Kävin Nurmeksen kesämusiikissa ja katsomassa multilahjakkaiden Martiskaisen sisarusten yhteisnäyttelyn Ikolan talon tuvassa, liityin kukkahattutätien sankkaan joukkoon ylpeänä ja suoraryhtisenä!

Saussurelainen parole Anna Idströmin Taivaan kalojen kautta joskus myöhemmin

pe 8.7.2022

Nyt olen kukkahattuillut Nurmeksen musiikkipäivillä. Eilen käänsin auton Juuasta Nurmekseen, Paula-sisko piti jättää kotisairaanhoitajan palaveriin. Alkuperäinen ajatus oli käydä Ikolan talon ilmaiskonsertissa siskon kanssa.

Päätin aamulla, että jos en ennätä Ikolan konserttiin, jään Juukaan ja käyn kirjastolla Dimitri Keiskin ja Tuubakimalaisen konsertissa. Minulla ei ollut harmainta haisua, kuka on Dimitri Keiski tai Tuubakimalainen. Etunimen perusteella ajattelin, että on varmaan inkerinsuomalainen-venäläinen. Mainoskuvassa artistin ulkokuori oli räppärin ja tekstissä luvattiin koko perheen konserttia.

Kai konserttiin olisi wanna be kukkahattutätikin voinut osallistua.

Ei ollut inkerinsuomalaisvenäläinen Dimitri, on ruotsinsuomalainen romani. Löysin nyt Youtubesta Dimitrin Keiskin ja Sinfonian Lahden Lahen suvivirren. Jotenkin sympaattista, että nimeksi oli kirjoitettu juuri Lahen suvivirsi. Kirjoitinhan Anna Idströmin Taivaan kaloissaan Hollolan Lahlesta. Ihan tarkalleen ottaen olisi pitänyt olla Lahlen suvivirsi.

Kun kurvasin Kajaani-Joensuu -valtatielle, ajattelin, että teen, mitä huvittaa Nurmeksessa. Ajattelin, että käyn katsomassa lahjakkaiden Martiskaisen sisarusten Riikka-Liinan ja Panun näyttelyn Ikolan talossa ja jos alkaa ajatus klassisen musiikin konsertissa ahdistaa, ajan jonnekin Nurmeksen sankarihautuumaalle lojuskentelemaan.

Sankarihautausmaa on samalla upealla harjulla kuin kirjasto-kulttuurikeskus.

Martiskaisen sisarusten setä on kuvanveistäjä Taisto Martiskainen. Taisto Martiskaisesta Tikkisen Hannele antoi lausunnon, että tämä oli Suomen ykköskuvanveistäjä Wäinö Aaltosen jälkeen. Minä en hepusta tiennyt muuta kuin, että hukkui Paukarlahdessa kartanon rantaan 1980-luvun alkupuolella.

Paulan kuvanveistäjämies-Ville on maininnut jotain Taisto Martiskaisesta, mutta emme kumpikaan muista, mitä. Villehän oli syntyisin Leppävirralta ja maalasi tauluja Leppävirran pappilan aitassa, kun siskoni hänet pokasi. Elettiin noin 1970-luvun puoliväliä.

Paula ei muista hapertuvan muistinsa takia ja minä en muista sen vuoksi, että sivuutin vuosikymmenten ajan koko Viille Mäkisen ja kaiken mitä tämä koetti partansa takaa mutista - joutava karjalaisukko, joka dominoi kilttiä siskoani - Ville Mäkinen oli vienyt minulta kakkosäitini.

Nyt löysin Taisto Martiskaisen tyttären Minervan, kuvanveistäjä hänkin, opinnäytetyön Turun ammattikorkeakouluun: Veistosten Taisto - kirjeitä isälle.

https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/74791/Martiskainen_Minerva.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Minerva Martiskainen siteeraa Tikkisen Hannelea opinnäytetyönsä tekstissä. Näin on Hannele kirjoittanut Savon Sanomiin 7.11.1981: "Martiskaisen veistokset ovat monimuotoisia, jokapuolelta katsottavia, kertovia. Tästä ovat esimerkkinä järkyttävä Krusifiksi-veistos, muodoltaan kriittisen liikkeen välittävä, symbolistinen Rauhantekijä, kuin myös pienimuotoisemmat Piruparka ja Kierteessä. Muotokieli on dynaaminen ja raju, liike ja puristus tuntuva. Ilmaisuvoima on hämmentävä".

Martiskainen ottaa mukaan sen, että Tikkisen Hannele heittää arvostelussaan linkin 1500-luvun renessanssiin ja Michelangelon heroois-traagisiin ihmistyyppeihin. Oi, kunpa oppisin kirjoittamaan kirjallisuudesta nuinnikkää kuin Tikkisen Hannele!

...

Minerva Martiskainen tahtoo kuunnella kiveä ja puuta – mitä sanottavaa niillä on. Joskus taas tuntuu kuin suorittaisin ruumiinavausta taltta kädessäni. Ihan huikeata tekstiä. Hän myös kirjoittaa kaipaavansa kummallisella tavalla isänsä Karjalaan.

Isä oli käynyt vain syntymässä Suojärvellä. Silti tyttäreenkin on jäänyt siihen kohtaan jotain kivuliasta, kaipaavaista: "Maaston muodoilla myös täytynee olla jotain tekemistä mielialojenkin kanssa."

Taisto Martiskaisen veljen tytär Riikka-Liina on maalannut oikeastaan samankaltaisia maisemia Nurmeksen Ikolan tupaan kuin suuresti inhoamani Unto Koistis-poloinen. Siinä missä Koistisen kuhilaat mätänevät marraskuisessa yläsavolaisessa maisemassa ja nälkä uhkaa nurkan takana, Riikka-Liina Martiskaisen marraskuiset tihkusateet ovat rauhoittavia.

Poissa on neonvalojen epileptinen häly.

Riikka-Liinan veli Panu Martiskainen on tuonut Ikolaan kaksi näkymää Marokosta, Marrakeshista (مراكش marrākiš).

Minerva Martiskainen kysyy isäkirjeissään: "Onko taiteilija hullu, joka ei tajua, että elämä pitäisi elää pyrkien tasapainoon ja rauhaan, eikä kuluttaa elämänvoimaa tunnekuohuihin? Tarve tehdä jostain olemattomasta olevaista – siitä syntyy paradoksi. Sitä ei saa kuitenkaan elämään. Se on aina vain elävän elämän kuvaamista, jäljittelyä. Onko se todella tärkeää? On vain kysymyksiä, ja pakottava tarve kuvata asiat niin kuin ne omasta mielestä on. Saada näkyviin jotain, mikä on näkymättömissä."

Tapasin monilahjakkuus Panu Martiskaisen ensimmäistä kertaa, kun olimme syyskuussa 2019 Matin kanssa matkalla Raaheen valtakunnallisen Restaurointikillan kokoukseen ja semppaan. Arvelimme, että on vielä pitkä aika kokouksen alusta ruokailuun, joten pysähdyimme jollain pohjalaisella pikku paikkakunnalla pitsalle.

Saapastelimme pitseriaan ja minä suunnistin tapani mukaan suoraan puuteroimaan nenäni. Silmänurkastani näin, kuinka kummallisen tuttavallisesti Matti tervehti pitserian omistajaa. 

Kun tulin ulos vessasta, ihmettelin, miksi Matti, joka ei ole ihan päällimmäisenä ottamassa kontaktia etenkään ulkomaalaisiin, jutustelee edelleen pitserian omistajan kanssa. Mustapartainen ja muutenkin mustanpuhuva hahmo ei ollut pitserian omistaja, vaan kuuluisa Restaurointikillan elokuvamies.

Aloin hihittää sisäisesti. Tämäkö on Se Panu Martiskainen? Varmaan kaikki mitä tyyppi sinä iltana puhui, pyyhki minulta ylitse, sillä en saanut hänestä irrotettua arabi- tai ottomaanihabitusta.

...

Viihdyn sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät ole yksiselitteisesti vain jotain yhtä. Ehkä poden tässä itseäni. Olin aivan liian pitkään itse kiinni siinä, että olin toimittaja. Seurustelin toimittajien kanssa, menin toimittajan kanssa naimisiin.

...

Taisto Martiskainen on veistänyt syntymä- ja sielunkaupunkini Imatran kuuluisimman veistoksen Imatran Impi. Imatra on siksi sielunkaupunkini, että kaupungin rytmi, pahimmillaan sisäinen Duracell-pupu, on iskostunut minuun.

Imatralaiset, ruokolahtelaiset ja puumalalaiset ovat välittömiä ja jotenkin naiivin viattomia, luottavaisia. Pohjoiskarjalaisissa on jotain samaa. Sen koin eilen Juuan terveyskeskuksen labrassa. Lapinlahdella iki kuuna päivänä ei kukaan terveyskeskuksen tyyppi tai kunnan virkamies ei olisi jutellut niin vapautuneesti. Kaikki Lapinlahdella käyttäytyivät kuin munien ympärillä olisi ollut puristin. Matti mukaan lukien.

...

Taidan ryhtyä Ylä-Karjalan lukijaksi. Ylä-Karjalan päätoimittajan taisin pongata eilen Ikolan konsertissa. Lehdessä työskentelee Heikki Rissanen Rautavaaralta. Rissasen muistan omilta Kusari-ajoiltani 1990-luvulta. Miten minulla on sellainen olo, että haastattelin häntä jostain asiasta Kansan Uutisiin?

En muista aihetta, mutta muistan, että haastateltavani kertoi jostain kasvatuspulmastaan. Pulma ei liittynyt haastatteluun. Se tuli oheisena.

....

Eilisessä Nurmeksen kesämusiikin Ikola-konsetissa kuultiin vain Kaisa Kortelaisen huilua. Ohjelmistossa ei ollut Mozartia tai sitten en tunnistanut ensimmäistä kuulemaamme kappaletta. Oli Piazzollaa ja Debussyn Syrinx.

Kaisa Kortelainen kertoili mukavalla ja mutkattomalla tavalla sävellyksistä. En esimerkiksi tiennyt tarinaa Debussyn Syrixin taustalla. Ja jos olisin tiennyt, että konsertissa kuullaan myös Kaija Saariahon sävellys, olisin lähtenyt oitis karkuun sen jälkeen, kun olisin katsonut Martiskaissisarusten näyttelyn.

Kaisa Kortelainen kiskoi jännästi alas Saariahon nimen mainitsemisen tuomaa yliviritystä Ikolan kakkostalon, Rantolan (tsekkasin äsken museokartasta, Rantola, jaahas) tuvassa. Kortelainen mainitsi kursailematta, että Saariahon sävellykseen Siipien patetia (sävellyksen nimi oli ranskaksi jotakuinkin tämä) sisältää runoilija Saint-John Perseen tekstiä.

Saint-John Perse on ihan todellinen henkilö. Hän on saanut Nobel-palkinnonkin. Palkinto on vuodelta 1960. Oikealta nimeltään hän on Alexis Léger (1887–1975).

Runo-osuus sävellyksen alussa sisältää pari ihmetyksen sisäänhengitystä. Nykäri eli nykymusiikki, uusi musiikki, pitää kuunnella keskittyneesti hiljaa ja nykymusiikkiin saattaa kuulua vieruskuulijan vatsan murinaa sekä yskähdyksiä, kuten John Cagen 3.12:ssa. (Oikeasti John Cagen biisi on 4.33. En muistanut tarkkaan, kun tätä kirjoitin, muistin hämärästi piin 3,14 arvon ja senkin pieleen. En googlannut ja tässä sitä ollaan.)

Muutenkin konserttiin olennaisena osana kuului huilistin lapsen osuus. Isä toi pikkuisen ensin Rantolan tupaan äidin työskentelyä katsomaan. Äiti keskittyi huilunsoittoon ja lapsi päästi alustavan älähdyksen. Isä kiiruhti vauvan heti ulos. Sitten tulivat eteiseen kuuntelemaan. Kohta alkoi melkoinen protestiälinä. Isä vei lapsen etäisyyden päähän jatkamaan protestia siitä, että äidillä on nyt jotain muuta tekemistä kuin Hän, maailmakaikkeuden keskipiste!

Konsertin lopussa huilisti mainitsi episodista. Hän naurahti, että ei tiedä, oliko lapsi tyytymätön äidin ohjelmiston valintaan vai ylipäätänsä siihen, että äiti soittaa.

Kaija Saariahon sävellys oli elämys. Debussy oli elämys. Piazzolla oli elämys. Tätä haluan elämääni lisää, ajattelin. Marssin ensimmäiseen kulttuurikukkahattukauppaan ja ostan itselleni kunnon kulttuuritätösen virkapäähineen!

....

Googlasin äsken Dimitri Keiskin. Hän on muuttanut Ruotsista Suomeen rakkaansa Katja Lukinin perässä. Nyt Dannyn taustalaulaja Katja Lukin on Lukin-Keiski ja pariskunnalla on nelivuotias tytär Nelmi. Nelmi on saanut nimensä isän isän isoäidiltä.

Seuran parisuhdehaastattelussa Katja Lukin-Keiski antaa taiteilijuuden ilmatilan miehelleen. Hän on ammatiltaan luokanopettaja ja haluaa olla ... luokanopettaja. Tavallinen. Voi, että miten ihailtava asenne! Pariskunta asuu Lahdessa.

Keiskin perheen Lahdesta saan aasinsillan Anna Idströmin Taivaan kaloihin. Osan Taivaan kaloista luin e-kirjana. Olimme Matin Noora-tyttären osaperheen kanssa Rautavaaran Valkeisten rannalla, kun tuli lahtelaisen pahiksen Mikaelin ensi osuus romaanissa. Olin vähän, että blääh, mistä tämä Mikael nyt tähän tunki.

Olin vähällä kelata Mikaelin osuudet ylitse, mutta pysähdyin tämän kertomaan koto-Lahdestaan. Lahti on eräänlainen epä-älyllisyyden kiteymä. Aloin taas hihittää. Lahti on autokoulukaupunkini ja olen tuhlannut elämästäni kalliita tunteja 18-vuotiaana jonottamalla Galaxy-nimiseen ravintolaan muiden älykääpiöiden kanssa.

Lahti, Galaxy ja jonotus ankealla kadulla Suomen rumimpiin kuuluvassa taajamassa - niin Siilinjärven keskusta ei ollut kovin kaunis varmaan silloinkaan - ei ruokkinut kenenkään älyllisiä pyrkimyksiä. Fiksut ja kiinnostavat kävivät Torvessa, mutta kun olin 18-vuotias, meitin luokkalaiset tunkivat Järvelästä juuri urgh Galaxyyn.

Hirvitys. Vuolteen Riina ja Saarisen Maija vaihtoivat myöhemmin piiriä, mutta silloin minä olin jo ihan muissa maailmoissa. Tosin Torvikaan ei ollut vielä siinä vaiheessa kovin punk. Oli enemmänkin vähän ... jälkijättöinen liimalettihippimäinen.

Enivei. Anna Idström kuvaa Taivaan kalojen ensimmäisessä Mikael-osuudessa Lahden mielikuvituksettomuutta sillä, että kaupunki on rakennettu järven rantaan - järven, jonka nimi on ylläribylläri Vesijärvi. Ja mikä olikaan kaupungin nimi: Lahti. Latteuksien latteus!

...

Aloin itkeä kuin vesiputous jo heti Miverva Martiskaisen Kirjeitä isälle -tekstin alussa. Puolitoistavuotias tyttö osaa yhen sanan isi ja konttaa ympäriinsä ateljeen lattialla. Missä on isi? Minne isi on kadonnut?

Isi on hukkunut Paukarlahden saunarantaan. Oli kunnanpamppujen saunailta.

En tiennyt sitäkään, että Imatran Impi on Taisto Martiskaisen veistämä. Miksi veistoksella täytyy olla sellainen nimi? Olen minä Immen siinä nähnyt, mutta en ole veistokseen keskittynyt kahta nanosekuntia pidempään. Joku naishahmo siinä kellottaa nurinniskoin. Hui hai. Varmaan juuri tämän vuoksi en ole taiteilija.

Minerva Martiskaisen tokaisee, että Imatrankoski on sikäläisten, meiläisten, suosituin itsemurhapaikka. Minulle ammoin rakkaan ihmisen isä taisi ampua itsensä. Sekin on jäänyt jotenkin ajattelematta, kun ajatukseni pyörivät oman napanöyhtän ja eksistentilaistis-egoistisen ahistuksen vallassa.

"Imatran Impi ei hyppää koskeen esitellen nuorta haikeaa suloaan – itsemurhaa ihannoiden, vaan näyttää itsemurhan tehneen todellisuuden, sekä sen aidon tragiikan, mitä siihen liittyy."

Veistoksen piti alunperin olla pystyasennossa, mutta kuljetuksessa se kaatui. Taiteilija oli kuitenkin sitä mieltä, että se on parempi ja traagisempi, totuudenmukaisempi vaaka-asennossa.