Je suis! Minä olen pastori Leppä Antti Hurskaisen Suntiossa

ti 14.3.2023

Jänistin eilen. Kirjaimellisesti sotkeuduin sukkahousuihini, kun piti lähteä kirjastolle Kaskikuusen kansalaisopiston keskustelupiiriin.

Heräsin maanantain vastaisena yönä kello kolme kauhuissani siitä, että Tikkisen Hannele ehtii aamulla lukea merkintäni, jossa oli vain pelkkiä virheitä. Kello puoli neljä aloin jännittää, uskallanko kirjastolle. Sitten en nukkunut enää yhtään, kun ajattelin, mitä kaikkea pitäisi konttoripäivänä ehtiä, jotta voisin lähteä iltapäivällä kirjastolle.

Lopulta kaikki kaatui päälleni. Konttorityöt ja haastatteluideni fiilaus ja kaikki, kaikki. Olinhan nukkunut alkuyöstä vain muutaman tunnin. Ja mitä julmemmin koetin itseäni kiirehtiä, sitä takkuisemmaksi kaikki kävi. Sitä sanotaan täpöstämiseksi. Alkoi täpöstää ihan tosissaan ja kun kello oli 12.35, tajusin, että jalassani olivat vain sukkahousut sekä villasukat ja ylläni PaaPii-paita.

Jotta olisin voinut lähteä juoksemaan kirjastolle, olisi pitänyt etsiä jostain lämpölegginsit, hamonen, villatakki ja mummomalliset, mutta sentään syntisen mustat merinovillahousut. Etsintöjen jälkeen olisi pitänyt kiemurrella lattialla tovi kuin sukkahousun pukija Raisa Omaheimon käsikirjoittamassa ja Elina Kiikun ohjaamassa teatterimonologissa LÄSKI - rasvainen monologi.

Sain vanhimmalta siskoltani, Ullalta, vinkin lämpölegginseistä ja hyvä vinkki olikin. Asia on vain niin, että ne on pakko pukea vasta juuri, kun menee ulko-ovesta ulos. Ne ovat todella lämpökalsarit! Lapinlahden-talon kaukolämmössä lämpölegginseissä tukehtuu.

Lisäksi legginsit on vaikea pukea. Jostain syystä ne on vielä vaikeampi riisua, mutta eilen päätin, että en ala taistella niitä kiireessä jalkaani. Sitä paitsi oli kolmastoista päivä ja ajattelin, että minulle oli annettu merkki. Pitää kirjoittaa Taidemuseo Eemilin ystävien muistoon häntään raportti siitä, missä kaikkialla olin museoystävien asiaa edistänyt.

Pelkään nimittäin kuollakseni, että joku vetää herneen herkkään nenuunsa, kun olen ryhtynyt aktiiviseksi asiassa. Toisaalta ajattelen, että vetäkööt.

Vaikka käteensä, mutta toisaalta pelkään, että heti, kun vähänkin jollakulla vääntyy naama norsunvittuasentoon, paiskaan yhdistysrekisteripaperit ja mallisäännöt päin pläsiä ja marssin tieheni. En jaksa ottaa vastaan yhtään hapannaamaa: "en halua puheenjohtajaksi, en halua tekemään mitään missään järjestössä, mutta et kyllä saa sinäkään innostua."

Ihan niin innostunut en ole, että kävelisin tyynesti potentiaalisten ankeuttajien ylitse. Haluan joka tapauksessa, että paikallislehden nekrologiini kirjoitetaan: "Pia Valkonen ansioitui järjestödemokratian saralla järjestämällä muun muassa jäsenäänestyksen Rautavaaran yrittäjien whatsapp-listalla siitä, kuka pääsee kunnan HYTE-ryhmään."

Niin. En ole vielä antanut anteeksi Rautavaaran demariankeuttajalle tämän syntymää.

...

Sen sijaan, että olisin laukannut eilen kello kolmeksitoista Lapinlahden kirjastolle kirjat repussa rytkyen ja rakennusliikkeen helmikuun kuitit helisten, istuin läppärin ääreen ja päivitin muistion sekä aloin järjestellä Taidemuseo Eemilin ystävien järjestäytymiskokousta edeltävää avointa kansalaisfoorumia, jossa yhdessä katsoisimme järjestäytymiskokouksen esityslistan ja tekisimme järjestäytymiskokoukselle vaikkapa kaksi ehdotusta mallisäännöistä.

Eikös olekin houkuttelevaa? Ihan kuulen, kuinka lapinlahtelaiset potkivat lähtötelineitä päästäkseen starttamaan kohti kansalaisfoorumia. Yks´, kaks´, kolm´! Pam! (Ihan oikeasti, rakastan näiden asioiden miettimistä ja esityslistojen laatimista. Se on vallankäyttöä, jos mikä. Rakastan aina mahdollisuutta käyttää valtaa! Jee!)

...

Muiston päivittämisen jälkeen lähetin version sähköpostilistalaisille ja tiedän, tiedän. Seuraavaksi alkaa marina siitä, että listalta tulee LIIKAA postia. Sähköposti tukkeutuu! Ei saa kirjoittaa näin pitkiä latikoita viestiosaan ja liitteissäkin on liian pitkiä dokumentteja.

Sen jälkeen sähköpostilista vaikenee kuin Rautavaaran yrittäjien whatsapp-lista. Alkaa vallita taivaallinen aivokuoleman tila. (En pääse tästä kokemuksesta nyt irti millään.)

Da, da, da, karavaani kulkee ja koirat haukkuu.

Olen teroittanut henkiset peitseni ja ne ovat jo tanassa myös vastaan periaatteellisia jaanaajia: ei onnistu, tätä on koetettu jo 1960-luvulla, ei ei ei eeei, ei ei ei vanha konsepti, ei tule onnistumaan, unohtakaa koko juttu (ollos iäti muistettu Vasemmistoliiton puoluesihteeri Aulis Ruuth puolueen kunnallisasioiden sihteerinä, kun tehtiin yhdessä (hehee) puolueen kuntapoliittista kannanottoa - kepulaisten pikku kuntien pikku vassujen periaattena oli tuolloin, että kun kepuliinit ovat kuntaenemmistöissä syöneet heidän kunta- ja lähidemokratiansa, nyt sitten lakkautetaan kunta- ja lähidemokratia kokonaan - että koska me emme päässeet siitä aikanamme osalliseksi, eivät kepulaiset pääse meidän hallituskautemme jälkeen osalliseksi siitä ollenkaan - eikä kukaan muukaan, mutta väliäkö hällä, kunhan vain ei kepulaiset.

Ah, mie muistan viel´, kuinka Aulis Ruuth ärisi minulle; eihän heillä puoluetoimistolla ole aikaa etsiä kuntaryhmäläisille tutkimustietoa, kun on niin hirmuinen kiire koko ajan. Ja sitten kun etsin tietoa muun muassa Vaasan yliopiston aluetieteen laitokselta ja Kunnallisalan Kehittämissäätiöltä Kaks:lta, oliko puoluepamppu tyytyväinen?

No ei ollut.

Ahhh, mie niin nautin tästä. Voin nyt hyödyntää taitojani, joita olen ammentanut kauheassa poliittisessa väännössä ammoin. Sillä sellaistahan se oli. Kauheimmat väännöt olivat puolueen sisällä ja toisia tovereita vastaan.

...

Tungin kirjat reppuun ja sinne myös taivaa(anteeksi tautologia)nsinisen mapin, jossa oli loogisesti firman loka-marraskuu sekä helmikuu. Tilitoimistossa mietin, mitä olin oikein ajatellut ja niin kyllä mietti kirjanpitäjämmekin. Päätimme, että jätän toistaiseksi toimistolle kaksi Kuurojen liiton rompepäivätorilta ostamaani mappia - ostin niitä aimo pinon siksi, että ne olivat KAIKKI eri värisiä!) - kansioissa on nyt sikin sokin loka-marraskuu sekä helmikuu ja joulu-tammikuu.

Kesä-, heinä-, elo- ja syyskuu ovat ilmeisesti ja toivottavasti Rautavaaran työhuoneessani. Pyykkikone piippaa. Pitää vaihtaa sinne vielä yksi koneellinen. Matin valkoisia aluspaitoja ei ole vielä koko koneellista, joten pyykkikorin pohjalle jää tavaraa.

...

Tilitoimiston ja kirjaston jälkeen kipaisin Reetalle, joka raportoi minulle siitä, mitä kirjailija Minna Kettunen oli kertonut kirjailijan työstään. Lempparifilosofini Arne Hölzle oli kysynyt hyvän tarkentavan kysymyksen ja sehän melkein oli kuin olisin itse ollut paikalla.

...

Piti kirjoittamani tänään siitä, kuinka olen pahainen pannahinen pastori Leppä Antti Hurskaisen romaanissa Suntio. Leppä tuli maalaisliittolaiskepulaisen luterilaiseen seurakuntaan töihin oltuaan puolen vuoden määräaikaisena Paavalin seurakunnassa ja sai kepuseurakuntatädit tukehtumaan sovinnaisuuteensa saarnaamalla lisääntymishormonihoidoistaan.

Toisaalta, kuten päähenkilö Turtola huomasi, Leppä ei saarnassaan ainoastaan vedonnut tunteisiin, vaan otti niistä kiinni, pyöritti muutaman kierroksen ja heitti kaaressa kuin moukarin. (s. 12). Hurskainen marssittaa suntio Turtolan ja kirkkoherra Sirénin huikeaan dialogiin Suuresti Kunnioittamani ja Ihailemani sekä Fanittamani isä Markku Suokonaution, ollos iäti muistettu hänkin.

Isä Markku Suokonautio saarnasi Lapinlahden kirkossa kirves rekvisiittana ja sai korkonimen kirvespappi. Olin kyseiseen jumalalliseen näytelmään lähdössä, mutta Matti esti. Matti ei pidä karismaattisista elämyksistä eikä antanut minunkaan sellaisesta hurmioitua.

Ehkä se on viisautta, ehkä elämänpelkoa. En tiedä, mutta myöhemmin kutsuimme Markku Suokonaution pariin jutskaan Lapinlahdelle ja sain tietää Suokonaution kirjallisuuspiireistä Sukevalla sekä Rutakolla. Sinnehän me Ylä-Savon Subcomandante Marcosin kanssa aina suuntasimme.

Matilla oli usein samaan aikaan omat puuhailunsa. Kumpi nautti enemmän? Väitän, että minä. Nautin isä Markun ja Marcosin älyllisyydestä kaikin siemauksin.

Jossain määrin se, että Suokonautio sai Lapinlahden luterilaisen seurakunnan varsinaisen väen suunniltaan, johtui kateudesta. Isä Markku uskalsi kohdata seurakuntalaisen. Myös potentiaalisen seurakuntalaisen. Hän oli hyvä kohtaamaan ihmisiä. Karismaattinen kyllä, mutta mielestäni hyvin terveellä tavalla.

Ja! On varmasti ollut hän, joka kastoi Elävän Jumalan, Luojan, Lunastajan ja Pyhittäjän nimeen. Soitin isä Markulle Portaanpään opiston Melody Karvisseminaarin jälkeen (en muista, mikä oli kattoaihe, jotain ehkä maahanmuutosta) ja puhuimme pitkään kielen sekä sanojen merkityksestä.

...

Hurskaisen Suntio sisältää muutakin kritiikkiä Paavalin seurakuntaa kohtaan kuin se, että pastori Leppä tuli sieltä maalaisseurakuntaan päsmäröimään. Turtolan vankilakirjeessä Lepälle on siitä, kuinka julkkiskirkkoherra Kari Kanalan manööverit häpäisevät kirkollisen arvokkuuden. Joo-o, Kanalan matalan kynnyksen tempaukset ovat varmaankin epätoivoisia yrityksiä saada mielenkiintoa luterilaista kirkkoa kohtaan ja siinä mielessä esimerkiksi viime adventin Hoosianna-palvelus televisiossa teki tehtävänsä.

Kuului vain kummallinen blumbss, kun irtosin ortodoksisen kirkon yhteydestä. Laskin blogiini, kuinka monta ihanata ja ihanasti sulkapäistä, tatuoitua tanssijanaista Hoosianna-kulkueessa oli ennen kuin kulkueessa tuli ensimmäinen mies.

Huusin television ääressä innoissani: Tällainen ei olisi mahdollista ortodoksisessa kirkossa! Ei tosiaankaan ja amen, amen, amen.

Löysin itseni myös muualta Antti Hurskaisen Suntiosta. Olen Monikan äiti Suvi, joka jätti perheensä lappusella keittiön pöydällä. Suvi lähti, koska kuunteli sydämensä ääntä. Minä tein vuonna 1998 sillä tavoin. Tosin kuuntelin munasolujeni kirkunaa eikä ensimmäiselle suomalaiselle aviomiehellenikään käynyt huonosti; hänellä on kolme fiksua lasta ja tasapainoinen vaimo.

Sekä eläkevirka, eläkekertymä ja eläketalo maalla ja osake kaupungissa ja ja ja ja ja. Prkll.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi