Merete Mazzarellan Alma - edelläkävijän tarina

ke 15.6.2022

Merete Mazzarellan Alma Söderhjelm -elämäkerrassa tuli vastaan Aleksandra Kollontai. Jälleen kerran pitää sanua, että olipas hienosti kerrottu. Mazzarellan kertoja, Alma-täti vanhana jossain sanatoriossa, muistelee lapsuuttaan Viipurissa ja sitä, miten heillä kävi kylässä pieni tyttö, Šura, Aleksandra Domontovitš.

Alma Söderhjelmin isä oli aina ihastellut Šuran tummia silmiä. Šura oli isän mielestä kuin prinsessa. Pakko tässä heti huomauttaa, että Alma kärsi lapsuuden perheessään ulkonäöstään. Söderhjelmin seitsemän tytärtä oli jaoteltu kauniisiin, mutta tyhmiin sekä rumiin, mutta älykkäisiin.

Alman osa oli olla ruma ja älykkö. Isän mielestä Šura oli ilmeisesti sekä älykäs että kaunis.

Mazzarella ei anna Alma-minäkertojan mennä kovin syvälle Šuran taustaan, mutta wikipediasta löysin tietoja. Šuran äiti oli suomalaisen puutavarakauppiaan tytär Aleksandra Aleksandrovna, omaa sukua Masalin ja isä venäläinen keisarillisen armeijan kenraali Mihail Aleksejevitš Domontovitš.

Ostin Šuran elämäkerran Hetkiä elämästäni Moskovasta Dom Knigistä opiskeluvuonnani. Kun olin kirjaa ostamassa, minut pongasi valokuvaaja Aleksander Fedorenko. Poloinen varmaan luuli minua suomaaisen älymystön edustajaksi.

Tosiasiassa luin Šuran elämäkerran vasta vuosia myöhemmin. Ostin sen, sillä en oikein löytänyt muuta kiinnostavaa Dom Knigin suomenkielisten kirjojen hyllystä enkä tiennyt elämäkertahenkilöstä tuon taivaallista. Nimi oli jotenkin tuttu, jostain.

Joka tapauksessa Aleksander Fedorenko puhutteli minua. Ja myöhemmin, kun tutustuimme paremmin, pyöritteli päätään; me suomalaiset nuoret toimittajat olemme vaikka millaisten avautuvien arkistojen ääressä Moskovassa ja mitä me teimme? Me kompastelimme onnettomasta rakkausjutusta toiseen, istuimme Inturistin montussa ja olimme kiinnostuneita kaikista muista kansallisuuksista kuin moskovitšeista.

Aleksander Fedorenkon kritiikki oli oikeutettua. Missähän hän nykyään valokuvaa? Jotkin jäljet johtivat Saksaan. Minä arvostelin mielessäni ystäväni kuvia. Hän kuvasi pitkäjalkaisia ja korkokenkäisiä naisia kadulla eikä ollut ollenkaan angstinen punk tai avant garde.

Uh, minua. Hävettää.

Kesällä 1992 istuimme illan Aleksander Fedorenkon kanssa hylätyssä luostarissa. Illan tullen luostarin portit suljettiin ja me jouduimme tunkemaan itsemme rautaportin terästankojen välistä. Vielä silloin se onnistui minulta.

En minä laiha ollut, mutta vedin pikkuisen pulleaa masuani sisään ja ujutin tissin kerrallaan tangon väliiin.

Luostarissa oli teloitettu aikoinaan Lavrentij Berija. Kerron tätä uudestaan ja uudestaan siihen asti, kunnes alan kertoa, että olen viettänyt yön samassa sängyssä ammattisotilaan kanssa, joka omana armeija-aikanaan palveli Berliinissä ja vartioi Spandaussa istunutta natsia Rudolf Hessiä.

Vietimme yön kertoen toisillemme juttuja vaikka mistä. Elämästämme, Berijasta ja Hessistä esimerkiksi. Emme tehneet mitään, sillä se, että jouduimme samaan sänkyyn, oli vähän hassu väärinkäsitys, mutta maailmankuvani laajeni taas kovasti.

Hetkistä elämässäni en muista paljoa. Jotenkin kirjoittajan Suomi-sympatiat kyllä. Pitää etsiä kirja Lapinlahden-arkistosta ja tsekkailla.

 ...

Alma kertoo Mazzarellan mukaelmana, että ystävykset olivat pienenä kertoneet toisilleen haaveestaan ryhtyä isona kirjoittamaan. Niin kumpikin teki. Šura otti yhteyttä Ruotsiin muuttaneeseen Almaan, kun oli lukenut tämän kirjan Kärlekens väninna.

Šura kysyi kirjeessään, onko Kärlekens väninnan kirjoittaja sama Alma Söderhjelm, jonka hän tunsi lapsuudessaan ja lähettää Almalle oman kirjansa Suuri rakkaus. Olin kohtaa kuunnellessa kuuraamassa paistinpannuja, minulta oli päivällä kärähtänyt yhteen paistinpannuun kiinni klönttikaupalla kaura-ateriajyviä, joten meni vähän ohitse, mikä rakkaustarina Suureen rakkauteen tallentui.

Joka tapauksessa Suuren rakkauden kirjoittaja halusi tavata lapsuuden ystävänsä. Lapsuuden ystävä ei halunnut, sillä pikku prinsessamaiseta Šurasta oli tullut Aleksandra Kollontai - bolševikki.

...

Alma - edelläkävijän tarina on huima. Kuvaus on elävää ja mehevää. Hahmot ovat kaikkinensa pyöreitä. Kävelin eilen uudistuneiden vaatimuksien mukaset 7 000 askelta ja tuntui siltä, että kävelen Alma Söderhjelmin vieressä.

...

Pitää varmaan tilata netistä Leo Tolstoin Mitä on taide ja Terry Eagletonin Miksi Marx oli oikeasssa. Kummatkin kirjat on Maria vienyt Helsinkiinsä. Lopetuksen enkelissä Tõnu Õnnepalu kiukkuilee Tolstoille ja Englantilaisessa puutarhassa Eagletonille sekä Marxille.

Aloitin eilen Tõnu Õnnepalun Joonatanin kirjan. Se on muodoton ja tuotteistamaton. Hiomaton. Siksi ihan superkiinnostava. Alussa oli aivan liian monessa kohtaa kolmea pistettä. Kirja on vähän niin kuin Alia Dannenbergin Kuningatargambiitti.

Õnnepalu kirjoittaa itse Enkelten siemenessä, että pitää pienten nyrkkipajojen julkaisemista epäammattimaisista harrastajakirjoittajaromaaneista. Joonatanin kirja vaikuttaa esikoisromaanilta, jonka Otava on hätäpäissään julkaissut Enkelten siemenen menestyksen jälkeen.

Siksi se juuri on kiinnostava ja paljastava. Paratiisia lukiessa tuntuu siltä, että Õnnepalu ei halua enää paljastaa yhtään mitään ja on ilmaisultaan niukka, jäykkä ja puiseva. Ellei nyt sitten ole niin, että Juhani Salokannel kääntää herkullisemmin kuin Jouko Väisänen.