
pe 7.10.2022
Nyt kuulkaa vituttaa. Savon Sanomissa oli tänään otsikko: Tuliko autofiktiosta salonkikelpoista? Ilkka Kuosmanen oli tehnyt jutun kirjallisuuden tämänvuotisesta kirjallisuuden Nobel-palkinnosta ja joku valopää oli vääntänyt otsikon siitä, että Annie Ernaux´n voitto jotenkin sinetöisi autofiktion korkeakirjallisuuden joukkoon.
Itse jutussa joku Ellen Mattson, nevöhöörd Nobel-toimikunnasta tai mistä lienee, sanoi viileästi ei, ei, ei ja vielä kerran ei. Anni Ernaux ei kirjoita autofiktiota, sillä hänen kirjansa eivät ole ... terapiaa ... ajatus oli tämä. Lisäksi eilen televisiouutisissa - en muista, oliko Maikkarilla vai Ylen uutisissa - Ernaux itse sanoi, että hän on kirjoittanut yhä enemmän fiktiota viimeisimpiin kirjoihinsa.
Aijaa. Jaa, no, pidin silti Ernaux´n Äidistä kovasti. Kirja on kertoma äidistä, tämän elämästä, noususta pikku kauppiasluokkaan ja tyttären noususta akateemiseen yläluokkaan sekä äidin lopusta: dementoitumisesta ja kuolemasta.
Terapioin sillä itseäni tilanteessa, jossa isosisko, jota olen ajatellut toisena äitinäni, menettää kovaa vauhtia muistiaan. Kohta kukaan ei muista minua pienenä. Kohta ei ole jäljellä ketään, joka olisi tuntenut minut koko elämäni ajan. Lisäksi tyttäreni ovat kärsineet siitä, että heillä ei ole isovanhempia. Olen nyt päättänyt, että kaappaan isosiskoni siihenkin rooliin.
Joka tapauksessa mitä pahaa on terapiakirjallisuudessa? Minusta kirja on täyttänyt tehtävänsä, jos siitä joku saa apua. Apua voi joku saada johonkin persoonallisuushäiriöönsä kahlaamalla vaikkapa lävitse sellaisen ihmisen tuotannon, jonka kanssa on joka rivillä eri mieltä.
Hehee, kirjoitan tätä Tõnu Õnnepalu -jälkitunnelmissa. Kirjoitin pitkää esseetä hänestä viiden työpäivän verran, tarkistin, korjasin ja tappelin sekä itse kirjailijan kanssa (vertauskuvallisesti), mutta myös Libre Officen kursiivikomennon kanssa - ja vielä eilen illalla löysin tekstistä harmittavia kirjoitusvihreitä.
Aloin lukea Õnnepalua toden teolla keväällä ja moni asia, jonka olisin halunnut sanoa, jäi pois kirjoituksestani. Jatkan tyypistä blogissani varmasti maailman tappiin, sillä Kirjokannen Jussi Virratvuori on lähettänyt minulle joko Pariisin tai Paratiisin. Nyt en tajua kumman. Koska synesteetikolle a-kirjain on punainen ja i musta, näen Pariisin ja Paratiisin punaisena enkä erota, kumpi on kumpi.
Tilasin Õnnepalun uusimman, Pariisin, heti, kun huomasin kustantamon sivuilta, että se on ilmestynyt suomeksi. Olin juuri esseeni viime senttimetreillä ja aloin nauraa hysteerisesti täällä Rautavaaran Kaivokoskella niin, että koko viereinen Pohjois-Karjala tärisi naurustani: Tõnu Õnnepalu ei pääty ikinä elämässäni!!!!!
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]