Palautan kirjastoon seuraavat teokset: Heikki Turusen Maalainen, Markku Envallin Rautasydän ja Laura Lindstedtin sekä Sinikka Vuolan 101 tapaa tappaa aviomies

ma 13.3.2023

Kiireessä ei tule kuin kusipäitä lapsia. Eilen kirjoitin blogimerkinnän ja siihen tuli ainakin tsiljoona virhettä. Oli ajatus-, kirjoitus- ja sanamuotovirheitä. Kiirehdin eilen puolilta päivin Väärninsaareen lobbaamaan ja kirjoittaminen keskeytyi koko ajan. Piti sitä tätä ja tuota ennen lähtöä.

Yöllä heräsin ja kainaloni hikosivat. Sydän tykytti tuhatta ja sataa. Tajusin, että kohta Tikkisen Hannele lukee merkintäni eikä merkinnässäni ole muuta kuin kosolti virheitä. Asiavirheitäkin varmaan siellä on ja on edelleen. Korjasin aamulla ensi töikseni ajatus-, kirjoitus- ja sanamuotovirheet. Toivoakseni löysin kaikki, sillä en nukkunut kolmen jälkeen silmän täyttäkään.

Hytkin nytkin. Palautan tänään kirjastoon Markku Envallin Rautasydämen. Tiedättehän kirjailija-runoilija Tittamari Marttisen, jota seuraan Kodin Kuvalehden palstoilta. Tittamari Marttinen lähti Rovaniemelle naisen puolisoksi eikä kukaan ole kysynyt Markku Envallilta mitään.

Tasapuolisuuden nimissä voisi jätetyltäkin kysyä lehteen kommenttia. Rautasydämessä Envall kirjoittaa: "Rakastumisen tarkoitus luonnossa on lisääntyminen. Sen liian pitkä kesto ei olisi tarkoituksenmukainen. Joku on laskenut, että rakastuminen tuottaa 200 rakastelua. Luonto tietää asiansa: ellei se määrä (se määrä = miksi tässä on määräinen artikkeli, selittäkää, oi, kielenhuoltajat!) johda munasolun hedelmöittymiseen, useampia kertoja on turha yrittää. Rakastelun pelastaa muodonmuutos nautinnosta läheisyyteen." (s. 122)

Äh, eihän minun tästä pitänyt kirjoittaa, vaan siitä, että Rautasydän oli loppujen lopuksi pettymys. Kirjan alussa Envall vaivautuu kirjoittamaan vähän pidempiä kokonaisuuksia, mutta lupaavan alun jälkeen kitistää sanomisensa miltei aforistiikakseen.

Envallin tunkee ajatuksensa tiukkaan muoviseen makkarankuoreen. Hän sulkee paketin kummastakin päästä sellaisella pikkuruisella metallisella soljella. Minä ainakaan en pääse Envallin typistämiin minimalistisimpiin ajatuksiin kiinni - en alusta enkä lopusta enkä keskeltäkään.

Sitä paitsi Envall tuntuu nyreilevän sitä, että juuri kun Yrjö Hosiaisluoma sai valmiiksi Kirjallisuuden sanakirjan (2003) ja laadukasta omakielistä opastusta kritiikin kieleen lopulta tuli tarjolle, oli jo alkanut kritiikin irtautuminen akateemisesta puhetavasta ja siirtyminen vapaaseen metaforakieleen:

"Nyt kirja-arvostelut kirjoitetaan sanastolla, jolla ei ole hauraintakaan yhteyttä termioppaan tarjontaan. Arvosteltava kirja voi olla ´lystiä kyytiä´, ´kerralla hotkaistava herkkupala´, ´nyrkinisku lukijan naamaan´, ´vatsanpohjaa pompotteleva trippi´ tai ´pellolla peffalihaksille hyppyytystä antava traktoriajelu´." (s. 8-9)

Eipä auta minun kuin etsiä käsiini Hosiaisluoman sanakirja. Luin eilen kaksi Tõnu Õnnepalu -artikkelia kirjasta Viron kirjallisuus vuosituhannen vaihteessa - Postmodernia ja modernia. Jos en löydä Hosiaisluomaa, jään ikuisiksi ajoiksi miettimään, mitä tarkoittaa, kun Õnnepalu hajoaa alluusioihinsa.

Tai ehkä Õnnepalu ei hajoa, vaan hänen tekstinsä. En kaiva alkuperäiskohtaa esille, sillä kohta joudun taas juoksemaan ja julkaisemaan merkinnän läpiluvutta.

Onneksi on wikipedia: "Alluusio tarkoittaa viittausta johonkin asiayhteyden ulkopuoliseen, tunnettuun asiaan. Alluusioita esiintyy puhekielessä, kaunokirjallisuudessa, musiikissa ja kuvataiteessa. Alluusioilla voidaan myös rajoittaa asian ymmärtävien joukkoa, kuten tapauksissa jossa on pyritty välttämään sensuuria ja tekstin todellinen merkitys on luettava ´rivien välistä´."

No voi vitun vitun vitun vittu! Siinähän se. Õnnepalu rajaa tekstiensä ulkopuolelle kaikki suomalaiset karjakon tiedostuskyvyllä ja sivistyksellä varustetut savolaispullukat!!!!!!!!!!!!!!

Olen niin vihainen, että kirjoitan Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan Sadasta yhdestä tavasta tappaa aviomies, että joo, ihan jännä kirja. Luin mielenkiinnolla erilaisista tavoista kirjoittaa, mutta en kylläkään lukenut Lindstedtin ja Vuolan kikkailevia tarinaversioita.

Oi, Suomen ja maailman kirjailijat, säästäkää pliide meidät kokeiluiltanne!

Olin vähällä jättää Heikki Turusen Maalaisen kesken heti alussa. Alussa oli ihan liikaa viinaa. Onneksi viina siirtyi vähitellen kerronnassa syrjään eikä onneksi romaanissa ruodittu kertojaminän krapulakakan värejä. Loppujen lopuksi pidin Maalaisesta. Se oli tosi hieno syrjähyppykuvaus.

Myös syrjähypyssä, jos sitä kestää vuosia, on samat lainalaisuudet kuin virallisissa romanttisissa suhteissa. Viittaan aiempaan evoluutiobiologiseen lainaukseeni Envallilta ja kahteensataan yhdyntään.