Tõnu Õnnepalu piilottaa asioita ja Deborah Levy siirtyy tilanteesta toiseen liu´uttamalla

Kaikista synneistä ja Ivalosta

ma 16.1.2023

Arki löi naamaan avokämmenellä. Ensin kirjoitin, että kasvoihin, mutta sitten ajattelin olla kansanomainen ja kosiskeleva. Naama, mikä naama. Tänä aamuna naamani oli pitkänä.

Kun paukaisimme ulko-ovesta Hallan kanssa, ajattelin, että ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa olen iloinen siitä, että tammikuu on aivan paska. On lämmintä ja lumi sulaa lorisee.

Meillä on kuitenkin sähkötulva, koska tuulimyllyt pyörivät, ja sähköä riittää myytäväksi maakaasu-Saksaankin. Enkä olisi iki kuuna päivänä kullin valkeana uskonut, että odotan Arevan ydinvoimalan käynnistämistä.

Könkkäsimme Hallan ja räksy-Arskan kanssa lukion sisäpihalle. Ja poks, Halla ryntäsi haistelemaan jänöjen pesiä lukion seinustalla. Kaaduin, sillä hiekoitushiekkaa oli kyllä käytävällä, mutta ei hankisohjon vieressä.

Ei se kipiä, mutta häpiä. Kun odotin Mariaa, kaaduin samalla tavalla odottamatta juostessani bussiin, jotta ehtisin teologian tenttiin yliopistolle.

Kaatumiseni ei aiheuttanut Mariani ennenaikaista syntymää. Minut kyllä tutkittiin, sillä kävin tentin jälkeen - ei mennyt lävitse, sillä olin niin säikähtänyt ilmalennosta - päivystyksessä ja vauvan tila tarkistettiin.

Oli juuri samanlainen keli kuin nyt. Tosin oli vielä joulukuu ja kaatumisen jälkeen olin Savon Sanomissa uutisvuorossa ja käteni oli lastassa.

Kaikki kysyivät, mitä kädelleni oli tapahtunut eikä kukaan kiinnittänyt huomiota raskausvatsaani, joka oli pienen pieni, vaikka raskausviikkoja oli 24.

Olisin halunnut huutaa Savon Sanomien maisemakonttorissa, että minulla on masussani vauva, kuulkaa minulla on vauva! Mutten kehdannut, sillä entinen aviomieheni työskenteli kulttuuritoimituksessa ja olin paskonut avioliittomme juuri siksi, että halusin lapsen.

Olisin voinut huutaakin, sillä aviomieheni olisi kulttuuritoimituksen käytävältä huutanut takaisin: meilläpä ollaan kohta kolmannella raskauskuukaudella!

Maria syntyi pikku keskosena loppiaiskeskiviikon jälkeisen lauantain vastaisena yönä. Lauantaina soitin Savon Sanomiin Seppo Konoselle, että en tule vuoroon maanantaina, sillä olen saanut lapsen. Kono kysyi, mistä sinä sen sait.

Kysymys on niin hyvä, etten osaa vastata siihen edelleenkään. Eikä siinä vielä kaikki. Kerrankin jollain, mihin ryhdyin, oli siunausta. Tasan vuoden kuluttua syntyi Anna. Yliaikaisena. Muuten olisi ollut millenium-vauva. Jos Anna olisi tullut ensimmäisten supistusten kera, hän olisi syntynyt saman vuoden puolella kuin isosiskonsa.

Näitä en väsy kertomasta, sillä Maria ja Anna ovat aivan kummalinen juttu elämässäni. Miten minusta on voinut tulla jotain niin kaunista ja ihmeellistä?

Kaikki synnit päättyi eilen. Neljättä tuotantokautta ei tule, sillä Sanna Tervo kuoli. Sanna Tervo (Maria Sid) ei todellakaan ollut mikään perinteinen pullantuoksuäiti. Kun katsoimme kolmannen tuotantokauden ensimmäisiä jaksoja Annan kanssa yhdessä joululomalla, Anna sanoi, että toihan on ihan niin kuin sä, äiti!

Karski vanhempi poliisi Sanna Tervo ja homopoliisi Lauri Räihä istuivat autossa ja Tervo luennoi nuoremmalle kollegalleen elämän tarkoituksesta. Tervo sanoi, että elämän tarkoitus on elämän jatkuminen.

Tiivistäisin vielä Sanna Tervon ajatusta, että elämän tarkoitus on elämä itse. Eikä Tervo tarkoittanut sitä, että lapset pitäisi itse synnyttää, vaan että elämän jatkumista voi edistää sillä, että huolehtii vaikka tarvitsevista lapsista tai ihmisistä ylipäätänsä.

Lauri Räihä ja hänen puolisonsa adoptoivat pienen ilmeisesti traumatisoituneen pojan. Räihä ei ollut siihen vielä valmis ja kävi panemassa jotain kapakkapartneriaan. Aamulla partnerin luokse tuli lapsi äitinsä luota ja satunnainen pano esitteli: "Tässä on Lauri."

Räihän puolison nimeä en muista. Häntä esitti Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan Tanski eikun Vanhala - ja nyt googlaan: Hannes Suominen. Seuraavaksi googlaan Hannes Suominen ja Kaikki synnit. Mikko Kemppainen siis.

Lauri Räihä pakoilee Mikkoa. Kun Mikko lopulta saa Laurin kiinni, hän sanoo tälle puhelimessa, että Lauri saa luvan käsitellä satunnaiset panonsa omassa päässään eikä hän huoraamalla pääse siitä, että on luvannut sitoutua isyyteen.

Laittamattomasti sanottu!

Kun viimeinen jakso loppui, itkin kuin vesiputous. Hesarin kriitikkko Harri Römpötti kirjoitti, että viimeinen tuotantokausi päättyy melodraamaan: "Loppu menee melodraamaksi jenkkityyliin." (HS 18.12.2022)

Vaikka ensin ajattelin, että en voi katsoa viimeistä jaksoa, katsoin kuitenkin ja tulin siihen tulokseen, että jenkkityylinen melodraamaloppu oli ihan parasta.

Esimerkiksi Aaro Leppilampi, joka adoptoi itselleen isän, vanhenevasta poliisisedästä Jussi Ritolasta (Matti Ristinen), lähti parroittuneena seilaamaan merelle poltettuaan menneisyytensä.

Aaro Leppilampi sai kasapäin rahaa ja pystyi aloittamaan uuden elämän. Jussi Ritola oli ollut isä hänelle niin kauan kuin Aaro häntä tarvitsi.

Kaikissa synneissä hienointa oli, että kukaan hahmoista ei ollut yksiselitteisesti paha.

Hesarin Römpötti tarkoittaa jenkkityylin melodraamalla ilmeisesti lopun itketystä. Kaikkien syntien lopussa koittivat sovitus ja toivo.

Aaro alkaa tehdä koskettavaa valokuvataidetta tai ryhtyy voimauttavan valokuvan miespuoliseksi terapeutiksi. Jussi Ritola saa Meeriltään anteeksi. Kuvittelen pariskunnan avioliitolle onnellisen lopun, Meerillä on aikaa odottaa. Mikko Kemppainen ja Lauri Räihä kasvattavat pientä sijoituspoikaansa - ehkä he ottavat lapsia lisääkin ja perustavat perhekodin.

Sanna Tervon tytär ja tyttären tytär löytävät jonkun kelpo isän perheeseen tai sitten tytär vetää sankarillisen yksinhuoltajaäidin roolin, mutta toivon hänelle helpotusta perheurakkaan toisen käsiparin muodossa.

Lestadiolaisyhteisöt alkavat kivuliaan tervehtymisprosessin. Naispapit saavat suorittaa siirtymäriittejä, kuten kasteita ja avioliittojen - myös homoparien - siunauksia, siinä, missä miespapitkin, ja lisäksi naisia voi olla seuroissa puhujina.

Piti Ivalo-sarjasta mainitsemani, että oli ihana sivujuonne, kuinka sarjan päähenkilön Nina Kautsalon (Iina Kuustonen) downtytär, Venla (Venla Ronkainen), saa yhteensä kolme vanhempaa.

Venlan isä (Mikko Leppilampi) oli ensimmäisellä tuotantokaudella melko kelvoton isäesitys. Hän kuitenkin haluasi olla lähellä tytärtään ja muuttaa Rovaniemen keskustan tuntumaan halpaan yksiöön asumaan. Halpa yksiö on rekan nuppi.

Koska Venlan äiti ei voi vastustaa erikoispoliisin työn imua - hän jättää Rovaniemen humalikkaiden kuskuut ja ryhtyy jälleen erikoistehtäviin. Vastuun Venlasta ottaa kaksi rikkoutunutta ihmistä: peliriippuvuudesta toipuva isä ja Nina Kautsalon toipuva narkkarisisko (Pihla Viitala).

Tietenkin Venlan biologiselle äidille on tuskallista kuulla totuus, kun Venlan isä pussaa tätiä päälaelle Kautsalon sisarusten äidin kuolinvuoteella.

Nina Kautsalon sisko, Marita, huutaa, että ensin Venlasta on pitänyt huolta vanheneva äiti ja sitten Venla on jäänyt hänelle sekä isälleen. Kuten guruni Katriina Järvinen sanoo, moni asia on totta yhtä aikaa.

Niinkin on ja näin. Venla Kautsalo sai kolme vanhempaa, kun äiti ei ihan joka paikkaan ehdi.

Tässä yhteydessä tahdon kiittää Matti Valkosta, Lapinlahden helluntaiseurakuntaa sekä lentopallovalmentaja Tero Nousiaista siitä, että kasvattivat Annasta hienon ja huolehtivaisen ihmisen.

Minulla meni aika rakennusliikkeen johtamisessa ja Marian kanssa - päämääränä se, että tytöstä kasvaa taiteilija. Niin hänestä tuleekin, jos vain saa nenänsä irti omasta navastaan. Siihen tarvitaan aikaa.

Tähän yhteyteen panen itselleni muistiin, että jatkan teemasta Asta Leppä, maitojuna ja kelvottomat isät - poistin torstai-perjantain merkinnästäni sen, että Asta Leppä palasi Raisioonsa maitojunalla. Viivasin maitojunan ylitse.

Ei siitä ole kyse, vaan asioiden panemisesta tärkeysjärjestykseen, mutta nyt teen yhden laskun. Teen tällä viikolla ehkä toisenkin laskun - korvaukseksi sopimusrikkomuksesta.

Oppia ikä kaikki! Viime viikolla tuli taas herja, että sähköposti on täysi. Poistin kaikki kuormittavat viestit arkistosta. Pöljä minä, mutta suullinenkin sopimus on käsittääkseni juridisesti pätevä. Pitää vielä tsekata, josko jonnekin tarkkaan kirjaamiini työmaapöytäkirjoihin olisi jäänyt jälki.

Kun kerta homman nimi on heittäytyä vittumaiseksi, sen osaamme mekin!

Opin koko ajan yrittämistä. Tässä ei yksinkertaisesti voi olla mukava ihminen. Muuten rikkaat ihmiset käyttävät kynnysmattona. Teroitan kulmahampaitani parhaillaan täällä.

Se, että olen mourunnut kustantaa ja ennakoida -verbistä tuntuu varmaankin joutavalta, mutta hyvä suomen kieli oli suurin anti, jonka Tampereen yliopiston toimittajatutkinto antoi.

Meillä oli lisäksi aivan erinomaista tyylioppia tutkinnossamme, mutta paljon minulta hurahti ohitse, sillä en voinut sietää tyyliopin opettajan habitusta.

Muistikuvieni mukaan hänellä oli keskiruskeat sukkahuosut, polven alle ulottuva puolihame sekä ruskeat kävelykengät. Hirveää ja kammottavan epäeroottista! Tylsää, tylsää. Booooooring.

Aina sen jälkeen, kun olen tavannut naisen, jolla on vastaavat vermeet, olen oksentanut hihaani. Kaikkein absurdeinta on, että mieheni Matti kokee niin pukeutuvat naiset hyvänä aviovaimoaineksena. Niin he varmaan ovatkin, sillä eivät vaivaa miestään turhilla seksitoiveilla.

Nyt harmittaa, että suljin aivoni tyyliopin opettajan epäeroottisuuden vuoksi ja että muistan tyyliopin tunneista vain murto-osan.

Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen opettajani Marja Viik kysyi minulta, olenko vain ajautunut toimittajan ammattiin. Vaivaa vieläkin. Miten ihmessä vaikuttaa siltä, että olen vain "ajautunut"?

Sen jälkeen, kun olin seitsentoistakesäisenä Puumala-lehden kesätoimittajana, en halunnut mitään muuta - paitsi tietysti jännittävän aviomiehen, prinsessahäät, paljon lapsia, punaisen tuvan, hevosia, pellon ja paljon paljon paljon seksiä elämääni (sieltähän ne lapset olisivat tulleet).

Kun joku tylsä opo (Mölleri) Kärkölän nyt jo edesmennessä lukiossa koetti ehdottaa, että kannattaisi opiskella jotain muuta, kuten vaikka suomen kieltä, pyyhin neuvoilla peppuani. Kuten muutenkin läpi elämäni olen tehnyt.

Mölleri tosin tarkoitti, että fiksumpaa olisi ollut ryhtyä äikän maikaksi, mutta jos olisin lukenut suomen kieltä ja päätynyt sitä kautta toimittajaksi, kuten palavasti halusin, voisin nyt, vanhoilla päivilläni, tehdä vaikka graduni.

...

En päässyt otsikkoon asti. Joka tapauksessa tällä viikolla ennen viikonloppua rykäisen Tõnu Õnnepalu, Pariisi ja Palkka -esseeni loppuun. Rönsyän vähäsen esseen viitteissä ja itseni häivytän lähes näkymättömiin varsinaisessa esseessä! Hyvä minä! Ja kiitos Tikkisen Hannelen uupumattomasta valmennuksesta!

Õnnepalu rassaa ihan hirveästi. Kirjailija piilottaa asioita. Jos hän olisi Pariisi-kirjansa esipuheessa kertonut, että kirjaan tuo masentuneen sävyn nimenomaan särkynyt sydän, olisin ollut tulvillani myötätuntoa heti alkuun.

Nyt meni monta kuukautta miettiessä, miksi Õnnepalulla on ihanassa Pariisissaan koko ajan sellainen olo, että joku puristaa kiveksistä. Herrajukara sentään, tyyppihän matkusti nuoruutensa kaupunkiin toipumaan!

Pidän Deborah Levyn tekstistä yli kaiken, mutta oikeasti, Levyn teokset pitäisi lukea. Kirjailija liu´uttaa tapahtumattomuutta niin taitavasti eteenpäin, että kuunnellessa en ehdi tajuta siirtymiä.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi