Kirjoituspäiviä - jotain kielestä ja karitiiviadjektiivien vokaalivartalomuodoista

ti 20.9.2022

Tein eilen konttoria iltamyöhään. Joskus vielä tallennan tänne konttoripäiväni kulun. Paljon menee mielestäni joutavaan. Esimerkiksi paperiton toimisto on ihan täyttä paskapuhetta. Ja niin. Eikös olekin kätevää, kun on kaikenmaailman ohjelmat dokumenttien sähköiseen kästtelyyn?

Juu. Kun työntekijä lähettää vaikka whatsappilla tuntiraportin, tallennan ensin raportin kuvagalleriaan. Se tapahtuu näppäilemällä komennon Näytä galleriassa, sitten avataan jossain valikon näyttämässä sovelluksessa. Valitsen Näytä kuvat. Sitten pitää tietää, että näpyttää pientä suorakaiteen muotoista näpytintä ja kuitata lopulta, että kuva on tallennettu galleriaan ok:lla.

Siinä kohtaa laskutusprosessia alkaa vituttaa ihan mahdottomasti. Melkein mieluummin ajan viikonloppuna työntekijäin kotoa hakemaan paperisen työtuntiraportin kopioitavaksi laskua varten kuin teen jotain niin turhauttavaa kuin hiplaan puhelintani laskun aikaan saamiseksi.

Nimittäin monen vaiheen jälkeen tuntiraportti on vasta puhelimen Kuvagalleriassa. Edelleen puhelimessa, mutta hieman eri tiedostossa. Sieltä se pitää lähettää gmail-postin kautta omaan sähköpostiin, ladata läppärille ja lähettää läppäriltä kopiokonelle ja tulostaa paperille, näpytellä tiedot laskuun, miettiä sitä, miten samat asiat esitetään laskulla niin, että asiakas sen ymmärtää. Lopuksi tulostan laskun ja liitän tuntiraportin sekä läpilaskukopiot mukaan ja saan niin painavan pdf-tiedoston kokonaisuudesta skannaten aikaan, että esimerkiksi Siilinjärven kunnan laskutuspalvelu Monetran-paska ei ota sellaista vastaan.

Eikä siinä vielä kaikki. Pari viikkoa sitten gmail oli sekaisin kuin seinäkello ja tuntiraportti matkusti gmailista Lapiomies-postiin yön ylitse. Sain raportin laskun liitteeksi samana päivänä, mutta jouduin käyttämään Facebookin Messengeriä ja lähettelemään lappusta Mesestä Matille. Voi vitun vitun vitun karvat.

Ihan perseen perseen persettä! Vihaan tällaista. En ole opiskellut yliopistossa sen takia, että pääsisin nysväämään näitä. Vittuuuuuuu. Mieluummin käsittelisin konkreettisia papereita, kun hiplaisin jotain vitun kännyä sinne tänne ja tuonne.

Rakastan vanhan ajan tuntiraportteja, joihin esimerkiksi Erkki oli kauniilla leipurin käsialallaan kirjoittanut, mitä kunakin päivänä on tehnyt. Hänen selostuksensa olivat kuin hienointa pitsiä. Toki nytkin osa työntekijöistä kirjoittaa lappuset käsin ja on mukava katsoa, millainen persoona kukin on. On lennokasta ja taiteellista, on miehekkään suoraviivaista, asiallisen luistavaa ja pikkutarkan insinöörin tarkkoja merkintöjä.

Sen takia haluankin originaalit arkistoon. Pidän paperin tunnusta ja rakastan kuulakärkikynän painaumia. Tuossa työntekijää on selvästi vituttanut, painauma on sellainen, tuossa on ollut iloa ja tuossa kahvitahra. Meillä oli kaheksan vuotta sitten töissä kuvanveistäjä Eeva Ryynäsen sukulaistyttö ja tämä piirteli tuntiraportteihin erilaisia kuvioita.

Niistä olisi tatuointiyrittäjä voinut ottaa tribaalimalleja. Ajattelin, että nämä säästän maailman tappiin, sillä jos nuoresta naisesta tulee kuuluisa taiteilija, myyn hänen nuoruuden originaalinsa firman velkojen kattamiseksi.

Mietin, tulisiko hankkia kaunokirjallisuuden suomentajan Tarja Roinilan esseekokoelman Samat sanat printtinä omaan hyllyyn. En aio ryhtyä kääntämään, mutta olen kovin kiinnostunut kielestä. Parnasson (4/2022) artikkelin mukaan (kir. Outi Hytönen) Roinilan esseissä tulee esille etenkin kielten yhteismitattomuus.

Kieli ja sen käyttö on asia, jonka äärellä viihdymme Matin kanssa miltei joka päivä. Ei Matti suhteemme alkuaikoina kyennyt keskustelemaan sen enempää kielestä kuin mistään muustakaan. Matti oli opettajana tottunut pitämään monologeja, joiden lauseiden välillä ei ollut pisteitä. Häntä ei saanut keskeyttää.

Matti oli koulukirjaesimerkki miespuhujasta, joka pitää puhettaan yllä sillä tavoin, että puhuja pitää leukaa hieman yläviistossa. Siten keskustelukumppani ei pääse tavoittamaan miespuhujan katsetta ja kun lauseiden välissä ei ole taukoa eikä nousua eikä laskua, monologi voi jatkua loputtomiin.

Mätä tapa ei ole peräisin Matilta itseltään, se on Lapinlahden vasemmiston puhekulttuurissa opittua ja myös peräisin Matin opetusvuosilta. Lapinlahden vasemmistossa minua edeltävä puheenjohtaja koetti murtaa miesmiesmieskulttuuria, mutta väsyi parin naisen keskinäiseen sotaan. Minä tulin puheenjohtajaksi ja sotijoiden toinen osapuoli, naistenkiuasaajanainen, käyttäytyi kokouksissa kuin no... koulukiusaaja.

Myöhemmin naistenkiusaajanainen levitti huhua alkuperäisestä sotaosapuolestaan, että tällä olivat menneet sekaisin järjestön ja omat rahat. Kiinnostava dynamiikka!

Uuvuin nopeasti. Ajattelin, että ei tällaista ole pakko kenenkään kestää. Puheenjohtajaksi tuli Risto Ollikainen, mutta ei tämä naiselle riittänyt. Hän vaihtoi Risto Ollikaisen Mattiin, sillä ilmeisesti Matin edeltäjä ja minun seuraajani ei kuitenkaan antanut naiselle.

Mieheni antoi. On äärimmäisen kiinnostavaa, että vaikka olen kertonut, mitä todella tapahtui muun muassa vasemmistopiiriin, asia on niin nihkeä ja vaikea, että esimerkiksi piirityöntekijämies meni solmuun. Lapinlahden vasemmistossa asiat hoituivat vuosina 2017 - 2020 seksillä kiristämällä.

Nainen sanoi, että hän jättää järjestöhommat tekemättä, jos Matti vetäytyy. Siis ei anna. Kaikki ovat hiljaa kuin hiirut. Shhhhhhh. Shhhhhhhhhhhh. Ei saa puhua tästä. Puhun, sillä keisi kertoo jostain laajemmasta: Näin pahassa jamassa ovat puolueorganisaatiot. Jäsenet kaikkoavat, kuten Unto Hämäläinen Hesarin syyskuun kuukausiliitteessä kirjoitti.

Hämäläisen otsikko oli Demokratia on kuolemanvaarassa. Ei ole, höpöhöpö. Demokratia vain muuttaa muotoaan. Puolueet eivät mihinkään katoa. Ne vain muuttuvat löyhiksi vaaliorganisaatioiksi. Edustuksellisen demokratian rinnalle tulee suoria vaikutuskanavia, kuten jo ovat vanhus- ja vammaisneuvostot.

Vanhus- ja vammaisneuvostoilla ei ole vielä suurta legitiimiä sijaa lähidemokratiassa, mutta väittäisin, että Lapinlahden vammaisneuvosto sai paljon aikaan uutteralla tiedonhankinnalla ja tiukilla väännöillä. Minä olin puheenjohtaja, sillä tiesin, miten vaikutetaan. (Oli se muuten ihan saatanallisen hidasta.) Suurimman työn tekivät varapuheenjohtaja sekä kolme neuvoston äitiä. Eikä saa unohtaa koko neuvostoa kokonaisuudessaan.

No hitto,vammaisneuvostoa kaipaan Lapinlahdelta, vaikka joskus mietin, miksi ehdoin tahdoin otan harteilleni vittumaisen kuntalaisen viitan. Eipä tullut kiitosviirejä, kun vaihdoin paikkakuntaa eikä mitalia pitkäjännitteisestä työstä kansalaisdemokratian edistämiseksi.

Juupa juu!

....

Lopulta Matti oppi kanssani sokraattisen tavan keskustella. Minä opin sen Ylä-Savon subcomandante Marcosilta, iso kiitos!

Sokraattisessa puhetavassa ei ole tarkoitus nitistää keskustelukumppania, vaan yhdessä edetä melko vapaasti assosioiden asiasta toiseen ja välillä palata takaisin lähtöruutuun kertaamalla, miten olemme tässä. Sokraattiset keskustelut ovat ihana tapa oppia. Olen Ylä-Savon subcomandante Marcosin kanssa matkaillessa oppinut hurjasti kaikesta.

Koska kysymällä toiselta ja perustelemalla, kun toinen kysyy, voi muodostaa tavallaan ajatuksia ajatuksien päälle ja sanallistaa asioita. Matin ongelma on, että hänen päässään ajatukset ovat tiheänä pilvenä kuin omana itsenäisenä massana ja Matin mielestä niille ei saa tehdä väkivaltaa järjestelemällä ja pilkkomalla niitä.

Semmoinen on hänen mielestään vapaan ajattelun kaavoihin kangistamista. Mutta valitettavasti ajatuksia pitää pilkkoa ja järjestää, jotta niistä on iloa muillekin. Olen koko avioliittomme ajan kärsinyt siitä, että mieheni ikään kuin liukuu tilanteista jonnekin omaan sisäiseen maailmaansa.

Se on hänelle itselleen varmaan ihanata, mutta kammottavaa vaimolle. Totta kai luulin, että Matti makustelee päässään uskovaisen neitsyensä puhtaita ja maanläheisiä luomumakuja sekä tuoksuja. Tosiasiassa näin ei ollut. Matti asentaa päässään autoja, keksii huimia teknisiä ratkaisuja ja nyt myös joutuu pohtimaan kielifilosofiaa.

Maaseudun tulevaisuudessa (ke 14.9.2022) oli nuoren kielitieteilijän Aleksi Mäntylän haastattelu. Aleksi Mäntylä on kotoisin Haapavedeltä ja opiskelee fennistiikkaa Oulun yliopistossa. Mäntylä haaveilee paluusta Pohjois-Pohjanmaalle siis ihan maalle.

Mäntylä tekee kandityötä karitiiviadjektiivien vokaalivartalomuodoista. Miksi kieli muuttuu tällä tavoin; kun pitäisi sanoa, että "Se oli uskomatonta!", on alettukin sanua, että se oli uskomattomaa.

Nyt kirjoitan yhden kirjeen. Ja sitten mietin, lähdenkö hakemaan Rautavaaran kirjastosta Anneli Kannon Pala palalta pois. Eilen en ehtinyt, sillä jäin täpöstämään konttoritehtävieni ääreen. Nyt googlasin ja Anneli Kanto on kirjoittanut kirjan Kirjoittamisesta.

Kirja on julkaistu jo vuonna 2015. Miksi kukaan ei ole kertonut minulle Kannon kirjoittamiskirjasta? Prkl, pitää tilataKirjoittamisesta omaan hyllyyn. Ehkä siitä on apua, sillä nyt tuntuu, että Pienen aviorikosromaanini kässäri ei voi vähempää kiinnostaa!