Dialogiharjoitus kaksi päivää kihlajaisjuhlapäivän jälkeen

to 28.4.2023

Heräsin tänä aamuna kello 5.10. Piti käymäni pissalla ja palasin vielä heräilevän mieheni viereen. Tänään on parempi päivä, olin siitä varma heti. Sade humisi kattoon. Se kuulosti miltei yhtä lämpimältä kuin illalla. Elias Paakkanen lupaisi vähän ajan päästä televisiossa iltapäiväksi räntää ja jopa lunta Kainuun seudulle.

Sanoin miehen aamuryppyisille kasvoille:

- Minä tässä mietin, että rakastan sinua.
Mies vastasi (huolestuneena): - Pitääkö sitä miettiä?
- Joo, sillä sano edes jotain, mikä on ollut meidän parisuhteessa onnistunutta.
Olin kihlajaismerkkipäivästä asti panikoinut, itkenut ja raivonnut, että kaikki, mihin ryhdyimme, - lapsen teko ja yhteinen yrittäminen, yhteisön jäseneksi pääseminen, - meni aivan vituiksi. Niin vitun vitun vituiksi, että ei kellään.
- Mitäkö on ollut onnistunutta? Kauaa ei mies miettinyt.
- Se, että mentiin naimisiin ja saatiin se talo.

Ajoin äsken reiluun puoleen tuntiin Kaivokoskelta Nurmekseen. Myönnän. Ajoin ylinopeutta, mutta oli tyhjä tie ja heti, kun huomasin, että nopeusmittarissa on 120, hölläsin kaasua. Mietin siinä kohtaa puhekieltä ja dialogeja. Kirjailija Taija Tuominen käski lisätä romaanikäsikirjoitukseen dialogia. Sanoin mielessäni iik ja nostin henkiset käteni ylös: En osaa! Apua!

Kirjoitukseni keskeytyi. Istuin leppoisasti leipomo Pielispakarin Supikkaan lounassalissa. Lounaan alkamiseen oli yli puoli tuntia. Koko kahvilassa istui vain harmaahapsinen vanhempi nainen ja hän terassin puolella.

- Hei rouva, voitteko siirtyä tuonne toiselle puolelle? Meillä alkaa tässä kohta lounas ja tähän tulee täyttä.
Kuuntelin äimistyneenä. Katsoin kelloa ja mietin, olenko ehkä pudonnut jollekin toiselle aikavyöhykkeelle. Kahvilassa ei ole juuri ketään ja kello ei ole vielä kymmentäkään.

Olisin ymmärtänyt ja siirtynyt toiselle puolelle jo valmiiksi, ellei kahvilatäti olisi lisännyt:

- Tämä ei ole mikään toimistotila!

Si, si, comprendo. Onhan se karua, että on liikaa asiakkaita. Olen tuonut useasti Paula-siskon Supikkaaseen lounaalle ja pidän kahvilan kesäkeitosta, vaikka juustoisen kermaisena keitto ei olekaan ihan oikeaoppista. Olen kerran ajanut Rautavaaralta juuri Supikkaan kesäkeiton takia ja ylistänyt blogissani lounaskahvilan maksakastiketta.

Siitäkin huolimatta, että pyörätuolilla ahtaissa tiloissa ei ole helppoa, olen tuonut Marian Supikkaaseen syömään. Ja Matin kanssa olemme istuneet siellä useasti myös.

Tämä ei ole toimistotila. Aijaa, ihan totta! Komenteleva keittiötäti oli ikäiseni nainen, yhtä pyllyvä kuin minäkin, tulin ensin hyvälle tuulelle, kun näin hänen hauskan paperihattunsa - tervehdin häntä nyökkäyksellä tullessani kahvilaan sisälle. Olin syvällä ajatuksissani ja kirjoitin jo merkintääni. Ehkä jopa hieman hymyilinkin.

Vastaukseksi keittiöstä huokui ulos kiukkua. Villahti ajatus siitä, että tänään ei taidakaan olla ihan niin hyvä päivä kuin aamulla luulin. Teki mieleni käydä vain vessassa ja jatkaa asioille.

Olin kyllä levittäytynyt neljän hengen pöytään. Takkini oli vasemman puoleisen tuolin selkämyksellä ja oikean puolimmaisen tuolin edessä pöydällä oli tarjotin, jossa oli kahvimuki sekä kaksi karjalanpiirakkaa. Panin läppärin poikittain pöydälle vasemmanpuoleisen tuolin eteen ja asettelin jalkani toisen tuolin poikkipuomille. Vein kyllä ihan liikaa tilaa, mutta kun salissa ei ollut ketään.

Niin? Tämä ei ole toimistotila! Herraisä sentään. Minä ihan luulin, että on. Maksoin kyllä istumapaikasta seitsemän euroa ja kaksikymmentä senttiä. Ensin äimistyin. Sitten loukkaannuin ja räpyttelin silmiäni. Nyt en kyllä saatana ala itkeä.

Onkohan Nurmeksessa kahvilassa kirjoittajia jo vaivaksi asti? Vai mistä moinen kiukku?

Olin kerännyt karjalanpiirakat munavoin kera ja kahvimukin sekä vesilasin tarjottimelle, kun Matti soitti. Muistutti minua restaurointikillan hallituksen helsinkiläisen jäsenen piposta Voimavillassa. Jouduin jättämään tarjottimen hetkeksi kassalle ja sanoin takaa tulleelle nuorelle miehelle, että voi maksaa sillä aikaa, kun minä vastaan puhelimeen.

Mies maksoi kahvinsa, hilpaisi juoda sen ja lähti pois. Hänellä oli varmasti sisäistä tietoa siitä, että Supikkaaseen ei saa jäädä notkumaan turhaan. Minäkin maksoin lopulta ja loin katseeni uteilaana lounaslinjaston päällä olevaan pikku standiin. Mitä tänään Supikkaassa syötäisiin?

Kyltissä luki, että kerää lautasellesi vain niin paljon ruokaa, kun syöt.

Ajattelin, että tänään ei todellakaan ole ihan niin hyvä päivä kuin aamulla kuvittelin. Päätin, että lounastan vasta Juuassa, vaikka vielä kun rutistin karjalanpiirakoiden pääll munavoita, oli pikkuisen ajatuksena, että syön saman tien ja käytän Paula-siskoa Juuassa ABC:llä.

Onkohan naisen elämäntyö vartioida, että ikäisemme naiset eivät vie liikaa tilaa? Toisaalta Supikas-täti otti itselleen kuuluvan tilan jementämällä minua - asiakasta. Olikohan nainen yrittäjä itse? Minäkään en voi joskus sietää jotain asiakasta ja olen muutamalle vittuillut niin maan perkeleesti. Minulla on siihen oikeus. Valitsen itse asiakkaamme, sillä minusta ei ole mitään mieltä siinä, että pitää olla mahanesteet kurkussa jonkun projektin ajan.

(Ah, nyt lähti kutsu Pia Pahanhajuisen Yrittäjän vihapalauteryhmälle. Onko kohta tulossa nimetön kirje?)

Ajattelen nyt näin, että Supikkaan tädilla oli ihan täysi oikeus päättää, kuka kahvilassa syö ja kuka voi äänestää jaloillaan. Toimistotyöläisiä ei suvaita. Siitä pitäisi saada ihan lappu ulko-oveen. Nyt menee vittuilun puolelle. Perkele, nälkä. Lounasaika olisi.

Kuuntelin viime viikolla Storytelin podcastin Kirjalliset ystävät ja siitä jakson, jossa puhui Raisa Omaheimo kirjastaan Läski. Naisen pitää älytä istua polvet yhdessä ja mieluummin vielä mahtua kapealle tuolille. Minä tarvitsin kaksi tuolia, sillä lyhyet jalkani niin ne persejalat eivät tahdo yltää lattiaan tavalliselta tuolilta.

Taisi olla Pauliina Vanhatalon Rakkautta vahingossa -kirjassa, kuinka minäkertoja havainnoi miesten kyllä osaavan ottaa tilansa. Miehet istuvat jalat harallaan ja laskevat kiveksensä hellästi tuolin istumaosastolle.

Suuttumus hälveni tässä kirjoittaessa, mutta silti jatkossa lounastamme Nurmeksen Kanelissa, jos vain se uusine nuorine yrittäjineen pysyy pystyssä. Kanelissa on paremmat kasvisruoat ja salaattipöytä on monipuolisempi kuin Supikkaassa.

Paula-sisko valitti sitä, että Kanelissa ei ole kotikaljaa, mutta aina silloin tällöin selviydymme lounaasta ilman sitä. Voimme käydä välillä Karkussa, jossa kotikaljaa on ja tilaa kirjoittaa. En oikein usko, että Karhisen Kukoissa kukaan tulee sanomaan, että tämä ei ole toimistotila. Tosin en sieltä vielä ole kirjoittanutkaan, sillä Juuassa minulla on tapana kirjoittaa Hedwigin Helmessä.

Siellä on niin ihanaa musiikkiakin ja mainioita piiraksia, kuten keto-tonnikalapiirakkaa. En tosin tiedä, mitä se keto siinä tarkoittaa, mutta hyvää on ja tästä pääsen aiheeseen puhekieli ja dialogi. Niitä olin miettimässä, kun avasin aamulla Supikkaan ulko-oven mietteissäni, näin keittiössä ikäiseni pyylevän naisen paperihattu päässä ja nyökkäsin tälle hyvät huomenet.

Hymyilin ihan vähän, sillä luulin, että tänään on hyvä päivä. Nyt alkaa taas itkettää. En vittuvittu itke nyt. Puhekielestä ja dialogistahan minun piti. Päähäni on Liisa Manninen Tampereen yliopistosta takonut, että suomen kielessä ei ole määräistä artikkelia.

Olen noudattanut sääntöä orjallisesti, mutta yllä olevassa mieheni ja minun aamudialogiharjoituksessani (mikä possessiivisuffiksi tähän kuuluu? Aamudialogi oli yhteinen, mutta harjoitus minun!) käytin määräistä artikkelia: Se talo.

Sillä talolla Matti tarkoitti Lapinlahden-taloamme. Ismo Leikola Unelmaerossa luennoi pitkään ja hartaasti siitä, että hän kirjoittaa puhekieltä, sillä hänen kirjoittamansa on tarkoitettu luettavaksi tai puhuttavaksi. Olin juuri päästänyt itseni ärsyyntymään Ismo Leikolan huolimattomasta tavasta käyttää kongruenssia. Välillä kongruenssi oli ja välillä ei.

Mietin Nurmekseen ajaessani, että kielitoimisto voisi ehkä höllentää sääntöä määräisestä artikkelista. Kielihän muuttuu ja vieraita vaikutteita tulee, se on selvä. Hm, mutta missä yhteydessä määräistä artikkelia voisi käyttää? Puhekielen omaisessa dialogissako vain?

Matti sanoi aamulla: - Se, että mentiin naimisiin ja saatiin se talo.

Se talo on Lapinlahdella. Tämä talo olisi ollut Kaivokosken talomme. Lisäksi sitaatissa on kaksi passiivi-ilmaisua, hm.