksi.

Kirjan ensimmäinen osa päättyy siihen, kun yöpakkasia ei enää pitäisi tulla. On vajaa kaksi viikkoa helatorstaihin. Minäkertoja menee ulos kylvämään herneitä, persiljaa, salaattia ja kaalia. Kylvö viitannee ylösnousemukseen ja siihen, että kirjailija kyllä palaa takaisin korjaamaan sadon. Jälkisanoissa on jo elokuu.

Kirjan toinen osa Englantilainen puutarha alkaa sillä, että yöpakkasia kuitenkin oli, mutta ehkä vain samettikukat paleltuivat. Ennen Englantiin lähtöä on käytävä isän toisen siskon hautajaisissa. Ne ovat oikeastaan helpottavat, kuten matkalle lähtö. Niin on myös vanhan ihmisen luonnollinen kuolema muutenkin.

Õnnepalu käyttää Valheiden katalogissa ihastuttavasti sekä ortodoksista että katolista termistöä. Hän todella taitaa pyhän ja maallisen vuorottelun. Esimerkiksi luvun Quasimodogeniti hän aloittaa yhden sanan lauseella: ”Antipaasa” (s. 135). Töks. Antipaasan määrite löytyy ortodoksisesta venäläis-virolaisesta nettisanakirjasta. Sanaa tulee kreikasta ja tarkoittaa sanamukaisesti ”yhdessä pääsiäisen kanssa” ensimmäistä sunnuntaita pääsiäisen jälkeen.

Lännessä apostoli Tuomaan pyhä on Quasimodogeniti ”kuin vastasyntyneet lapset”. Luvun lopussa Õnnepalu on edennyt sarjarakastujiin.

Niinpä Palkissa Õnnepalu ilmaisee harminsa siitäkin, että häntä on sanottu sentimentaaliseksi kirjailijaksi. Moneen otteeseen tuotannossaan kirjailija on tunnustanut, että matkusti nuorena Pariisiin, jotta löytyisi joku. Pariisissa neljännesvuosisata myöhemmin kirjailija toivoo, että olisipa edes joku, jonka kanssa syödä ja juoda.

Õnnepalun yksinäisyys on raastavaa. Runoilija Priidu Beier on huomannut, että kirjailijan universumista puuttuu miltei kokonaan lähimmäinen (Vaapo Vaher, Paratiisin Tõnun jatkumo, Elo 2/2020).

Ehkä Õnnepalu haluaisi olla Viron Camus tai itäeurooppalainen Houellebecq. Eikä koskaan onnistu. Hän palaa kaipuuseensa olla rakastettu tai löytää joku. Õnnepalulle ei olekaan samantekevää, kun isä kuolee, vaikka suhde isään on ollut monimutkainen. Eikä kirjailijan suhde ole välinpitämätön petolliseen A:hankaan. Ensin tämä on rakas pikkuinen ja sitten Pariisi-kirjassa onkin haavoittavasti asettunut uuden rakkaansa kanssa kirjailijan omistamaan taloon (s. 51).

Marxin opetukset ovat voineet syntyä vain Englannissa

Õnnepalu tarkastelee Englantilaisessa puutarhassa terävästi brittiläistä yhteiskuntaa, kuten Houellebecq Maastossa ja kartassa tarkkailee nyky-Ranskaansa. Minäkertoja lukee metromatkalla brittiläisen kirjallisuudentutkijan Terry Eagletonin kirjaa Miksi Marx oli oikeassa ja viereen istahti nuori mies, joka oli humalassa ja julisti, että kohta tulee vallankumous.

Metron nuorukainen oli Marxinsa lukenut, sillä kertoi, että jokainen voi vallankumouksen jälkeen tehdä mitä haluaa. Voi ryhtyä katukauppiaaksi, kulkuriksi, mierolaiseksi, kerjäläiseksi, murhaajaksi, pakolaiseksi, kuolleeksi tai diktaattoriksi. Tosin lista vallankumouksen jälkeisistä mahdollisuuksista on Õnnepalun lisäämä (s. 214 – 217).

Õnnepalu on sitä mieltä, että Englanti on kapitalistisen järjestelmän kehto ja samalla mallinäyte järjestelmän sopeutumiskyvystä. Siksi Marxin opetukset saattoivat syntyä vain Englannissa. Oikeastaan hän tulee siihen tulokseen, että porvarillinen, demokraattinen, kapitalistinen järjestelmä on paras mahdollinen, vaikka se ei olekaan hyvä eikä oikeudenmukainen. Kapitalistinen järjestelmä pystyy muuttumaan ja mukautumaan.

Sitä paitsi englantilaiset ovat oppineet Marxilta vallankumouksen välttämistä: ”Heillä on kaikki jäljellä: kuningashuone, arkaainen oikeuslaitos ja parlamentti, jopa osittain lukutaidoton proletariaatti. Kuningashuone yhdessä keltaisen lehdistön kanssa auttaa kanavoimaan luokkavihaa niin, ettei siitä kukaan liiallisesti kärsi.” (s. 217)

Ehkä Õnnepalun pettymys, joka tuntuu kirja kirjalta lisääntyvän, johtuu siitä, että kirjailijoita ei enää nyky-Virossa tai muualla tarvita samalla tavalla kuin ennen. Kirjoilla on kohta enemmän kirjoittajia kuin lukijoita. Kaikki haluavat kirjoittaa kirjaksi oman elämänsä ja omat kokemuksensa.

Õnnepalu huomaa kehityksen kirjassa Pariisi – kaksikymmentä viisi vuotta myöhemmin. Pariisissa oli Kirjailijoiden katu, rue des Écrivains. Kadun varrella sijaitsivat kirjailijoiden pienet puodit. Niihin saattoi poiketa, jos halusi sanella jollekulle kirjeen. Kirjailija oli se, joka osasi kirjoittaa.

Yllättävää kyllä Õnnepalu tulee luvun lopussa siihen tulokseen, että vaikka kaikki osaavat ja haluavat kirjoittaa kirjan, ammattimaisia kirjailijoita tarvitaan vielä. Tekemään joku ennalta aavistamaton kaunokirjallinen temppu.

Palk-esseensä lopussa Õnnepalu mainitsee virolaisen Rein Veidemannin. Suomentaja Jouko Väisänen on ystävällisesti lisännyt esseeseen sulkeisiin, että Veidemann on kirjallisuustieteilijä, kriitikko, esseisti, sanomalehtimies ja kirjailija. Õnnepalu panee Veidemannin suuhun sanat:

”Tietenkään Õnnepalu ei saa aikaan romaania! Õnnepalu ei ole kirjoittanut ainoatakaan romaania!”

Kyseessä lienee ironinen viittaus postmodernin itsestään tietoiseen tekstiin, sillä kirjassa Viron kirjallisuus vuosituhannen vaihteessa Veidemann kirjoittaa kirjallisuuden käsitteen hajoamisesta ja postmodernismista. Veidemann ei itse asiassa ajattele, että kirjallisuuden käsite hajoaa. Hän on sitä mieltä, että kirjallisuuden käsite paisuu ja turpoaa.

Veidemannin mukaan kirjallisuus projektina korostaa kielen muovaavaa tehtävää, ´minän´ mahdollisuutta esittää itseään eri diskurssien kautta. Diskurssi tulee latinankielisestä sanasta discursus (juosta ympäriinsä) ja siitä voitaisiin käyttää Pentti Alasuutarin kehittämää suomenkielistä sanaa puheavaruus.

On vaikea näin kaukaa Virosta tietää, onko Viedemannilla jotain Õnnepalua vastaan, mutta ainakin minusta Õnnepalu teksteissään juoksentelee ansioituneesti ympäri ämpäri ja tökkää nopeasti eri puheavaruuksiin samalla kuin muovaa ´minäänsä´, joka on yhtä aikaa herkkä ja tarkkanäköinen.

Õnnepalun kirjat ovat lisäksi kuin feuerbachilaiset siat, kaikkiruokaisia.

Rautavaaralla 13. huhtikuuta 2023
Pia Valkonen
kirjablogisti

Lähteet:

Tõnu Õnnepalun suomennetusta tuotannosta kirjat: Eemil Todena kirjoittama Enkelten siemen (Otava 1994), Joonatanin kirja (Otava 1995), Paratiisi (Kirjokansi 2018), Lopetuksen enkeli (Kirjokansi 2020), Vilsandin kesä (Kirjokansi 2020), Valheiden katalogi/Englantilainen puutarha (Kirjokansi 2022) ja Pariisi – kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin (Kirjokansi 2022)

Palkka, essee tai ensimmäinen luku kirjasta Palk (Kirjastus Paradiis, 2021) Tuglas-seuran lehdessä Elo syksy 2022

Viron kirjallisuus vuosituhannen vaihteessa, Postmodernia ja modernia (Liisa Saariluoma, Tarja Pakarinen ja Piret Kruuspere, Suomen kirjallisuuden seura 2003)

Virolaisia nykykirjailijoita (Joni Kärki, BTJ Kustannus 2007)

Paratiisin Tõnun jatkumo (nettiartikkeli Tuglas-seuran sivuilta, Vaapo Vaaher, Elo-lehti 2/2020)

Valdur Mikita Kantarellin kuuntelemisen taito (Sammakko 2022, viroksi vuonna 2017) ja Lingvistinen metsä (Sammakko 2021, viroksi 2013 & 2021)

Kirjo-lehti, 2/2005, Teema: Viro, Ville Hytösen haastattelu Jaan Kaplinskista Etnofuturismin palo

Ridderstråle, Jonas ja Nordaström, Kjell, Karaokekapitalismi, älä hyväksy jäljitelmiä, Talentum, 2004

Jouko Väisäsen artikkeil Jaan Kaplinskin ja Tõnu Õnnepalun kirjeenvaihtokirjasta Erään maratonin loppu (Kirjad, Aadam ja pojat 2022 Elo 2/2023.