Ville Verkkapuron Peten painos on myyty loppuun, mutta saan kirjan tyttäreltäni joululahjaksi

Savon Sanomissa hyvä Vesa Kärkkäisen makumuistokirjoitus, se on teksti pyhäinpäiväksi

ke 2.11.2022

Kannattaa käydä välillä oikeassa fyysisessä kirjakaupassa. Kirjaston lisäksi tietenkin. Eilen Matkuksen Suomalaisessa havaitsin, että Alex Schulmannilta on tullut kirja - Malman asema. Ehkä haluan lukea sen printtinä.

Rautavaaran kirjastolta tarttui mukaan viime viikolla kirja, jota en muuten missään nimessä olisi edes avannut. Luulin, että se on hautautunut tänne Lapinlahdelle seitsemän lakanapyykkikoneelliskasan alle - puhdasta pyykkiä - mutta onneksi kirja löytyi Rautavaaran leipomon mustasta mainoskassista.

Mainoskassi on muuten niin kovaa kangasta, että siinä voisi raahata työmaalta toiselle firmamme loputtomia Hiltejä. En tiedä, mitä Hiltejä meille on niin kovasti ostettu, mutta jossain vaiheessa maksoin lukuisia Hiltin 800 euron laskuja.

Hiltin Kuopion-myyjä oli nainen, joka osasi vedellä miestäni oikeasta narusta. No, totta puhuen Hiltit ovat ilmeisesti laatutavaraa, hyviä poria ja paineilmanaulaimia ja sen sellaisia, ja ihan parasta koneissa oli punainen konekassi.

Siinä oli hirmuinen rautapohja ja vain Matti saattoi kantaa kassissa päättymättömiä cat-sukkiaan eri kohteissa, sillä minä en pystynyt nostamaan edes tyhjää kassia lattialta.

Stine Pilgaardin kirja Metriä sekunnissa on varmaankin piinallista viihdettä ja sen etukannessa pönköttävät vähän ärysttävästi mainossanat: "Herkullinen tarina täynnä kömpelöä rakkautta". Kansipapereissa on hellyttävän naivistinen piirros ja takakannessa kerrotaan, että nuori nainen muuttaa perheineen tuuliselle pikkupaikkakunnalle Länsi-Jyllantiin aviomiehensä opettajan työn takia.

Hep, kirja lähti mukaani. Nyt vain pitää googlata, missä on Länsi-Jyllanti. Onko se Ruotsissa vai Tanskassa? Tanskassa siis. Pikku paikkakunnalle muuttanut nainen joutuu ratkomaan paikallislehteen lähetettyjä kirjekysymyksiä.

Kirjan keskushenkilö, paikallislehden kirjelaatikon pitäjä, joutuu ratkaisemaan esimerkiksi sellaista kysymystä, että oppilaat ovat rakastuneet hänen mieheensä. Haluan opetella hyväntahtoisen tavan kirjoittaa juuri tästä ja sen vuoksi nielaisen vaikka annoksen viihdekirjallisuutta.

Ostin eilen Kuopiosta Matkuksesta printtinä Ossi Nymanin Häpeärauhan. Ville Verkkapuron Peten painos oli myyty loppuun enkä tilannut sitä, sillä Maria lupasi hankkia Peten minulle joululahjaksi. Kommentoin Peteä tänne joskus lähiviikkoina Miki Liukkosen paksukaisen Elämä: esipuhe kanteen tekemieni muistiinpanojen perusteella.

Haluan kirjan itselleni printtinä, sillä Peten loppupuolen päihde-essee oli ihan huikea! Tosin Verkkapuro propagoi siinä samaa kuin lukuisat Ylen mielisairausdokkarit: Mielensairaudet ovat aivosairauksia ja oikotie niiden parantamiseen ovat psykedeelit.

Voi olla. Nimenomaan oikotie, mutta miksi tarvitaan oikoteitä? Minusta raittius ja kaikenlainen päihteettömyys sekä rauhallinen elämä ovat kaikkein parasta aivosairauslääkettä. Ihmisillä on uusliberalismissa vain niin saatanallinen kiire.

Kjell ja Mårten Westön Vuodet - veljekset kertovat kuuntelin kertaalleen ja vasta nyt, kun printti on käsissäni, saatan kommentoida sitä. Tällä viikolla en kuitenkaan ehdi juuri mitään, sillä pitää keskittyä olennaiseen: tyttäreen ja ruoanlaittoon.

Olen jo tehnyt kanakookoskeittoa Marian tilauksesta. Tosin kookosta siinä ei ollut, sillä olin ostanut vahingossa kanacurrypurkin ja keitosta tuli omin maustein hirmu hyvää. Maria ostatutti minulla intialaisen mausteseoksen, jonka ehkä salakuljetan Rautavaaralle, vaikka Matin mielestä Rautavaaran ruokaperinteeseen kuuluu mausteena ainoastaan suola.

Kanakeiton sellaisenaan nautimme perheen naisten kesken lauantai-iltana. Annakin saapui ja toi mamille ihanan kukkakimpun, jossa on suuri oranssi gergbera. Minä olen suuri oranssi gerbera! Olen niin suuri, että juuri ja juuri mahdun keittiöön. Onneksi keittiön pöytämme on tukevaa mallia ja nyt kuulen, kuinka yhdellä suunnalla Lapinlahtea huudetaan tuskasta.

Olkaat hyvät vain. Kivat kotivideot, eikö vaikka?

....

Nimesin keitomme nuoren työntekijämme mukaan. Matti ja miespuolinen työntekijämme jaksavat aina hyväntahtoisesti ihmetellä nuoren naisen eväspöperöitä.

Me saatoimme syödä intialaisittain ja mango-curryllä maustettua kanakeittoa, koska Matti oli lauantai-iltana lentomiesten kera nauttimassa Väisäsen Kotilihan lentokaverin ihania erikoismakkaroita - Jorma Väisänen saa jopa Matin syömään horiskoita eli chorizoita. Ne ovat, kiitos wikipedia, espanjankielisistä maista peräisin olevia chilillä ja muilla mausteilla maustettuja makkaroita.

Thaicurryn piilotin maanantaina kasvis-fetapataan. Ihan padan viime metreillä komensin Matin kauppaan hakemaan sitruunaa. Jotain padasta puuttui ja tajusin, että sitruunan puraisuhan se. Lisäsin pataan kanakasvislientä ja lopulta päätin, että sörsselistä tuli keitto.

Eilen aamulla pata olikin sitten taas pata, sillä keiton liemi tuli syödyksi edellisenä iltana. Thaicurryn lisäksi sulatin Marian kasvis-fetapataan tyttären jääkaapista löytämäni pötkylän chili-paprikaista tuorejuustoa. Se ei vaikuttanut aikansa elähtäneeltä, joten pakkasin sen mukaan tyttären kylmälaukkuun. Olimme hankkineet iloisen punaisen kylmälaukun silloin, kun Maria ajeli Rexin Miljan taksissa Järvenpään ja Lapinlahden välillä.

Valtio säästi valtavasti vammaiskoulutusrahoja sillä, että Validia vai kumpi se nyt oli Spesia sulki yli 18-vuotiailtakin asuntolan viikonloppuisin ja kaikki vammaiset kuljetettiin kuka mihinkin päin Suomea viikonlopuksi vanhempien luokse ja sunnuntaina takaisin.

Maria istui perjantaina taksissa välin Järvenpää-Lapinlahti ja saman välin toisin päin sunnuntaina. Eipä siinä, mutta miettikää nuorta Miljaa - perjantaiaamuna Järvenpäähän ja takaisin, lauantai väliä ja sunnuntaina sama keikka.

Me olemme useasti Matin kanssa kahdestaan ajaneet päivyiseltään Mariaa hakemaan tai viemään Helsingistä. Minä viime viikon lopulla en jaksanut reissua yhdellä kertaa. Nukuin Marian lattialla torstain ja perjantain välisen yön ja Pöljällä perjantai-iltana tullessa olin jo niin sekaisin, että kun luin Lapinlahdelle päästyämme Savon Sanomien nettilehdestä uutisen rekan ja henkilöauton nokkakolarista perjantai-aamuna, olin ensin raivoissani: uutisen kirjoittajalla heittää! Ei voi olla, minähän ajoin Mehtomäentien risteyksen ohitse juuri seitsemän jälkeen eikä siinä vielä ollut jälkeäkään kolarista, huusin Matille.

Vähän aikaa meni ennen kuin tajusin, että ajoin onnettomuuspaikan lävitse jo torstaiaamuna. Elämästäni hävisi yksi päivä, mutta olkoon - matka Helsinkiin oli upea. Laukussani oli läppäri ja tauotin eläimellisen ajomatkan pissa-, ruoka- ja kirjoitustaukojen mukaan.

Perjantaina Marian kanssa kuuntelimme ensin Riikka Pulkkisen Lasten planeettaa, joka Marian huomioiden kera aukeni aivan toisella tavalla. Luin Lasten planeetan syksyllä 2018, kun olin Rautalammin museolla vahtimassa Mattia, että tämä ei sotkeudu turvavaljaiden köysistä vuokraamaamme henkilönostimeen.

Myös meidän perheemme, kuten Lasten planeetan perhe, oli hajoamassa. Oikeastaan ei enää ollut. Matin mielestä hän ei ole halunnut hajottaa perhettämme koskaan. Hänen kiusaajanaisensa olivat vain syksyllä 2018 panneet hapuilumme toisiamme kohti merkille (esimerkiksi pariterapian täältä blogistani) ja kumpikin pani ison vaihteen silmään.

Toinen, oikea monsteri naisekseen (Matti kutsuu häntä hirviöksi, minusta sana monsteri sisältää paremmin naisen koon) oli kutsunut minut aiemmin kesällä luokseen "sovintolounaalle", jossa vuodatti melko uskottavia kyyneleitä siitä, kuinka tanssit ovat vanhenevalle järjestöväelle tärkeä asia. Huokaisin, sillä olin niin toivonut kaikki nämä vuodet, että politiikan tekeminen olisi ollut myös vanhenevalle järjestöväelle tärkeä asia.

Mutta ei ollut. Senioripitoiset tanssit olivat sekä myös pullanpaisto. Tärkeää oli ja on ehkä edelleen, kuka paistaa pullia! Kovimmat linjatappelut syntyivät siitä, keitetäänkö kekkereissä ohra-, nauris- vai ruispuuroa. En osaa tätä niin taitavasti kirjoittaa kuin Nilsiän Antti Heikkinen kirjassaan Maaseudun Tulevaisuus.

Ihan kuin olisi kirjailija ollut kärpäsenä täkäläisen vanhuspitoisen poliittisen järjestön katossa.

Puhuimme kuuluisalla kesän 2018 lounaalla myös alkoholismista kärsineestä naisesta, jonka sanoin olevan ihan ok nyt, kun oli hankkinut ongelmaansa apua. Myöhemmin sovintolounaan keittänyt nainen koetti kiristää minua ja tekstaroi, kertooko hän salaisuuden, jonka paljastin hänelle.

Vastasin takaisin, että nii ku mikä salaisuus?!?!?! Nainenhan oli tehnyt julkisen somepäivityksen siitä, että on hankkiutunut naisten päihdekuntoutukseen ja minusta se oli todella hienoa. Avoimuus asian käsittelyssä. Kaikkein eniten vituttaa se, että tunsin vanhenevaa ylipainoista naista kohtaan myötätuntoa, jopa lämpöä.

Nyt ei enää vituta, vaan ajattelen, että minä kuitenkin olen ollut tilanteessa vilpittömästi ja vilpittömän ystävällinen.

Nainen syrjäisessä omakotitalossaan vaikutti kovin yksinäiseltä. Myöhemmin kuin ajattelee, ehkä on ihan luonnollista, että hän kutsui luokseen päiväkahviseuraa. Enkä tiedä, keitä muita talossa on käynyt. Ainakin minun aviomieheni. Jotkut arvelevat, että myös muudan toinen aviomies, jolla on ehkä vielä huonomp itsetunto kuin minun aviomiehelläni.

Tämä toinen aviomies nimittäin arveli minulle puhelimessa (kännissä itkuisesti ja yhtä aikaa pelkkää ilkeyttä äänessään), että minun aviomieheni etsi nautintoa naisen luota. Mistähän mies semmoista arvelee? Tuntuupa tietävän. Ja kaikkeahan sitä seksuaalisuuden saralta löytyy. Kuten joskus kirjoitin, suuretkin yritysjohtajat nauttivat siitä, että heitä ruoskitaan.

Niin. Lapinlahdelta löytyy Lady Domina. Pitäisiköhän lähettää hänelle sm-seksiruoska joululahjaksi ihan noin muina munkkeina? Nyt päiväkahvipiipahdukset näyttäytyvät mieheni mielessä itsetuhoisilta ja sitä ne olivatkin.

Aloimme rakentaa avioliittoamme parisuhdeterapialla, joka sai ainakin kaksi lapinlahtelaisnaista hervottoman raivon valtaan. Ehkä useampikin, joka seurasi avioliittomme kulkua blogini kautta, oli tukehtua omaan pahantahtoisuuteensa ja halusi pelastaa aviomieheni kamalalta vaimoltaan. Kuuntelin sivusta paria puhelinkuhertajaa, jotka hunajaisin äänenpanoin kurnuttivat Matille kuin kiimaiset kevätsammakot.

Parisuhdeterapian lisäksi järjestimme Matin kanssa töitä niin, että saatoimme esimerkiksi ryömiä kontallamme yhdessä Rautalammin museon Malisen talon alapohjassa. Matti uusi alapohjaan kannatinpalkkeja ja samoilla ryömimisillä poistimme alapohjasta kaikkea lahoavaa ainesta muuta roinaa. Jos vielä sukellamme avioliitossamme, Malisen talon alapohjaan jäi tyhjennettävää. Voimme tulevaisuudessa kuroa suhdettamme kasaan taas yhdessä kontallamme.

Riikka Pulkkisen Lasten planeetta tuntui pitkäveteiseltä ja minäkertojan avioero aika kuivalta touhulta. Olen näköjään heivannut Riikka Pulkkiseni kirjakierrätykseen. Harmittaa vähän, sillä olisin halunnut lukea, mitä kirjoitin Lasten planeetan etukannelle. Todennäköisesti olen kirjoittanut jotain Rautalammin museon kirkkovenetallin katon uusintatervauksesta yhdessä aviomieheni kanssa. Rakastimme toisiamme silloinkin kovasti, muttemme saaneet sitä kumpikin omaa pikkumaisuuttamme sanottua.

Osoitimme sen kummallisin tavoin. Minä voin valvoa, että et saa surmaasi työmaalla ja minä ojennan sinulle vanhan kenkärahjan museorakennuksen lattian alla.

Maria sen sanoi perjantaina Helsingistä kaahatessamme; Lasten planeetta kuvaa keskiluokkaista eroa, kukaan ei osoita suoraan minkäänlaisia negatiivisia tunteita. Lisäksi Maria on herkkä luokkasymboleille: tofupasta pisti tytön korvaan ja meitä molempia nauratti.

Yht´äkkiä tavoitin Pulkkisen tekstin pinnanalaisen aggressiivisuuden. Ossi Nyman käsittelee samaa aggressiota Häpeärauhassaan. Huomasin vasta, kun olin kuunnellut kirjan loppuun, kuinka taitavasti Nyman oli leiponut kirjaansa klassisen draaman kaaren.

Heti Häpeärauhan alussa alkaa odottaa, että jotain kamalaa tapahtuu. Ja tapahtuuhan sitä. Nyt tulee juonipaljastus, älkää lukeko seuraavaa kappaletta, jos ette pidä paljastuksista.

Taaperon äiti repii jääkiekkofanipaidan riekaleiksi minäkertojan yltä, kun kumpikin oli aikansa pinnistellyt esittääkseen rakentavaa uusioperhettä. Pitää kirjoittaa tähän itselle muistiin, että minäkertoja riisui riekaleet yltään ja puki poikien iltaa varten toisen RoPS-fanipaidan (hm, onkohan kuitenkin kyse jalkapallosta, en tarkista tätä printistä nyt, sillä kohta pitää käyttää Maria suihkussa ja ottaa ja lähteä, kohdata päivä.)-

ROPS-fanipaidan selkämyksessä luki Lahdenmäki. Googlasin nopeasti RoPS ja Lahdenmäki. Ups, RoPS onkin jalkapalloseura, höm, kiitos wikipedia: Jarkko Lahdenmäki on suomalainen jalkapalloilija, joka edustaa Veikkausliigassa pelaavaa Rovaniemen Palloseuraa.

Ai niin. Veikkausliigaan noususta Häpeärauhassa olikin pitkät pätkät. Jääkiekosta ei veikata. Ja niin. RoPS:han pääsi Long Play -juttuun vuonna 2013 sopupeleistään ja siitä, että seurassa oli tapana vedellä polvilumpiot murskaksi pelaajilta, jotka eivät noudattaneet sopupelisääntöjä.

Jotenkin kummasti Häpeärauhassa nousee esille Ari Lahdenmäki, minäkertojan kommenttien mukaan vasemmistolaissävytteinen sarjaraiskaaja, joka on tuomionsa jälkeen kuollut Saksassa. Minäkertoja kysyy taaperonsa äidiltä, lähtikö Lahdenmäki oman käden kautta.

Taaperon äiti vastaa yks´kantaan, että sydän petti.

Tätä Lahdenmäki-kuviota Häpeärauhassa pitää pohtia.

...

Palaan viime perjataihin. Olimme Marian kanssa juuri siinä kohtaa matkaamme, kun rekkaa vinssattiin meidän Mehtomäentien risteyksen luota tienposkesta. Henkilöautot ohjattiin kevyen liikenteen väylälle ja kaikki Pöljän koirankusettajat olivat tulleet katsomaan rekan nostoa tieltä. Olin vähällä ajaa pimeässä ainakin kahden heijastinta vailla olevan piskiparan päälle.

Teki mieleni lyödä kusettajia naamaan. Seuraava koiriin liittyvä hankinta meillä tutkapantojen lisäksi onkin vilkkuvalot pantoihin.

...

Tänään hankimme Marian kanssa Iisalmen K-Sittarista tarvikkeet täytettyjä paprikoita varten. Lasten isän bravuuri olivat täytetyt paprikat. En tiedä, yllänkö samaan, mutta koetan. Tyttöjen vauvavaiheessa vieraannuin täysin ruoanlaitosta, sillä olin raahannut lasteni isäksi Venäjältä meille henkilökohtaisen kokin.

Kun lasten isä, Pietarin-velipuoli ja Kirovskin serkku olivat kesällä 2002 Juvan ja Puumalan rajalla peltotöissä, jouduin valmistamaan kahdelle tenavalle ruokaa. Voi kauhistus. Söimme koko kesän pääosin paistettuja perunoita. Niissä pahin vaihe on keittäminen.

En tiedä mitään niin tylsää kuin perunoiden keittäminen. Koetan torjua tylsyyttä lukemalla samalla kirjaa ja tuloksena on mustanpuhuvia möykkyjä kuivaksi keihuneen kattilan pohjalla. Joka tapauksessa kesällä 2002 oli minun ensin opeteltava perunoiden keittäminen ja sitten keitettyjen perunoiden paistaminen.

Ajattelin sitten loppukesästä hieman varioida ruokavaliotamme intialaisittain ja lisäsin sipulin kanssa paistamiini perunoihin runsaasti currya. Seuraavana päivänä Maria ja Anna sanoivat, että äiti, äiti, ethän koskaan enää valmista niitä intiaanilaisia perunoita.

En sinä kesänä tehnyt enää intiaanilaisia perunoita, joiden reseptin olin tosin oppinut somalialaiselta ystävältäni 1990-luvulta. Seuraavaksi valmistin meksikolaista makkarakeittoa. Siitä tuli lasteni kestoinhokki moneksi vuodeksi.

...

Omistan blogimerkintäni tänään Savon Sanomien Vesa Kärkkäiselle, joka tänään (ke 2.11.2022) lähestyvän pyhäinpäivän tekstissään pääkirjoitussivulla kirjoittaa makumuistoista ja samalla äidistä sekä isättömyydestään koskettavasti.

Tikkisen Hannelekin oli kirjoituksesta samaa mieltä ja kirjoitti takaisin, että oli, kun kirjoitin aamuwhatsappiin hänelle, että olipa Vesa K:lla hyvä kirjoitus. Hannelella oli kuitenkin kiire emmekä ehtineet vaihtaa sen suurempia analyyseja aiheesta.

Vesa Kärkkäinen kuvailee tekstissään äitinsä paistamaa rasvaista sianlapaa niin, että saatoin maistaa kielelläni lapapaistin liemen ihanan suolaisen maun. Kirjoituksessa Muistot ja murut näyttävät oman paikan juuri nyt oli hienolla tavalla esillä myös vaimo, tytär ja tyttären lapset.

Sianlapa uunissa on Matin bravuuri. Matti se aina jaksaa minun mahanestettä muistuttavien keitosteni höyrytessä liedellä mainita sanan: molekyyligastronomia. Ensi jouluna emme paista kinkkua, sillä tähänkin asti kinkku on ollut meidän taloudessamme vain jouluaaton aamun kinkunhajua varten.

Paistetun kinkun hajun saamme Matin lapapaististakin. En käytä sanaa tuoksu, sillä minulle tuoksu on sanana hienosteleva.

Anna ja minä olemme kasvispainoitteisia ja taidan tehdä jouluisesta kaalilaatikosta itselleni jauhelihattoman version. Jaakko Heinimäen Betlehemin paimenpiiraasta voin syödä sitruunaperunajuustomuussin.

Omistan kirjoitukseni tänään myös Kati Tervolle ja hänen Punaiselle padalleen. Ostin sen Nurmeksen Sananjalasta sen vuoksi, että luin kirjakaupassa hyllyjen välissä seistessäni keitto- ja makumuistokirjasta ensimmäisen luvun. Se kertoi fenkolista.

Minusta fenkoli maistuu saippualta ja ehkä juuri siksi ostin Tervon kirjan. Pitää ottaa fenkoli haltuun. Ostin pian Rautavaaran jääkaappiin fenkoliyksilön, mutta en keksinyt, mitä teen sille. Nyt keksin, että sisällytän fenkolin perheemme joulumenuuseen. Jos Maria ja Matti syövät lihaa, kokeilemme me Annan kanssa fenkoliruokia.

Voin minä Matin lapapaistista särpiä lientä.

Kati Tervon Punaisessa padassa paras kohta oli, kun kirjailijaperheen kokki osti kaalinvihreän kotihameen. Hame sointui Tervojen keittiön verhoihin ja kokkirouva kaipasi kotisapuskaa. Sitä paitsi kirjoitustöiden lomassa hänestä on ihanata heittäytyä kokkaamaan.

Minä puolestani mieluiten pesisin pyykkiä, kun kirjoitan. Pyykin lajittelu koneeseen värien mukaan on ihanata. Sen sijaan viikkaaminen ei ole. Meillä on Matin kanssa huomiseksi urakka: seitsemän lakanapyykkikoneellisen viikkaus. Matti tykkää puhtaan pyykin ripustamisesta narulle. Näin olemme toisillemme kuin luodut. Minä pyykkään ja Matti ripustaa.

Yhdessä viikkaamme, vaikka oikeasti inhoan sitä vaihetta. Ostin eilen Ikeasta vetoketjullisia pusseja, joista kovasti pidän. Voin niihin pakata puhtaat lakanat ja viedä Kaivokoskelle odottamaan arkistointia. Säilytys on siellä vielä vähän ongelma.

Ehkä tuon toisilla pusseilla likaisia lakanoita sieltä pois. Hm. Pitää miettiä.

"Sopivassa asussa sulaudun kuin kameleontti keittiöön, eikä kotihameessa tarvitse varoa, jos liemet roiskuvat helmoille." (Kati Tervo Punainen pata s. 114)

Kati Tervon teksti on ihanan konkreettista. Keittiön verhoilla ja kotihameella hän sanoo paljon. Perheen isä, Jarti Tervokin, kurkkiii kirjasta. Kun isä ei ole mökillä, voivat äiti ja poika herkutella "possulla ja broilerilla oranssissa limassa" (s. 59). Jari Tervohan kuulostaa ihan Matilta (mahanestekeitot)!

Myös siankusi mustikkamaalla on kyllä Jari Tervoa, ei hyväntahtoista Kati-rouvaa! Tästä kirjoitan joskus. Herätän Marian ja lähdemme Iisalmeen.