Pia Valkonen

Otan Heikki Turusen Simpauttajan hinnasta niska-perse-otteen

ti 7.2.2023

Istun Lapinlahden kirjastossa. On ilta. Tähdet syttyvät loistamaan. Enkä muista, miten biisi siitä eteenpäin meni. Joka tapauksessa kirjastossa ei ole hiiskauksen piiskaustakaan mieheni neiti Satiaisesta. Mutta hänellähän taisi olla tiistai-iltaisin jotain torvimenoa.

Joka tapauksessa istun tässä kuin tatti. Minulla on oikeus istua. Just tässä. Juuri tänä iltana tai vaikka huomisiltana, jos niin haluan.

Hain kirjaston runohyllystä Heikki Turusen Karhunpäisen metsänvartijan. Runossa Suru runon kertojaminä katsoo Cassiopeian valmiiden tähtien sijaan Orionin sumussa uinuvia maailmojen sikiöitä. Tässäkö Simpauttajan hinnan Kalasatamassa asuva entinen punkkari, milleniaali, on?

No höpsistä. Sitten tulee pitkiä pätkiä erilaisista tukista. Muun muassa Che Guevaran pitkästä tukasta. Missä on tyttären kaipuu vai enkö osaa lukea runosanomia? En pääse helpolla tästä nyt. Tyttärenkaipuuruno ei löydy sisällysluetteloa pläräämällä.

Tämäkin piti nähdä. Että haen toisena päivänä perättäin runokirjan kirjaston hyllystä. Peräti kaksi runokirjaa kerralla, sillä kohti T-kirjainta suunnistaessani ensin toista hyllyä ylhäältä alas ja sitten viereistä hyllyä ylhäältä oikealle, jäi edellisen hyllyn alareunasta minulle vilkuttamaan virolainen Ellen Niit.

Olen häntä haastatellut ja samalla keikalla kätellyt Niitin aviomiestä Jaan Krossia. Miten olen voinut pestä kättäni edes semmoisen jälkeen?

Ellen Niitin runoteoksen nimi on Maailman pysyvyys. Ai, osa runoista on kovin lyhyitä. Haikumaisia. Saattaisin selviytyä hengissä, jos niitä vähän lukisin. Haluaisin päästä sisään virolaiseen mielenmaisemaan. Varmaankin tämä on jotain avutonta reaktionmuodostusta, sillä jos suoraan sanotaan, en ole kuunaan kull.. i... an valkeana pitänyt virolaisista.

Yritin minä kovasti muun muassa Moskovassa opiskellessani. Seukkasinkin jonkin aikaa virolaisen rakentajan kanssa, mutta se, mitä kumpikin toiselta halusi tulevalta aviopuolisolta, ei natsannut meillä yhtään. Mutta minä yritin. Luoja, että yritin.

Heikki Turusen Simpauttajan hinnassa olen kohdassa, jossa kertojaminän, joka on välillä Henkka, välillä Heikka ja ties mitä, tyttöystävä, Marke, voittaa jonkin lausuntakilpailun kertojaminän runolla ja opettaja Putkilainen vai mikä piru se nyt oli? haluaa nähdä runonkirjoittajan sekä tsekata tämän tuotatoa.

Putkelainenhan se. On itsekin julkaissut kaksi runokirjaa: Yöt ja päivät sekä Majanmuuttoja. Nyt pitäisi kirjautua sisään omatoimikirjastoon, jos meinaa jatkaa täällä kirjoittamista. Virkailija-aika päättyy pian.

Runoilija-opettaja Putkelainen lukaisee kertojaminän tekstejä ja haukkuu ne maanrakoon. Hän kuitenkin näkee nuoren miehen runsaan sanailun taakse ja lahjakkuuden. Tulipa kökösti sanottua. Kirjassa on käynnissä viattoman maalaispojan metamorfoosi. Kehitys.

Näin kirjoitin äsken säpoviestiin Todelliselle Kirjallisuusihmiselle: "Voit kyllä uskoa, että teen töitä itseni kanssa, jotta saattaisin lukea Heikki Turusta. Kuin kiusalla Turunen kirjoittaa lauseita, joissa ei ole lainkaan verbiä tai on monikymmensanaisia määriteketjuja." ja näin: "Olen päättänyt, että otan Simpauttajan hinnasta niska-perse-otteen ja napattava on tai ei tule mitään!"

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi