Kahvihampaan kolotusta Rautavaaralla, ortodokseista, ehtoollisesta, Heikki Turusen Maalaisesta vähän ja siitä, miksi en saanut tilattua Suomen Kuvalehti -diginä Tommi Melenderin esseetä Antti Hurskaisen Suntiosta

pe 17.2.2023 ja ke 22.2.2023

Tulin heti aamusta (pe 17.2.2023) Rautavaaran leipomoon kahville. Lentokentän kohdalla iski kauhea kahvihampaan kolotus. Herätys oli viideltä.

ke 22.2.2023

Pääsin viime perjantaina kolmen lauseen verran merkintää Rautavaaran leipomossa. Sitten vastailin pariin työsähköpostiin ja kävelin terveyskeskukselle hammaskiven poistoon. Rautavaaran terveyskeskuksessa on aina hyvä palvelu.

Kaivokosken postilaatikossa odotti kutsu Matille vuosittaiseen hammastarkastukseen. Sitten ajoin Juukaan ja ajelimme pitkin kirkonkylää Paula-siskon asioilla. Isosisko hoiti Juuan Tiistaiseuran tarjoilutilauksen Karkku-leipomolta. Karkun tyyppi tuo tarjoilut tiistaiseuratapaamiseen ja hoitaa maksun kannettavalla maksupäätteellä.

Kätevää.

Oman hammasvuositarkastusmuistutuksen panin opettajakalenterini heinäkuun loppuun. Siirrään hammastarkastuksen seuraavaan kalenteriin. Voi olla, että seuraava kalenterini on taas opettajakalenteri. Olisi kyllä hankittuna nätti vuoden 2023 kuvakalenteri, mutta haluan, että vuoteni alkaa 1.9., kuten ortodoksinen kirkkovuosi.

Nyt perjantaina olisi Nurmeksen ortodoksisen kappeliseurakunnan järjestämä paastonaikaan kuuluva Ennen Pyhitettyjen lahjain liturgia. Tekisi mieleni mennä. Jospa Matille järjestyisi jotain omaa ohjelmaa.

Palvelus on tuttavallisesti EPL. Kävin Rautavaaran luterilaisen Korpi-Jaakon, kirkkoherra Juha Luukkosen, luona pikajuttusilla ensimmäisen hammasremonttini jälkeen ja olin puudutuksesta aivan tökkeröinen. Varmaankin olin sekavampi ja vieläkin rönsyävämpi kuin tavallisesti.

Kun istuin kirkkoherran virkapöydän toiselle puolelle tuoliin ja käänsin katsettani työhuoneen pitkälle pöydälle, mitäpä siellä olikaan?

Seurakunta oli saanut lahjoituksena ikoneita. Olin juuri aloittamassa keskustelua omasta uskonnollisesta identiteetistäni, sillä kirkkoherra ei pidä minua heikäläisenä. Hän identifioi minut ortodoksiksi. Työhuoneen kokouspöydän ikonit kolahtivat otsaani kuin puunuijat.

Sadattelin mielessäni. Tätä kysymystähän pyörittelen päässäni alituiseen. Viime kesänä näin, kuinka isä Simo Haavisto, Nurmeksen kappeliseurakunnan pappi, tuli Nurmeksen sataman rompepäiviltä viitan helmat hulmuten. Ajattelin, että isä Simo se on polyglotti ja varmaankin paljon maailmaa nähnyt ja hänelle uskaltaisin purkaa sitä, voisiko ortodoksisen kirkon jäsenenä mahdollisesti olla sekä feministi että kannattaa homoliittojen siunaamista kirkossa.

Tuli syksy ja isä Simon kuolinviesti. Joulun tienoolla oli kaksi Nurmeksen ortodoksisen seurakunnan nohevaa naista, kanttori ja muudan jo 1990-luvulla tuntemani Helena, Nurmeksen S-marketissa. He olivat keräämässä kaupasta jouluruokapaketteja diakoniatyöhön.

Helena kertoi nopeaan tapaansa, että nyt on seurakuntaan tulossa uusi isä Tapio. Helena tiesi, mistä narusta kannattaa vetää ja sanoi, että isä Tapio on ollut töissä Lidlin kassalla. Heti kiinnostuin. Isä Tapio ei siis ole uskonnollinen broileri.

Toisaalta oli helpottavaa, että Rautavaaran luterilainen kirkkoherra ei hoputtanut tai kiirehtänyt minua. Puuskahti vain aavistuksen verran ärtyneenä, minkäs kirkon jäsen sinä nyt olet. Olen ollut luterilainen kolme vuotta. Vaihdoin takaisin synnyinkirkkoon sen vuoksi, että haluan käydä kristillisesti vihityn aviomieheni kanssa yhdessä ehtoollisella laillisesti.

Ehtoollisyhteyttähän luterilaisten ja ortodoksien välillä ei ole. Ehkä Matin ja minun tulisi käydä ehtoollisella Kuopion metodistikirkossa. Metodistien ehtoolliskaava alkaa kutsulla: ”Sinä, joka kadut syntiäsi ja tahdot saada uutta voimaa siihen, että voit rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiäsi, tule uskossa.”

Metodistien ehtoolliselle ei ole ehtoja seurakunnan jäsenyydestä tai rippikoulusta. Kaikki kastetut ovat kutsuttuja, vaikka kuuluisivat toiseen kirkkoon. Tätähän minä olen sanonut aina. Ehtoollista pitäisi jakaa kaikille. Eihän sitä tiedä, miten se vaikuttaa.

Kuten isä Ambrosius oli sanonut kirjailija Sirkka Anttila-Markkaselle: "Ortodoksisessa palveluksessa marinoituu kuin suolakurkku. Eihän sitä tiedä, miten Pyhä Henki vaikuttaa." (Löytyy kirjasta Hiljaisuus ja huuto : lehtiä Valamon päiväkirjasta 1985). Ortodoksiksi tullaan seisomalla piiitkät palvelukset. Siksi ortodoksisten kirkkojen ovet ovat avoimet kaikille - näin ymmärsin, mutta mutta mutta.

Ehtoollisyhteyden puuttuminen on minusta mälsää. En pidä traditiosta tässä kohtaa enkä siinä, että pappeus on mahdollista ainoastaan miehille. En nyt mene tsekkaamaan, mitä metodistit ajattelevat naispappeudesta.

Löysin metodistien ehtoolliskohdan, kun googlasin Jori Banderin. Tilasin vuosia sitten Raamattua sähköpostiini Kristillisestä nettikirjakaupasta ja luinkin Uuden Testamentin kronologisessa järjestyksessä Jori Banderin kommentaarein.

Ilman Banderin kommentaareja Uusi Testamentti -urakkani olisi ollut mahdoton. Minulla on ollut kohta kaksikymmentä vuotta valmiiksi hankittuna Kronologisia Raamattuja rippilapsilleni. Toimitan ne perille, kun aika on. Kronologinen Raamattu kuuluu mielestäni yleissivistykseen.

Luterilaisuudessa minulle on käytännön ongelmana se, että en halua potentiaalisesti (Lapinlahdella) samaan ehtoollispöytään kuin kristillisesti kanssani vihityn aviomiehen rakastajatar, viidesläinen kaheli. Ajatuskin puistattaa. Hyi olkoon.

Minulle on aivan turha tulla mussuttamaan anteeksiannosta ja armosta. Jumala saa puolestani rakastaa poikansa Jeesuksen siunattua morsianta. Ja mitäs mieltä mieheni on? Hän on sitä mieltä, että kaikki uskovaiset ovat sekopäitä eikä erityisemmin kaipaa ehtoolliselle kanssani mihinkään.

Joten ehkä on parasta olla vaihtamatta kirkkoa kulloisenkin kumppanin mukaan. En alunperinkään olisi ortodoksi, ellei Leonid olisi ollut ponomarina Petrun kirkossa Pielavedellä ja minä kantanut Mariaa ja Annaa vauvoina ehtoolliselle. Jos Leonid ei olisi ollat kirkon hommissa, olisi lasten ehtoollisella käyttäminen ollut hänen tehtävänsä eikä minun olisi tarvinnut elehtiä papille, että en kuulu joukkoon - en voi ottaa vastaa sakramenttia.

Karismaattisella isä Jyrki Ojapellolla oli kiire suihkia minut ortodoksisen kirkon jäseneksi sen vuoksi, että olimme muuttamassa Pielaveden ortodoksisen seurakunnan alueelta Iisalmen ortodoksisen seurakunnan alueelle.

Isä Jyrki tiesi, että Iisalmen ortodoksisen seurakunnan vaikutuspiirissä minusta ei koskaan olisi tullut ortodoksia. Koetin piipittää, että olen oikeastaan panteisti enkä usko maailmakaikkeuden ulkopuoliseen Jumalaan. Minusta me olemme osa Jumalaa, kuten Paavali efesolaiskirjeessään sanoo (Ef. 1:15–23).

Ja kaikkihan ihan itsestäänselvästi pääsevät taivaaseen. Myös mieheni megahullu ikineitsyt ja kammottava raiskaajamummo. Niin. Onneksi minä en saa tästä päättää.

Armas haluaa ulos kakalle. Hinkuu ulko-oven edessä.

...

Noin. Arska-käppänä käväisi pihalla. Viikonloppuna en saanut kirjoitettua kuin pari kappaletta romaanikäsikirjotukseeni. Siivosin lauantaina ja sen jälkeen olin aivan rättipoikki. Ilta meni kuorsatessa tuvan sohvalla ja Midsomerin murhien ratkaisujakso lipui ohitse. Heräsin, kun poliisit taluttivat murhaajatarta poliisiautoon. Motiivia en ymmärtänyt ollenkaan.

Midsomerin murhat on ihan tyhmä murhasarja.

Sunnuntaina ajattelin vähän selata Heikki Turusen Maalaista. Höpsistä, olin herännyt ajoissa ja vielä lounasaikaan olin Annan minulle joululahjaksi antama ihana vaaleanpunainen, pörröinen ja lämmin kylpytakki yllä Maalaiseen syventyneenä.

Paistoin pikapikaa edellisenä iltana keittämäni perunat lopun savupallaspalasen kanssa, lounastin ja jatkoin lukemista. Oli pakko lukea Maalainen loppuun. Romaani oli huikea kuvaus uskottomuudesta ja siitä, miten avioliitonkin ulkopuolinen hekuma ikään kuin polttaa itsensä loppuun.

Jos Turusen Simpauttajan hinnassa ei olisi ollut, että kertojaminän toisen pojan alkuun saattaminen on kuvattu Maalaisessa, en olisi iki kuuna päivänä kolmen metrin kepilläkään koskenut Maalaiseen. Romaanin alussa oli aivan liikaa alkoholinkäyttöä ja sen semmoista turuskamaa.

Nyt ymmärrän Mattia ja itseänikin paremmin. Pitää vielä kirjoittaa siitä, mutten nyt. Avaan kohta hernekeittopurkin ja värkkään muutaman lämpimän voileivän ja sitten viime viikolla tekemäni haastattelun muistiinpanoihin. Tiedän jo kirjoitukseni rungon.

Piti kirjoittamani eilen Leppävirran Nesteellä ja kirjastossa, mutta koko alkuviikko meni netin vittuilun selvittämiseen. Työnohjaajien jäsensivuille oman esittelyni tekeminen lykkääntyy, sillä Domani247-palveluntarjoajapaskamme ei tunnista STOry-jäsensivuilta tulevaa rekisteröintisähköpostiviestiä edes sähköpostiviestiksi.

Vituttaa niin äärettömästi, mutta en anna periksi. En halua rekisteröityä gmail-osoitteella työnohjaajien rekisteriin, sillä en käy gmail-postissa koskaan. Vain äärimmäisessä hädässä suostun siihen. Gmailia vastaan minulla ei ole mitään, mutta en haluaisi jatkuvasti tsekkailla yhtäkään sähköpostia.

Maanantaina muistin, että haluan lukea heti Tommi Melenderin arvion Antti Hurskaisen kirjasta Suntio. Juoksin kirjastoon hyvissä ajoin ennen Kaskikuusen kansalaisopiston keskustelupiirin Turkki-keskustelun alkamista, koska luulin, että kirjaston hyllyssä on perjantaina ilmestynyt Suomen Kuvalehti.

Ei ollut. Lehden uusin numero on siellä, missä muutkin lakon takia myöhästyneet postit, kuten Antti Hurskaisen Suntio printtinä. Sananjalan Juholta tuli tekstari, että tilaamani kirjat myöhästyvät lakon takia. Kysyin kirjastotädiltä, onko Lapinlahden kirjaston aikakauslehtien e-palvelussa Suomen Kuvalehteä. Ei ole, sillä lehti tulee printtinä. Hyvä, mutta printti ei siis ollut tullut.

Juoksin pihaan ja nappasin mukaan pankkitunnukseni. Juoksin takaisin kirjastolle ja koetin tilata Suomen Kuvalehteä diginä. Erinäisten vaiheiden jälkeen pääsin tilauksen aktivointivaiheeseen. Joku Ctainment-huijausjuttu kaappasi Otavamedian sivuilta luottokorttitietoni. Ctainment käski aktivoida tilaukseni. Luulin, että olen aktivoimassa Suomen Kuvalehden digitilausta. Voi vittulan väki.

Jouduin soittamaan monta kertaa Otavamedian asiakaspalveluun ja lopulta suljin luottokorttini.

Kaiken sohmauksen takia en päässyt eilen kirjoittamaan mitään omaani. Nyt kirjoitan, vaikka se maksaisi minulle lounaani. Hernekeitto porisee liedellä. Pitää varoa, että se ei pala kattilaan kiinni, sillä tottahan merkinnästäni strateginen osa on onnistunut katoamaan bittiavaruuteen tässä välillä. Merkinnälläni ei ole siunausta, mutta työnnän sen nyt julki. Naks ja poks.

Eikä siinä vielä kaikki. Eilen, kun läksin venäläisenhuoraluomiväri-Saab-KUGilla kohti Leppävirtaa, vasta Kysin kohdalla tajusin, että tankki on melkein tyhjä. Matti oli sunnuntaina ajanut auton pihaan ja dieselin lähestulkoon loppuun.

Lävitseni kävi pahaenteinen humaus. Kylmäsi ja hiotti yhtä aikaa, sillä aavistin, että tänään en kirjoita mitään minnekään tai kenellekään, vaikka olin aikatauluttanut haastattelutiistain niin, että saan kirjoittaa ainakin puolitoista tuntia vapaasti Leppävirran Nesteellä tai kirjastossa.

Ajoin Nesteen tankille suoraan ja vasta tankin korkkia avatessa perääni jonottamaan tuli rekka. Naputin Nesteen diesel-kortin numeron mittariin ja tunsin itseni toimen naiseksi. Ihan itse tankaan autotkin. Mihin tässä enää miestä tarvitaan?

Työnsin pistoolin tankin reikään ja polttoainepumppu alkoi surista. Surruurrrurrrur se sanoi. Katsoin ihanata auringonpaistetta ja kimaltavia helmikuisia hankihelmiä - en Nesteen mittaria. Pumppu sanoi naks eikä diesel roiskahtanut eikä haissut, kun nostin pistoolin takaisin mittariin.

Se oli vähän outoa.

Voi vitun vitun vitun vittu. Tällä kertaa en ollut tankannut bensaa dieselautoon, kuten Kuusankoskella marraskuussa. Sujahdin autoon ja ajoin pois rekan tieltä; auton polttoainemittarin viisari ei värähtänytkään. Ajoin toiselle puolelle Nestettä parkkiin, sammutin moottorin, käynnistin sen ja katsoin taas.

Ikään kuin en olisi tankannut lainkaan. Sammutin moottorin, käynnistin sen ja koputin mittaria. Ei vaikutusta. Sammutin moottorin ja käynnistin sen. Ei vaikutusta. Teki mieleni hakata nyrkillä polttoainemittaria, mutta en mahtunut liikuttamaan nyrkkiäni ratin välistä.

Olisin myös takonut otsaani kojelautaan, jos se olisi auttanut. Kirosin kovaan ääneen. Jätin auton siihen ja juoksin huoltsikan sisälle, oli kova pissahätä. Raivoni olisi tulvinut ylitse, ellei Nesteen lounas olisi alkanut jo kello kymmeneltä.

Ihastuttavana lisänä oli se, että lounaspöydässä oli runsaaasti salaattiastioita, tarjolla oli näyttävästi siemeniä ja pähkinöitä sekä, mikä parasta, lautaselle saattoi ottaa uunilohkoperunoita sekä uunikasviksia. Valikoimasta kasasin kasvisannoksen ja kastelin uunikasvikseni broilerin kastikkeella.

Juomakseni halusin vettä. En saanut sitä vesihaarukasta lounaslinjan tältä puolelta enkä ikkunan puolelta. Siinä ympäri pöytää juostessa tönäisin kastikkeet pikku lautaselta linjastolle ja ei kun pyyhkimään ja selittämään palvelutiskin takana hyörivälle naiselle, että vettä haarukoista ei tule.

Päivä oli kirottu. Minä olin kirottu. Nainen huomasi, että ei ollut avannut vesihanoja. Eipä siinä. Tajusin samalla, että tänään en kirjoita mitään, sillä Nesteelle valui porukkaa kuin pipoa ja vaikka tykkään kirjoittaa puheensorinassa, runsaslukuiset lounastajat olivat tällä kertaa jotenkin kovaäänisiä.

Pöydät olivat liian lähellä toisiaan ja raivo tihkui minusta ulos. En mahtunut itseeni. Puhkuin ja puhisin. Otsasuoni pullotti. Sen sijaan, että olisin nauttinut Nesteen hyvistä pöperöistä ja sitten kirjoittanut levollisin mielin, lapoin uunijuureksia suuhuni ja samalla selvittelin sitä, että Ctainment tosiaankin naamioitui Suomen Kuvalehden tilauksen aktivoijaksi ja aktivoi itsensä luottokorttitililleni.

Lopulta pakkasin tavarani ja hyppäsin autoon. Polttoainemittari ei ollut herännyt henkiin, vaikka ajattelin, että jospa se odottaessa sulaa. Ajoin takaisin samalle tankille ja tankkasin dieseliä kosolti. Menin takaisin Nesteelle sisään ja selitin hysteerisenä, että ensin juuri ennen kymmentä tankkasin eikä tankkiin ollut mennyt mitään ja takanani tuli rekka ja papapapapapapaaa.

Sanoin, että olin sama nainen, joka ei saanut teidän vesiautomaatistanne tänään vettä. Kirottu nainen. Minussa oli kirous. Minut oli katsottu pahalla silmällä. Nesteen tankkivastaava katsoi jostain näytöltä, että tosiaan! Ensimmäisen tankkaus oli kirjautunut järjestelmään, mutta veloitus oli nolla euroa.

Tyyppi lupasi tsekata systeemin. Mittarin pumppu kyllä hurisi, mutta pisaraakaan ei ollut mennyt tankkiin.

Hetki ennen haastattelua kävin katsomassa Leppävirran kirjastossa, että Ctainment oli ehtinyt ennen kortin sulkemista tehdä tililleni sekä yhden euron että yhden euron ja yhdeksänkymmenen sentin loven. Teen Ctainmentista rikosilmoituksen.

Äsken aloin nauraa ääneen, kun sähköpostiini kilahti itse päätoimittaja Matti Kalliokoskelta viesti: "Hei Lehtipiika! Tervehdys täältä Suomen Kuvalehden toimituksesta! Sain juuri tietää, että tilauksesi on päättynyt. Jatkaisitko SK Digin tilaustasi, kun teen sinulle loistotarjouksen: saat 4 kk:n tilauksen 50 % alennuksella, eli vain 8,45 € /kk (norm. 16,90 € /kk). Tätä tarjousta ei kannata jättää hyödyntämättä!"