Suom. huom. Tõnu Õnnepalu

ti 28.6.2022

Lainasin Rautavaaran kirjastosta Kristiina Rikmanin kokoaman kirjoituskokoelman kääntämisestä. Suom. huom. erottui hyllyssä jo muodoltaan. Se on neliö.

Silmäni tarttui kirjaseen varmaan etupäässä siksi, että virolainen kirjailija Tõnu Õnnepalu vaivaa minua. Aloitin ammoin Õnnepalun Paratiisin ja koska se oli kirjaston kirja enkä voinut tehdä siihen kynämerkintöjä, kirja jäi noin sivulle 80 ja palautin sen.

Nyt kun olen lukenut sikin sokin Õnnepaluja, olen alkanut miettiä, tekikö suomentaja Paratiisista yht´äkkiä tylsän.

Kun selailin Jussi Virratvuoren, pitää vielä selvittää Virratvuoren Varpaisjärvi-yhteydet, elämäntyön Kirjokannen sivuja, huomasin, että Õnnepalulta on suomennettu ihan vasta esseitä. Sain Kirjokannesta laatikollisen Õnnepaluja ja ahmaisin kaksoiskokoelman Valheiden Katalogi - Englantilainen puutarha heti.

Olisi pitänyt edetä järjestyksessä. Jostain syystä en ollut googlaillut Õnnepalua edes sen vertaa, että olisin tiennyt häneltä suomennetun jo 1990-luvun alkupuolella Enkelten siemenen, esikoisteoksensa. Sen kirjailija oli kirjoittanut salanimellä Emil Tode. Pitää vielä tsekata google-kääntäjästä, onko pseudonyymisukunimellä jokin merkitys.

Kääntäjä tunnisti sanan saksaksi. Tode on kuolemat. Tjaah. Monikko. Minä luulin, että viroa ja tosi tai totta. Jos kirjailijanimi olisi Emil Tosi, viroksi se olisi Emil Tõsi. En ymmärrä nyt yhtään mitään. Miksi pseudonyymi ylipäätänsä? Oliko homous vielä 1990-luvun alun Virossa jotain niin vaikeaa? Onko se vaikeaa edelleenkin?

Enkelten siemenessä rautaesirippu on riivitty alas, entisen itäblokin nohevimmat, he, jotka eivät halunneet jäädä kapitalismin hitaalle kaistalle, lähtivät maasta, ja Euroopassa asuva itäblokkilainen homomies etsii identiteettiään camus´laisittain.

Enkelten siemen oli nopea- ja helppolukuinen. Se on varmaan tiukasti toimitettu. Veikkaan, että Joonatanin kirja on ollut olemassa ennen esikoista. Pidän siitä enemmän, se on jotenkin moniaineksisempi kuin niin kovin tuotteistetulta vaikuttava Enkelten siemen, vaikka olen pysähtynyt sivulle 172.

Joonatanin kirjan päähenkilö lukee Dostojevskin Idioottia. En pidä Dostojevskin patetiasta enkä etenkään Idiootin pölinästä - ja niinpä keskittymiseni herpaantui. Lupaan jatkaa Joonatanin kirjaa heti tänään illalla, kun tulen Juuasta. Matti ei pidä siitä, että kirjoitan eikä siitä, että luen. Matti ei ylipäätänsä pidä mistään, mikä tuottaa minulle nautintoa.

Ehkä hänelle ei ole olemassa käsitettä nautinto. Ehkä historiallisten syiden vuoksi hänen sanakirjastaan löytyvät vain saant kipu, kärsimys ja raataminen. Ainoa adjektiivi on saatanallinen ja se esiintyy vain yhdessä sanan raataminen kanssa. Olen tyytymätön. Pakko kohta lähteä siskon luokse.

Ensimmäisenä Suom. huom. -kokoelmasta luin Tapani Kärkkäisen Kääntäjä rajalla: Päivän talo, yön talo. Kärkkäinen on kääntänyt puolalaista Nobel-voittajaa Olga Tokarczukia. Artikkeli on niin kiinnostava, että saatan jonain päivänä lukea tai kuunnella Päivän talon, yön talon loppuun.

Häiritsevää Tokarczukin romaanissa oli, että minäkertoja tarkastelee ympäristössään asuvia yksinkertaisia ihmisiä jotenkin ylhäältä päin. Tarkasti kylläkin kuin asettaisi esimerkiksi naapurissa asuvan vanhan naisen, Martan, mikroskooppiin. SIlti. Ikään kuin minäkertoja ei pitäisi juuri kenestäkään. Tämä on epäreilua, sillä kuuntelin Päivän talosta, yön talosta vain aivan alun.

Sama vaivaa Õnnepalun Paratiisissa. Ehkä syy ei olekaan Jouko Väisäsen, suomentajan. Õnnepalu vain listaa, että hänen saarellaan se oli siellä ja tuo tuolla ja lehmiäkin oli. Oli jokin koira, joka karkasi ja sitten joutui elämään elämäänsä narun päässä. Minäkertoja ei edes koeta kommunikoida koiran kassa.

Paratiisin muut asukkaat tai ihmiset, jotka haahuilivat saarella, olivat alkeellisia eikä minäkertoja saanut heihin kosketusta. Eli jotenkin irrallaan ja yläpuolella. Eläimiinsäkään minäkertoja ei tuntunut kiintyneen.

Ihan toinen klangi kuin Tiina Raevaaralla kirjassa Minä, koira ja ihmiskunta. Siitä muuten Silvia Hosseini ei pitänyt ja kirjoitti Imagen arvostelupätkässä, että Raevaaran kirjassa oli liikaa mutua. Loukkaannuin suuresti, sillä pidin tiedenaisen mutuilusta ihan hirmuisesti. Sitä paitsi minä olen sitä mieltä, että Silvia Hosseinin Pölyn ylistyksessä oli ihan liikaa populaarikulttuuria ja mustelmia tuottavaa sm-seksiä.