Anna Idströmin Taivaan kalat ja Ferdinand de Saussure

la 9.7.2022

Luin pari viikkoa sitten matkalla Vesannon-työmaalle Matille ääneen pätkän Anna Idströmin kirjasta Taivaan kalat. Johdantona lainasin Raamatusta Jaakobin kirjettä. Siinä on lempiraamatunjakeeni: "Samoin kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän!" (Jaak. 5:3)

Löysin jakeen opiskellessani kirjallisuustieteen perusteita ja siitä, että koskaan päädyin opiskelemaan aihetta, saan kiittää kirjailija Raili Miettistä. Olinhan minä siihenkin mennessä opiskellut kaikenlaista kahdesta isännöintikurssista lähtien, mutta vasta kirjallisuustieteen perusteiden ääressä hoksasin, että tää tämmönen on mun juttu.

Sama tunne valtasi, kun ennen Marian ja Annan syntymää, ehdin opiskella hetken yleistä teologiaa.

Kirjallisuustieteen perusteita seurasivat työnohjausopinnot, kirjoittamisen perusteet ja työyhteisösovittelu. Lähetän pikku pikku rukouksen jonnekin, että voisin vielä opiskella kirjoittamisen aineopinnot ja vaikka jotenkin muuntaa niitä terapeuttisen elämäkertakirjoittamisen ratkaisukeskeiseen suuntaan.

Nyt pidättelen itseäni. Vähän aikaa ei mitään lukuja. Pitää vaihtaa Kaivokosken taloon ikkunat ja lisätä lämpöeristyksiä. Rahat ja voimat menevät taloon. Talvella täytyy raivata aikaa kirjoittamiseen - mitä nyt sitten lumenkolaukselta irtoaa.

En muista kurssia, mutta tulkitsin Jaakobin kirjettä johonkin kurssitehtävään marxilaisen kirjallisuustulkinnan valossa. Olisi pitänyt aloittaa strukturalismista, mutta enhän minä malttanut. Jaakobin kirje on mielestäni ihan Marxia.

Vai mitä sanotte tästä: "Kuulkaa, te rikkaat! Itkekää ja valittakaa kurjuutta, joka tulee osaksenne. Teidän rikkautenne on lahonnut ja teidän vaatteenne ovat koin syömiä. Teidän kultanne ja hopeanne on ruosteessa. Niiden ruoste on todistava teitä vastaan, ja se syö lihaanne kuin tuli. Te olette koonneet rikkauksia näinä lopun aikoina. Te olette riistäneet palkan työmiehiltä, jotka ovat leikanneet teidän peltonne. Kuulkaa: se palkka huutaa, ja korjuuväen valitukset ovat tulleet Herran Sebaotin korviin.

Te olette maan päällä eläneet yltäkylläisyydessä ja mässäilyissä, te olette lihottaneet sydäntänne teurastuspäivänä." (Jaak. 5:1-5)

Jos olen oikein ymmärtänyt Jaakobin kirjettä eivät prelaatit paljoakaan viljele, sillä sitä väitetään jotenkin "katoliseksi". Kirje velvoittaa tekoihin: "Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä? Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: »Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin», jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat. Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut."

Kissankuset. Kirjettä kaihdetaan, sillä se käskee maksamaan työläiselle sen, mikä tälle kuuluu, ja vaatettamaan köyhät sekä antamaan tarvitseville ruokaa.

Joka tapauksessa kieli on pieni jäsen, mutta sen avulla pystyy paljoon. Hyvään ja pahaan.

Nyt otan esille Ferdinand de Saussuren, jonka nimen kuulin monta kertaa kirjallisuusopinnoissa, mutta johon en millään jaksanut keskittyä. Anna Idströmin Taivaan kaloissa oli useita kohtia, joissa kirjan sisäispuhuja pohtii sitä, kuinka merkki ei ole riippuvainen merkitsijästä itsestään - tai siis jos nyt oikein ymmärsin, sanat ovat lähtökohtaisesti sopimuksenvaraisia.

Puu säilyy samana, vaikka ranskalaiset alkaisivat sanoa tree ja englantilaset abre. Tämä on kertausta.

Idström ottaa puuesimerkin ja myöhemmin palaa aiheeseen kertomalla kuin ohimennen tytöstä, jonka nimi alunperin on Anna, mutta aikuistuttuaan tämä halusi nimen Melodia. Melodia-Anna ei ollut saussurelainen ja ainakin hän olisi haistattanut vanhalla pierulla paskat tai niin kuin nykyajan nuorison sanoin: vitut, jos joku olisi ottanut Saussuren esille ja sanonut, että on aivan sama, onko Anna vai Melody.

(Taivaan kaloissa minäkertoja arvelee, että Ferdinand de Saussure olisi saanut Melodia-Annalta munkkipossun vasten kasvojaan (miksei naamaansa?), jos hän olisi väittänyt, että nimenmuutoksen yhteydessä tyttö ei muutu. Kirjassa ei haistateltu mitään, lisäsin haistatukset itse tuohon. Munkkipossua en muistanut. Vasten kasvojaan? Aika mietoa.)

Vähän samaan tapaan Veera Nieminen, niin niin mäkihyppääjä Toni Niemisen entinen vaimo, kirjassaan Kottikärrykaruselli osoittelee päähenkilön hoiviin tulevan teinin Jennican nimeä. Jennica kirjoitetaan sitten c:llä, tämä on tärkeää ja toimi äänikirjassakin. Tyttöparka kantaa mukanaan ajan kuvaa: Jennican paras kaveri on Mikaela ja tämän sisko Gabriela. Koska kuuntelin äänikirjaa, en tiedä, kirjoitetaanko Mikaela c- vai k-kirjaimella. Sitä ei kirjassa kerrottu.

Kottikärrykarusellin minäkertoja putoaa aina sukujuhlien Balilla surffaamassa perheen kanssa -keskusteluista. Hänellä ei ole sen enempää perhettä kuin varojakaan matkustaa Balille. Sukulaiset eivät tajua, mitä hän tekee työkseen ja miten hän elää.

Kottikärrykarusellin minäkertoja on tyypillinen nykyajan pienyrittäjä. Henkilökohtaiset tulot ylittävät hädin tuskin tuhat euroa kuukaudessa. Yrittäjä pureskelee lounaaksi, jos jotain yleensä ehtii, lähileipomosta hevosilleen hakemiaan kuivia leipiä, ja eläkekertymä on olematon.

Tiedän, tiedän, mitä se on. Ja sukulaiset ovat sitä mieltä, että työ on puuhastelua heppojen kanssa. Heppojen? Hevosten, Jumalauta! minäkertojan tekisi mieli huutaa. Ihan klassikko on, kun joku sanoo, että olisi hauska tulla joskus ratsastusta kokeilemaan.

Vielä kertaakaan kukaan ei ole tullut.

Lähtökohtaisesti sanat ovat neutraaleja. Merkitykset tulevat seuraavissa kerroksissa. Ferdinand de Saussure vaivaa minua suunnattomasti. Keskustelut Ylä-Savon subcomandante Marcosin kanssa eivät myöskään jätä rauhaan.

Saussuren Yleisen kielitieteen kurssissa on seuraavia asioita: "Historiallisesti tärkeimmät Saussuren nimeen yhdistettävistä käsitteistä ja erotteluista ovat seuraavat: kielenkäytön, kielen ja puheen erottaminen sekä käsitys kielestä merkkien järjestelmänä; diakronisen ja synkronisen lähestymistavan erottaminen; kielen ja kirjoittamisen erottaminen; ajatus semiologiasta eli yleisestä merkkiopista; merkin, muodon ja merkityksen erottaminen; kielellisen merkin arbitraarisuus ja merkitsevän yksiulotteisuus; kielellisen merkin arvo; syntagmaattisten ja assosiatiivisten suhteiden erottaminen."

Termin arbitraarinen kuulin ensi kertaa Kysissä, kun kävin muistitestissä toisen TIA-kohtaukseni jälkeen. Pääni tutkittiin kunnolla neliösenttimetri kerrallaan. Tutkimukset kestivät hyvän tovin. Olin muistaakseni pari kuukautta ilman ajokorttiakin niiden takia.

Tietenkään en muistanut termiä sen jälkeen, kun astuin tutkimushuoneesta ulos, mutta ajatuksen muistin: nimissä ei ole mitään, mikä kiinnittäisi ne jotenkin erityisesti nimettyyn. Tieteen termipankista kopioin, mitä arbitraarinen tarkoittaa: "kielenilmauksen merkitsimen eli muodon mielivaltainen suhde sen sisältöön eli merkittyyn".

Olemme voineet antaa tyttärillemme nimet: Maria ja Anna, mutta mitään erityisen annamaista ei Annassa vauvana ollut eikä Mariassa mariamaista. Myöhemmin kävi ilmi, että Annalla oli lukioluokassaan muistaakseni kaksi kaimaa, mutta yläasteluokalla meidän Anna oli ainokainen.

Nimet kertovat taustasta, historiasta ja erilaisista asetteluista. Nobel-kirjailija Olga Tokarchuk arveli Vaeltajassaan, että kansalliset, vaikeasti lausuttavat nimet, häviävät ja jäljelle jäävät kansainväliset kompromissit, kuten juuri Maria tai Anna.

Jyrki, vaikka olisi kuinka Gregorios Voittaja, on foneettisesti liian vaikea. Mariani ja Annani ovat etnisesti venäläisiä, mutta he ovat vaihtaneet isänkielen, venäjän, suomeen, vaikka minä äidinmaansa edustaja olisin muuta tahtonut.

Emme voineet sille mitään, että kaksikielisistä tenavista kasvoi suomenkielisessä ympäristössä kielenvaihtajia.

Kielet, kansat ja historiat ovat taustajuonteena Anna Idströmin Taivaan kaloissa. Minäkertoja tokaisee aivan kirjan alussa, että halusi vanhusten hoitoapulaisesta sipsuttamaan yliopiston käytäviä pitkin kikkakoroillaan (ei nyt aivan) sekä yliopistonaisen järkevissä vaatteissaan - ja etenkin nauttimaan keskipalkkaa matalapalkan sijaan.

Hän luki pääsykoekirjat ulkoa ja pääsi sisään kielitieteelliseen parhain pistein. Ensin kieliteoriat - varmaan juuri kylmä strukturalisti Saussure ja muut - tuntuivat vierailta ja opiskelu lähinnä ulkoluvulta, kunnes minäkertoja tilasi netistä suoraan kustantajalta kirjan Anthropological Linguistics.

Mitenkä tämä nyt kääntyisi? Kansatieteellinen kielitiedekö? Äh, minun surkeaa englantiani!

Minäkertoja kuvaa kirjaa humalluttavaksi. Kirjassa sanotaan, että vaikka voidaan ajatella ihmiskielen olevan vain yksi luonnossa esiintyvistä merkityksiä välittävistä järjestelmistä, käytännössä mikään ei vastaa ihmiskieltä kaikissa sen hienostuneessa monimutkaisuudessa.

Ihmiskieli on monikerroksellinen ja kiehtova Anna Idström julistaa kirjan minäkertojan ja teoksen Anthropological Linguistics. Totta niin totta, huusin kohtaa kuunnellessa ja samalla tajusin, että samaan kiehtovuuteen ja monimutkaisuuteen kietoutuu sekin, että perusta on yksinkertainen. On asia, joka pitää merkitä, sanalle pitää saada merkitys, on merkki ja merkitsijä, ja kaikki on perustaltaan samanarvoista sekä yksinkertaista!

Ihminen tekee asioista monimutkaista. Eläköön monimutkaisuus! On sanoitettava asioita, jotta asiat eivät kuljettaisi meitä kuin litran mittaa tai neiti Satiainen aviomiestäni. Joskus vain on aiheutettava pahaa mieltä, että ei aiheuttaisi toisaalle vielä pahempaa mieltä.

Taivaan kalojen minäkertoja ottaa esimerkin lumen narskunnasta. Lumen narskuminen ei soittele kelloja sellaiselle, joka ei ole kokenut lunta. Jolla ei ole Lumen tajua. (Miksi muuten Lumen taju oli niin lumoava kirja 1990-luvulla, että kokoomuspoliisi-kirjailija-kansanedustaja Marko Kilpikin oli siitä lumoutunut? Minäkin lumouduin aikoinani Lumen tajusta, mutta maailmankaikkeuden aika ei riitä sen lukemiseen uudelleen ja kaikkien tõnuõnnepalujen kahlaamiseen Tõnu Õnnepalu -esseen kirjoittamista varten.

Sitten kun olen sellaisen pykännyt, luen Tupakoivan kalan loppuun. Ostin yhdeksällä eurolla Lieksan K-Sittarista ruotsalaisen naisviihdekirjailijan Linda Olssonin Autiorannan ja ajattelin nauttia sen vasemmalla kädellä joskus vähän niin kuin välipalaksi.

Luin parikymmentä sivua eikä ollut mitään tarttumapintaa. Ihan paskaa, ajattelin, mutta en luovuttanut, halusin tietää, miksi silmäni silmäilevät sivuja eikä päähän jää mitään. Aloitin kirjan alusta ja etenin pari sivua hitaasti. Piinallisen hitaasti, mutta heti toisen sivun alussa tuli selitys. Siinä pönkötti kappale, jossa oli kestoinhokkifalskiudet: rakkaus ja kiitollisuus.

Yääääk.

Autiorannassa on ilmeisesti kyse siitä, että päähenkilö hyvästelee taloa, joka on alunperin kuulunut hänen miehelleen ja päähenkilö on muuttanut sinne, mutta aviomies on dumpannut naisen. Sen sijaan, että olisi käynyt vetämässä kortsun aviomiehensä uudesta jääkaapista löytämänsä kurkun ympärille ja hirttämässä tälle lahjoittamansa Reino-nallen, kuten Veera Niemien sekopäinen, mutta rehellinen päähenkilö kirjassa Ei muisteta pahalla, teki, päähenkilön ajattelemaksi Olsson oli kirjoittanut ihan scheißea.

Päähenkilö arvelee, että on olemassa surua, jonka kanssa oppii elämään. "Surua, joka antaa ihmiselle ajan myötä kyvyn muistella mennyttä sydän täynnä rakkautta ja kiitollisuutta siitä, minkä on saanut kokea."

Onneksi sentään Olsson kirjoittaa: "Minä en kuitenkaan koskaan päässyt sinne asti."

Olisihan kaiken tuon terävämminkin voinut ilmaista. Olisi ottanut oppia vaikka suomalaisen mäkihyppääjän entisvaimolta Veera Niemiseltä. Hänen lauseensa ovat ihailtavan pistäviä, ytimeen käyviä ja riipaisevia. Ei muisteta pahalla on kaukana komiikasta ja voi olla, että kaikki käy niin ahdistavaksi, että pidän sen kuuntelussa tauon.

Vaikka on totta, että raastavienkin elämänkäänteiden jälkeen saattaa "muistella mennyttä sydän täynnä rakkautta ja kiitollisuutta siitä, minkä on saanut kokea." , toivon, että jos joskus alan horista ja lorista sekä kirjoittaa rakkaudesta sekä kiitollisuudesta, voitte ampua minut saunan taakse - mikäli en älyä itse mennä ampumaan.

Jahas, selasin eteenpäin Autiorantaa. Kyse on onnettomuudesta, jossa on kuollut sekä minäkertojan tytär ja mies on vakavasti loukkaantunut. Kyyneleet valuvat pitkin minäkertojan poskia. Voi miksi, miksi valuvat kyyneleet?

Itse käytän sanontaa itken kuin vesiputous leikatakseni sentimentalialta kärjen. Toki en käyttäisi sitä, jos olisi kyse todella ja oikeasta tragediasta, kuten jonkin läheisen kuolemasta, mutta en kyllä käyttäisi poskia myöten valuvia kyyneleitäkään.

Matti alkoi leikata silliä vastapäätä. Pakko lopettaa. Syön kyllä silliä, mutten halua seurata läheltä silliruoan valmistusprosessia.

Anna Idströmin Taivaan kaloissa minäkertoja tutkii kuolleiden kielten idiomeja. Hän valitsee saamen kielen sen takia, sillä saamen kieli on tutkittavissa lähellä, Helsingissä. Joku alkuperäinen saamelaiskielen puhuja pitää saamen kielen kerhoa ja kielentutkija tälläytyy kerhoon.

Kerhonpitäjä ei ole ensin kovin innoissaan, kun tutkija into pinkeänä änkeää mukaan, mutta lämpenee sitten, kun tajuaa, että tutkija on aidosti kiinnnostunut ja innoissaan. Kiinnostavaa on, että kannamme mukanamme sanoja ja merkityksiä, joita käyttivät esiäitimme ja -isämme ehkä tuhansiakin vuosia sitten.

Ja mistä tulee taianomainen yhteydentunne, kun keskustelemme keskenämme? Miksi Matilla ja minulla taianomainen yhteydentunne tulee nyt - 18 vuoden yhdessäolon jälkeen ja miksi sitä ei kertakaikkisesti ollut alusta lähtien? Miksi seksi välillämme oli taivaallista, mutta keskustelu ei? Miksi olin pitkään sitä mieltä, että Matti on parhaimmillan ilman housuja ja suu kiinni?