Marja Kyllösen Vainajaiset menee kuunnellen ja Sara Osmanin Kaikki mitä sanomatta jäi on paras kirjakokemus vähän aikaan

pe 11.11.2022

Tänään Savon Sanomat hoiti Finlandia-ehdokasjulkistuksen hienosti. Etelä-Suomen Sanomien Ilkka Kuosmanen oli valmistellut ihan räätälöidyltä tuntuneen Savo-paketin. Kuosmanen oli soittanut Mari Leppäselle, joka kertoi, että tekee päätöksen Iisalmen-mökillään ja Sami Tissaria, kuopiolaissyntyistä metsuriakin, oli Kuosmanen haastatellut.

Tosin Tissari käy pääjutuksi myös Etelä-Suomen Sotilasläänin Sanomiin, sillä hän mieltää itsensä eniten lahtelaiseksi. Olisi mukava tietää, onko sama Kuosmasen kokonaisuus mennyt sellaisenaan Etlariin. Pitääkö sitä tässä vielä tilata Etelä-Suomen Sanomatkin joksikin ajaksi?

Etelä-Saimaa sen sijaan kitisti Finlandia-ehdokkaat uutistoimistojuttuun ja käytti kuvatoimiston valokuvaa ehdokkaista kukkapuskien kanssa. Sama tylsä ryhmärivikuva oli kuopiolaissyntyisen putkieristäjän, kirjallisuustohtori Markku Soikkelin blogissa Bittein saaret.

Soikkeli suhtautuu kilpailuun nyreästi. Minusta kirjallisuutta saapi edistää Finlandia-kisankin tavoin. Kaikki julkisuus on hyvästä. Ei sen väliä, onko kissa oikeistolainen vai vasemmistolainen, pääasia, että kissa kehrää kyljessä iltaisin, kun katsomme koko nykyisen perheeni kanssa telkkaria ja minä virkkaan päiväpeittoa.

Marja Kyllösen Vainajaisesta tsekkasin pätkän kustantajan sivuilta, kun olin lukenut Hesarista Vainajaisten arvostelun. Olin syksyllä lukenut Kyllösen Image-haastattelun, mutta missannut siitä pointin; että Kyllönen kirjoittaa taas. Luulin, että jutun ydinsanoma oli kirjailijan mykistyminen iäksi.

Kustantajan tekstinäyte vaikutti työläältä lukea. Kieli oli jotain hyvin helkyttelevää ja heruttelevaa. Ajattelin, että lukematta varmaan jää koko Vainajaiset. Muistui mieleeni Katja Ketun Yöperhonen. Viisi ensimmäistä sivua kului siten, että hiki lukiessa pursusi kainaloista, mutta koska Ylä-Savon subcomandante oli asioikseen napannut kirjan minua varten kierrätyksestä, päätin, että minähänvittu luenvittu tämänvittu vaikkavittu sevittu olisivittu viimeinenvittutekoni.

Luin ja hyvä oli Yöperhonen. Kosketti minua.

Nyt nielaisin, kun Vainajaiset onkin päässyt ehdokkaaksi. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, ajattelin ja nielaisin toisen kerran. Pakko on siihen tutustua. Kuuntelin eilen Vainajaiset alkuun ja ajattelin, että jessss, kirja toimii minulle äänikirjana. Lukiessa olisin varmasti paiskannut kirjan seinään, kun Laimi luimi.

Ei saatana, ei tällä tavalla saa kirjoittaa (huom. saa saatana, alkusoinnutus! eihän tämä niin vaikeaa ole). Koska olin jokusen askeleen päässä puhelimestani ja se on kuitenkin keskikallis peli (ei tosin mikään iPhone), en paiskannut konetta seinään.

Sen sijaan kirjoitin ylös kohdan, jossa isäntä oli pukenut siitossonninsa siittimen päälle villasukan: "... isäntä oli vielä vetänyt villasukankin silmäteränsä mulkkuun, joka viipotti kahden mukulan juuresta molhona kuin perunasurvin..."

Päätalomaista verevää kieltä. Huh. Hylkymankelien arvelen olevan hylättyjä polkupyöriä ja aivan upea kuvaus oli Laimista avaamassa päiväkodin porttia: Portti kitisi aamupöpperöisesti, Laimi varoi visusti askeleitaan, jotta ei sotkisi kerttulien, pikkupirkkojen ja sirkkulien pihamaalle taapertelmia tossunjälkiä.

Aloitin merkintäni näin (kello 14 about):

Sataa, tuulee ja välillä taivaalla pilkahtaa jotain, jonka voisi hyvällä tahdolla ajatella olevan pala taivasta. Aamulla Matti nousi puoli tuntia tavallista myöhemmin. Herätyksen hän oli asettanut peräti puoli seitsemäksi ja hihkaisi tuvan takaseinustalle ja lämpömittarin ääreen päästyään, että täällähän on 20 astetta lämmintä.

Lämmitin eilen leivinuunin ja jätin uuniin yöksi vehnäpuuron ruskean kahisevassa Ruska-kastikekulhossa. Illalla jouduin murtautumaan kulhon kannen alle, sillä rasvaton maito oli palanut heti kannen reunaan mustaksi liimakerrokseksi.

Pelkäsin, että aamulla kulhon pohjalla on musta kökkäre niin kuin kivitavara-astiassa, jossa koetin viime talvena valmistaa kanapaistosta. Ei ollut. Oli kauniin ruskeaa ja ehkä aavistuksen verran liian öljyistä uunipuuroa lieksalaisen Kettusen tilan ryyneistä.

Öljyä loiskahti pullosta kulhoon liikaa.

Ostin ryynejä juhannusreissullamme pienestä Lieksan Viekijärven kyläkaupasta, jonka yhteydessä on jonkinlainen grilli-kahvio. Ryynit olivat menneet yli-ikäisiksi syyskuussa, mutta ei haittaa. Ihan hyvää ja pehmeää puurosta tuli.

Söin puuron melkein seisaaltani sen jälkeen, kun olimme ärisseet kasaan Kiuruveden kotiseutumuseon savolaisen pihapiirin päärakennuksen korjaustarveselostuksen. Matin Surface joko vetelee viimeisiään tai sitten sen muistitila pitää siivota.

Kun olimme vääntäneet dokumenttia aamusta tuntisotalla, lopputulos oli se, että ensin piti järjestelmästä kytkeä irti näppäimistö ja sitten hiiri. Työskentelymme oli niin hidasta ja niin toivotonta, että vain hihitimme hysteerisesti koneiden äärellä.

Koneiden. Niin. Pöydällä oli kolme läppäriä ja pyörittelimme valokuvia niiden välillä ulkoisen kovalevyn avulla. Lopulta kun dokumentti oli kasassa ja väänsimme työmme pdf:ksi, asetukset muuttuivat joka kerta, kun valitsimme valikosta pdf-tallennusmuodon.

Kaikki tuntui aivan kafkalta. Kaikkeen syynä oli se, että Microsoft Office oli muuttanut ohjelmiensa asetuksia. Koetimme olla rationaalisia ja järkeviä ja pienentää kuvia jo ennen dokumenttiin istuttamista. Kun keksimme, miten kuvia pienennetään - rajaustyökalu oli ensimmäisenä tarjolla, en tajua - ne siirtyivät varsinaiseen dokumenttiin postimerkin kolmasosan kokoisina pikku pikku kuvasina.

Kun dokumentti oli tehty ja lähetetty, puuro syöty, oli aika minun pestä astiat. Kuinka ollakaan tiskivedet olivat jäähtyneet liedellä. Ei kun sytyttämään liettä ja lämmittämään vesiä uudelleen. Kuuntelin hellaa lämmittäessäni ja tiskejä pestessäni Sara Osmanin Kaikkea mitä jäi sanomatta.

Osman on kirjoittanut kirjan nopeasti. Anna Tuluston kirjallisuusohjelmassa muistaakseni sanottiin, että kahdessa kuukaudessa. Siitäköhän johtuu, että lopputulokseen on harmittavasti jäänyt jotenkin liian samantyyppisiä ja samanrakenteisia ilmaisuja.

Amandan kertoman mukaan se, että somalialaistaustainen nimensä o-kirjaimella kirjoittava Safia alkoi juopotella niin kuin muutkin hänen ystävättärensä, ei-muslimit, oli kuin olisi tavannut paavin surffailemassa pornosivuilla.

Sama toistuu muutaman luvun päästä, kun hillitty ja kontrolloitu Caroline kertoo siitä, että Safia on alkanut juoda. Hänen mielestään se oli kuin olisi nähnyt Greta Thunbergin tankkaavan huoltoasemalla Hummeriaan.

Tähän asti olen kuunnellut kirjaa länsimaisen ja omahyväisen yhteiskunnan kuvauksena. Aivan huikean vaikuttavasti Osman on rakentanut kohtauksen, jossa Safia puurtaa asianajotoimistossaan virka-ajan ulkopuolella niin kuin nuoret juristit tapaavat tehdä ja hänen roskistaan tulee tyhjentämään toinen somalinainen.

Safia tunnistaa maannaisensa hijabista ja klassisita itäafrikkalaisista poskiluista. Nainen voisi iältään olla hänen äitinsä. Safia sanoo naiselle ruotsiksi, että tämän ei tarvitse korjata hänen mukiaan tiskikoneeseen. Nainen oli epätoivoisesti kottanut pyyhkiä Safian täpösen täyttä työpöytää. Pöydän kantta ei papereiden alta ollut juuri näkyvissä.

Somalisiivoojan kohtaaminen oli hämmentävä. Safiastaha piti tulla ihmisoikeusjuristi ja siellä hän istui iltakaudet - miettimässä peräpukamavoidevalmistajan juristeerisia kysymyksiä. Ja vanhempi maannainen ilmestyy siivoamaan hänen - etuoikeutettuun luokkaan päässeen toisen polven maahanmuuttajan - skeidat.

Safia kysyy monologissaan, onko nainen laitoshuoltajahierarkiassa korkeammalla kuin Safian äiti. Tämä ilmeisesti siivoaa jossakin julkisen sektorin paikassa, jossa on linoleumlattiat sekä ovet auki rahvaalle. Ainakin asianajotoimistosiivoojan vaunu näyttää siivouskärryjen Rolls-Roycelta.

Asianajotoimistossa on muitakin maahanmuuttajia, kuten nuori nainen, jolla on balkanilaiselta kuulostava nimi ja kundi, jonka nimi on espanjalainen. Tietenkin on myös muutama ahkera iranilainen, mutta heitä ei lasketa. Iranilaiset ovat Ruotsin maahanmuuttajiston eliittiä.

Ruotsin maahanmuuttajien keskinäiseen hierarkiaan ja iranilaisten erityisasemaan kiinnittivät radio-ohjelmassa huomiota Anna Tulusto, Pietari Kylmälä ja Kyösti Hagert heti ensimmäisenä. Muistan, kuinka somalilainen ystäväni 1990-luvun Kuopiosta sanoi, että mikäli romaneja ei Suomessa olisi ollut jo valmiina, heitä, somalialaisia olisi alettu kutsua mustalaisiksi.

Ystäväni koetti asemoida somalien asemaa yhteiskunnan hierarkiassa. Emme saaneet kumpikaan selvää, ovatko maamme alkuperäismustalaiset pudonneet somalien taakse vai vetivätkö somalit yhteiskunnan hierarkiassa heti ohitse.

Koetimme ilman käsitteitä saada siitä selvää.

Safian somalialainen perhe oli eristyksissä sukulaisista kuin saari Itämeressä. Äidin serkku asui toisessa kaupungissa Ruotsissa, mutta äiti oli tutustunut serkkuunsa vasta Ruotsissa, joten läheistä suhdetta tähän ei ollut syntynyt. Ainoa isän puolen sukulainen, jonka Safia oli tavannut, asui Hollannissa.

Kummastakaan Safian vanhemmasta ei ole olemassa lapsuuskuvia.

Romaanin hienosti rakennettu kohtaus tuo mieleeni oman kohtaamiseni Pielavesi-Keitele -lehden toimituksen siivoojan kanssa. Siivooja oli minua tuntuvasti vanhempi nainen ja hänellä oli sama sukunimi kuin minulla silloin.

Minullahan oli isäni sukunimi. En tiedä, naisella oli varmasti miehensä sukunimi, mutta hän selvästi olisi halunnut tehdä tuttavuutta kanssani. En ymmärtänyt tätä, sillä nainenhan oli siivooja. Kun meistä tuli toimittajia, me astuimme ikään kuin luokkien ulkopuolelle.

Olimme yhtä aikaa sitä mieltä, että tasapäistävä ja tylsä sosialidemokratia oli hävittänyt Suomesta yhteiskuntaluokat ja me, toimittajat, olimme kaikkien luokkien ulkopuolella. Ei missään nimessä yläpuolella, vannon, että niin emme ajatelleet, mutta minulla ei tuolloin ollut mitään sanomista siivoojalle. Herrajumala sentään, en pidä itsestäni yhtään tuolloin.

Täytyy rakentaa kohtaamisesta kaunokirjallinen versio. En muuten pääse siitä eroon. En osaa erottaa, mitkä kaikki nyanssit kävivät tilanteessa. Ehkä sukunimestäni, joka kantaa Puumalan itsenäisten talollisten itsetuntoa 1540-luvulle, tulikin minun luopua.

Äidin puolen sukua en tunne yhtään, mutta äidin tausta on minulle ymmärrettävämpi. Oli loisleski, joka ikääntyneenä (36 v.) teki äpärän, minun Mari-mummoni, josta äitini ei paljoa kertonut. Kertoi vain yks´totisesti, että ei tienä issäeesä.

Mutta silti. Siivooja koetti puhutella minua. Menin ihan solmuun. Olin 36-vuotias ja eläyt kuplassani. En tuntenut juuri ketään "normaalia" ihmistä - sellaista, jolla on omakotitalo, auto, koira ja kaksi lasta sekä vakituinen tavallinen työ. Siis nii ku siivoojalla.

Minun kuplassani asuttiin vuokralla, tehtiin erikoista vähän etuoikeutettua työtä ja lähdettiin joka käänteessä ulkomaille. Rahaa tuli ja sitä meni. Saman tien. Olin solmussa senkin vuoksi, että aikuisen elämän realiteetit olivat koskettamassa minua.

En voinut enää elää niin, että kaikki mitä sain ulosmitattua kapitalismista, käytin omiin huvituksiini. Minulle itselleni. Matkailuun ja ulkonasyömisiin.

Anna Tulusto, Pietari Kylmälä ja Kyösti Hagert totesivat Ruotsin iranilaisista, että hehän ovat olleet kotimaansa eliittiä. Niinpä niin.

...

Seuraavaksi alan tarkastella Sara Osmanin kirjan Kaikkea mitä jäi sanomatta keskushahmojen ystävyyttä. Nuoria naisia on kirjassa kolme: kiintoisin heistä on Safia-Sofia, joka on kovin Sara Osmanin näköinen. Safia tutustui etuoikeutettuun ja hoikkaan Carolineen oikiksen ensimmäisellä kurssilla.

Pitää kelata taaksepäin. Kaksi tytöistä oli tutustunut jo lapsena, mutten saanut selvää, ketkä. Koska ystävyyden alussa oli kyse katuliiduista ja suurimman hyppyruudukon piirtämisestä, arvelen, että lapsena tutustuneet ovat Safia ja Amanda. Safia ei ole voinut asua lapsena omakotitalossa ja Amandakin on peräisin rahvaasta, koska hänen äitinsä tekee vuosittain retken white trash -kauppaan shoppailemaan.

En saanut kiinni kaupan nimestä, mutta lienee tyyliä Tuurin kauppakeskus. Sinnehän suomalainen white trash matkusti aikoinaan retkilinja-autokaupalla.

Mistähän minä tempaisin, että keskustyttöjä on kuusi. Tyttöjen kolmiodraama on juuri tuollaista - ilmeisesti Anna Tulusto, Pietari Kylmälä tai Kyösti Hagert eivät ole eläneet tyttöjen kolmioystävyysasetelmassa. Sehän on mitä julminta ja yksi aina pudotetaan kyydistä.

Yksi ottaa julman pudottajan roolin. Tulee mieleen puolalaisen Tomek Tryznan Tyttö ei kukaan (1995). Tosin siinä ei ollut kolmiodraamaa, vaan kaksi tyttöä.