
ma 5.9.2022
Kun olin pieni tyttö, kuljimme joskus Halkaron tienhaaran ohitse matkalla Lahteen. Olin juuri saanut joululahjaksi Sudenpentujen käsikirjan ja näin Halkaron tienhaarassa hevosen jäljet. Sudenpentujen käsikirjassa ei ollut hevosen kavion jälkiä jälkitunnistusjutussa, mutta kavion jäljet tunnistin muuten.
Kavion jäljet johtivat syvälle metsäistä tietä.
Useimmiten läksimme Lahteen Tennilän pysäkin kautta. Ajoimme Vuorimaalta ensin kellarinmäkeä alas ja sitten oikealle kohti Haapasaaaren pysäkkiä. Tai eivät siinä kohtaa lättähatut pysähtyneet edes silloin, kun vielä pysähtyivät Ävännin pysäkillä.
Vasemmalle jäi hiekkakuoppa, sitten oli pitkä metsä-suotaival ja lopulta oikealla Haapasaaren vartepellot. Vartepellon jälkeen tie kaartui jyrkästi vasemmalle ja solahti viljapellon keskeltä junapenkkaa ylös ja ison kiven kohdalta kiskojen ylitse.
Siinä oli Haapasaaren pysäkki ennen vanhaan. Pysäkin jälkeen tie kaartui oikealle ja seurasi radan vartta. Nyt tie ei enää kulje pellon läpi eikä raiteiden ylitse, vaan Antero Salosen tilan sivuitse. Kuulin kesällä Nummenkulman Ollikassa Paula-siskon ja Marian kanssa käydessämme, että talossa on isäntänä Mikko. Mikkoa en muista kunnolla; hänellä oli kaksi isosiskoa, heidät muistan paremmin, mutta nykyinen isäntä on 1970-luvulla ollut minun näkökulmastani epämääräinen pikku veli, jos edes oli syntynyt ollenkaan.
Kylläpäs oli. Harmaa muistikuva on jostain Salosen pikku Mikosta. Nummenkulman kylän väki kävi ahkeraan ompeluseuroissa. Seurakunta järjesti niitä. Talo tarjosi kahvit ja varmaan virsiäkin laulettiin. En muista kenenkään neuloneen tai ommelleen, mutta ilmeisesti pääosissa oli siunattu seurustelun sakramentti.
Eivät ne ihan äidin nuoruuden körttiseuroja korvanneet, mutta tyhjää parempi kuitenkin.
En ole varma, kävivätkö Saloset Hollolan puolelta Nummenkulman ja Kärkölän seurakunnan ompeluseuroissa. Ilmeisesti kävivät tai niitä kotonaan järjestivät, sillä muistan käyneeni talossa sisällä ja nyt jo vanha isäntä Antero oli kotoisin Nummenkulman pää-Salosesta. Hänen rouvansa taustaa en tullut tietämään, kuten en pää-Salosen silloisen nuoren emännän Marjatan taustaa.
Kun olin pieni, sellaisetkin asiat päähäni tarttuivat, jos olin sopivasti kuulolla. Yleensä kun äiskä ja iskä kävivät Ollikassa, luin lävitse Ollikoiden lehtivalikoiman olohuoneen puolella ja samalla kuuntelin tarkkaan, mitä aikuiset puhuivat. Lehtihylly oli heti olkkarin ovelta vasemmalla puolella. Lehtihyllyn ja isäntäparin makuuhuoneen oven toisella puolella oli pitkä ja arvokas tummanruskea ruokapöytä.
Siihen oli nätisti katettuna aina kahvit ja Ollikan Hiljan parempaa pullaa. Meidän äidin pulla ja vehnänen oli kumman tikistynyttä ja kovaa. Jatkan perinnettä sämpylöilläni. Niillä voisi tainnuttaa vaikka suden. Sämpylä otsaan, taju kankaalle ja panta kaulaan.
Ollikan Hiljan vehnänen oli kuohkeata ja kevyttä. Lisäksi se oli aina tuoretta.
Kun nyt heinäkuussa neljän vuosikymmenen jälkeen astuin Ollikan taloon sisään ja näin, että tupakeittiön iso peltikuorinen uuni on paikoillaan ja entisensä, tunsin nenässäni vanhan kirvulaisemännän pullan tuoksun.
Luulin toisin päin; Väinö Ollikka kuoli ennen vaimoaan ja vuosi on ollut 1987. Hilja Ollikka yhdeksän vuotta myöhemmin. En muista, olivatko äiti ja isä entisten naapureidensa hautajaisissa. Voi olla, että eivät olleet. Olisin kyllä muistanut kertoman. Muistan isän kertoneen, että Ollikat muuttivat Nummenkulman perukoilta Ävännin pysäkin luota Järvelään rivitaloon ja muistan Väinö Ollikan auton. Merkkiä en muista, auto oli harmaa.
Jostain syystä minulle on jäänyt mielikuva Ollikoista harmaassa henkilöautossa kurvaamassa hitaasti, mutta määrätietoisesti, kuten vanhat papat ajavat, Osulan viereisille uusille punatiilisille rivitaloille. Surullista, miten yhteydet Järvelään hiipuivat niin äidiltä ja isältä kuin minultakin.
Kuva kirvulaispariskunnasta harmaassa autossa ja menossa rivitaloille on isän kertoman nostattama mielikuva. En ole varma, oliko Ollikoidan osake juuri kuvittelemassani rivitalossa.
Jostain syystä mielikuvassani on syksy.
Ehkä olimme useimmiten Järvelästä keskeisimmän kesän pois. Aluksi isän kotipaikalla Puumalan Vyyhtilässä, yhden kerran vuokramökillä Juvalla ja lopulta kesät isän ja äidin tulevassa kodissa Koivulassa. Koivulan omakotitalo nousi Puumalan Huuhkaalaan Imatrantien varteen. Pieni valkoinen talonen jäi omakotitalon sisään. Katon harjasuunta vaihtui ja lopulta isä rakensi jokaisen rakennuksen uudestaan. Vaihtoi rakennusten paikkaa ja teki massiiviset pihamaanrakennustyöt.
Jännä, miten isä suhtautui Koivulaan eri tavalla kuin me Kaivokoskeemme. Emme oikeastaan halua koska mihinkään. Näin on hyvä. Ainoa on, että saunan lauteet ovat pikku pikku rantasaunamme pohjoispäädyssä. Minulle olisi käynyt entinenkin järjestely, sillä en ole himolöylynlyöjä.
Kesällä oli pakko survoa kokonaisen evakkoperheen tarina pieneen postikortin taukseen. Maria ei tullut sisälle Ollikan taloon. Tyttäreni istui autossa ja hautoi äidinmurhaa. Hän päätti, että ei enää ikinä lähde tällaisen porukan kanssa mihinkään.
Olimme olleet Lahdessa ja melkein lyyhihstyneet Lahden torilla varjon puutteeseen. Maria söi torikioskista jäätelön ja Paula-tätinsäkin taisi syödä. Minä join vain vettä ja matkalla Järvelän kautta Helsinkiin sain päähäni, että ajamme taas Tennilän pysäkin kautta.
Marian kanssa teimme samantyyppisen koukkauksen yli kuusi vuotta sitten. Lasken ajan siitä, että minulla oli vielä Antti Teittisen automaattivaihteinen farkku-Volkkari. Vuonna 2016 Matti myi Volkkarini. Etsin Halkaron tienhaaran, vaikka vaikeaa se oli. Varmaan piti ajaa Suojapirtin edestä, mutten kyllä yhtään muista, miten pääsimme Rautiaisentielle. Ehkä ajoimme Haapasaarentietä radan ylitse ennen Suojapirttiä, Hahmajärven- ja Heinäsuontien kulmassa.
Karvisen Seijan osoite oli seitsemännellä luokalla Heinäsuo. Kirjoittelimme kesällä kirjeitä. Sisarukset Seija ja Paavo kävivät junalla koulua. Paikallisjuna pysähtyi vielä Tennilän pysäkillä.
Kesäisin noihin aikoihin kärvistelin jo mökillä Puumalassa. Jännä juttu, me varmaan sanoimme, että menemme mökille, vaikka ei Koivula ollut milloinkaan pelkkä mökki. Ajatus heti alkuun oli, että siitä tulee isän ja äidin loppuelämän koti. Kaivokoski on minun loppuelämän kotini. Jos Matti haluaa kuolla jossain muussa kodissa, kaikin mokomin. Minä jään tänne. En halua nykyisin edes kauppareissulle pois täältä Keyritynjoen mutkastani.
Minun mutkastani, meidän mutkastamme.
Marian kanssa etsiydyimme Halkaroon kesällä 2014. Taisimme olla Helsingin reissulla Ateneumin Tove Jansson -näyttelyä katsomassa. Me viisastuimme ja Matti oli tyhmän neitsyensä läävässä tyhmistymässä, arvaan. No, se on hänen elämänvalintansa. Minulla on mitä muistella, Matilla ei oikein. Häntä omat muistonsa puistattavat.
Näyttelyssä oli ihan liikaa ihmisiä. Oli sata vuotta Tove Janssonin syntymästä. Alkukesästä kannoin Tove Janssonin elämäkerrat Kuopion kirjaston kierrätyshyllyyn.
Ne lähtivät kiertoon heti. Juttelimme muudaan kirjallisuuden ystävän kanssa toisen kierrätyshyllyn ääressä ja minä selasin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -sarjaa kuvateoksena ja vipsis, toinen kirjallisuuden ystävätär nappasi Janssonini.
Olin ylen tyytyväinen ja otin mukaan Pohjantähti-trilogian. Teos on aarre. Kuvituksena on suomalaisen taiteen klassikoita. En olekaan missään ennen nähnyt Helene Schjerfbeckin Kirkkoväkeä. Juho Rissasen maalaukset ovat minulle kovin tuttuja, sillä tein Rissasesta juttua, kun hänen taulujaan oli Kuopion taidemuseossa jossain isossa kokoomanäyttelyssä.
Hitsi! Pitää katsoa, alkavatko Kuopion taidemuseon taidevartit jo. Mikko Valtosen näyttelyssä Syvään päätyyn kävimme Annan kanssa samalla reisulla, kun vein Tove Janssonini kirjaston kierrätykseen. Kauhea sanoa, mutta kesän 2014 ahdistavan massakokemuksen jälkeen tajusin, että koko Jansson-polo on ihmisenä niin loppuun kaluttu, että en halua surkastua hänen elämäkertojensa ääressä.
Muumit säilytän aarteena tytöille. Ne ovat klassikoita. Pitää vielä kerätä kuvitettuja muumeja Annan ja Marian lapsille.
Halkaron keikasta olen kirjoittanut blogiini 22.7.2014. Merkintä alkaa pölinällä aviomiehestäni, puhelimesta ja omasta ihanasta puhelinäänestäni, joka siinä kohtaa kyllä oli paha natsiäitiääni.
http://www.piavalkonen.fi/blogi/2014-07-1590076722
Nyt heinäkuussa, kun Maria suunnitteli katkaisevansa välinsä kanssani lopullisesti, koska joutui istumaan auton takapenkillä, kun minä tein pikahaastattelua Ollikoiden evakkotaipaleesta Kirvusta Kärkölään sekä siitä, kuinka monta lasta Ollikoilla oli - ja samalla otin selvää, että Salosen Yrjöllä ja hänen vaimollaan, jonka nimeä en saa päähäni, oli poika Seppo, josta en ollut pikku likkana koskaan kuullutkaan ja monesta muusta asiasta, tuli puhe hoitohevospaikastani.
Hoitohevoseni nimi oli Puti. Hoitohevoseni asui Halkaron tilalla. Muistin nyt, että Halkaro on talon nimi, sillä äidin, isän ja Token suussa paikka vääntyi nimeksi Kalkkaro. Ollikassa muisteltiin, että Halkaro on sukunimi, mutta sittenkin sukunimi oli Alestalo.
Marian kanssa tutkimme Halkaron tilan kesällä 2014. En kirjoittanut siitä, mutta kummastutti, että tilan päärakennuksen paikalla oli tyhjä kohta. Aivan kuin talo olisi hävinnyt tuhkana tuuleen. Ollikan haastattelukäynnillä sain kuulla, että Halkaron tytär oli mennyt naimisiin Laineen Turrin kanssa ja halkarolaiset jäivät askarruttamaan minua.
Muuta etunimeä aviomiehelle, karjatilalliselle, ei löytynyt. Olen kirjoittanut postikortin taukseen, että Laineen Turri. Vähän ajan kuluttua heinäkuisesta reissusta googlasin nimen Halkaro. Voilá - Hollolan kotiseutumuseolle oli pdf-dokumentin mukaan siirretty Halkaron torppa.
Minä pöljä en tutkinut heti Hollolan kotiseutumuseon varsinaisia kotisivuja. Ajattelin vain, kenelle asiasta soittaisin. Jollekin kotiseutuyhdistysaktiiville ehkä. En soittanut, vaan ajattelin, että purjehdin täältä vielä ennen kesän loppua kenttätutkimuksille.
Käyn kurkkimassa kotiseutumuseoalueella Halkaron torpan ikkunoista sisään; kyllä minä tuvan tunnistan ja torpan ulkoa päin. En muuten todellakaan tiennyt, että olin käynyt lapsena entisessä torpassa. Halkaron vanha isäntä oli syntynyt paljon ennen meidän isää - sen muistan isän 11. divisioona -kokoomateoksen mukaan, joten hän lienee ollut sisällissodan aikaan jo muistamisiässä.
Viime perjantaina, kun olimme saaneet Lyytikkälän talomuseolta telinelavat ja koirat kyytiin, komensin Matin kääntämään pakun nokan kohti Hollolan talomuseoaluetta. Katsastaisimme restaurointiliikkeen nimissä talomuseoalueella kattoja.
Olemmehan erikoistuneet talonpoikaismuseoiden kattojen korjauksiin. Panimme merkille, että ainakin yksi lautakatto oli tehty päin persettä. Lautojen olisi pitänyt olla leveämpiä ja muutenkin järeämpiä ja urin varustettuja. Nyt laudat irvistelivät kuin Seppo Laatusen halkopinoharvahammas. Kävimme reissullamme myös Ateljee Pihkahovissa Jaalassa. Sepä oli jännä kokemus!
Perjantaina, kun aloin vängätä Mattia kohti Hollolaa, minulla oli takaa-ajatus käydä tunnistamassa mahdollinen Halkaron torppa lapsuuteni sadun pikku taloseksi, jossa asui noita-akka (muistutti omia mummojani, jotka muistan vain mustavalkokuvien perusteella, kaikki työn uuvuttamat vanhenevat naiset vaikuttivat miusta noita-akoilta), hänen mustanpuhuva miehensä ja vaalea tytär, joka meni kuin menikin naimisiin ja varmaan hyviin naimisiin menikin.
Pakun kääntyessä taipaleelle telinelavakuormineen aloin hihkua. Viimein löysin Halkaron torpan Hollolan kotiseutumuseoaluetta esittelevältä sivustolta. Halkaron torppa oli etsimäni! Sen olivat Aune ja Hannu Laine (se Turri) lahjoittaneet museolle vuonna 1984. Torppa oli autioitunut 1970-luvun lopulla. Noilla tienoin Putin nuori emäntä oli naimisiinsa mennyt.
Mitähän vanhalle pariskunnalle tapahtui?
Kun viimein erinäisissä puoliliikenneympyröissä pyörittyämme niin, että jopa aina niin rauhallinen Mattikin oli vähällä hermostua, pääsimme Hollolan kirkonkylälle ja auton parkkeerattuamme saapastelimme talomuseoalueelle, minä juutuin pitkiksi toviksi jututtamaan kotiseutuyhdistysaktiivia, joka oli korjaamassa jonkin museoaitan huopakattoa.
Itäsuomalainen haistaa toisen itäsuomalaisen. Muut kattotöissä olivat vähän kärttyjä ja kireitä, mutta ihminen, joka otti meihin kontaktia ja hänellä oli ystävälliset kasvot, oli kuin olikin lapinlahtelaista sukua. Hänen isänsä oli muuttanut pienenä poikana Vihantiin Lapinlahden ja Varpaisjärven Puolivälistä. Ilmeisesti Varpaisjärven puolelta pitäjän entistä rajaa.
Isän etunimi oli Matti ja isän isän nimi Janne Räsänen. Matti etsi pikapikaa My Heritagesta oman sukulaisensa Janne Räsäsen, mutta ihan ei natsannut. Pitää vielä selvittää, onko Matti sukua Hollolan kotiseutumuseon kattoaktiiville. Joka tapauksessa kävi ilmi, että Janne Räsäsen pojan poika oli käynyt Tennilästä (kylältä, ei pysäkiltä) keskikoulun Kärkölässä - hän oli niitä kuuluisia 9K-luokkalaisia, joita oli myös kihlattuni Markku.
Emme ihan olleet osuneet samaan aikaan yläasterakennukseen. Me kun tulimme seiskalle, 9K:lla olivat vuonna 1963 syntyneet. Nyt teen laskut ja sitten alan miettiä, mistä tiedustelisin Lapinlahden (tai Varpaisjärven) vanhaa pakanallista palvontapaikkaa. Se oli tapaamamme (hyvän ja ystävällisen) tyypin sukulaismummon, Olga Paldaniuksen, mukaan lapsilta ehdottomasti kielletty paikka.
Arvelen Rythin Penttiä parhaaksi tietolähteeksi. Lisäksi olisi kiinnostavaa tietää, missä tarkalleen ottaen oli Janne Räsäsen paikka Puolivälissä. Paikan hän myi sodan jälkeen evakkoperheelle, joka ei ollut jäänyt odottelemaan valtion asutustilaa. Karjalaisperhettä oli kohdannut tragdia; isä oli seonnut ja koko perhe saanut surmansa talon palossa.
Evakkoperheen tarina pitää ottaa selville! Onko se totta kirjaimellisesti noin vai ovatko eri tarinat yhdistyneet jotenkin.
Janne Räsäsen vaimo oli Aili os. Paldanius ja perhe Matti-poikineen lähti Vihantiin varmaankin pareman elannon toivossa. Matti-isä puolestaan oli lukenut Sakari Topeliuksen Maamme-kirjaa ja nähnyt eräällä aukeamalla kumpuleivan hämäläisen peltomaiseman. Hän oli päättänyt, että tuohon maisemaan muuttaa - ja niin teki.
Minullakin välillä iskee aivan suunnaton ikävä etelähämäläiseen peltomaisemaan.
Lopulta pääsin kurkkaamaan Halkaron torpan ikkunasta. Tuli outo, juhlallinen ja hieman epätodellinen olo. Palasin Halkaron tuvan sisäpuolelle. Istun ulko-oven vasemmalla puolella. Siinä on joko pitkä penkki tai puusohva. Tuvan keskilattia on täysin autio.
Alestalon vanha emäntä tarjoaa kahvia tuvan pitkän pöydän ääressä. Matka ovensuusta pöydän ääreen kasvaa mielessäni sadaksi kilometriksi. Pelkään vieraita ruokailutilanteita, sillä en ole kotona tottunut syömään oikein mitään. En tiedä, onko kahvin kanssa tarjolla ruisleipää vai pullaa.
Pulla menee alas, mutta ruisleipä ilman lisukkeita pelkän voin kera ei mene. Surkastun rusinaksi. Lisäksi olen kauhun vallassa, mitä jos kahvin kanssa ei ole maitoa.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]