Äänestäkää Stefaniaa - poliittisista syistäkin!

 - Nils Thorvalds puhuu asiaa vaalilehdessään, asia merkinnän lopussa

Ennen merkinnän loppupuolta paljohkosti Mihail Šiškinistä ja vähän Teppo Kulmalasta sekä Tõnu Õnnepalusta

Ihan lopussa kiitokset Seppo Vuokolle sekä SS-Sannille ja Serafim Seppälälle

ti 10.5.2022

Marian kummivainaan Riitta Turusen (STT:n Pietarin-kirjeenvaihtaja 1990-luvun lopulla) kanssa ihmettelimme ja vähän naureskelimme, kun vuonna 1991 Ylen Moskovan-kirjeenvaihtajaksi valittiin joku ruotsinkielinen venäjää taitamaton heppu. Joku ihme Nils mikäsensukuniminytolikaan.

Olimme juuri palanneet Moskovasta opiskelemasta ja omasta mielestä kävimme Neuvostoliiton kaatumisen erityisasiantuntijoista, kuten oikeasti olimmekin. Riitta ei tuolloin tiennyt, että Thorvalds oli valmistellut muinaisen taloustieteen lopputyönsä Moskovassa ja todennäköisesti osasi venäjää - ainakin paremmin kuin minä.

Ei varmaan paremmin kuin Riitta, mutta taatusti paremmin kuin minä, sillä minulla aivot lumpsahtivat venäjän kieliasentoon vasta kesällä 1993 Konevitsan luostarissa, kun tulkkasin vanhaa ihanaa ranskalaisrouvaa venäjästä englanniksi luostariveli Jobin pitämällä yksityisellä luostarikierroksella. Ranskalaisrouva ei osannut sen enempää suomea kuin venäjääkään. Ei ehkä kauhean hyvin edes englantia.

Kun jouduin tasapainottelemaan kahden itselleni vieraan kielen kanssa, aivoistani kuului blumbs ja tajusin, että minähän ymmärrän puhuttua venäjän kieltä. Olin silloin opiskellut venäjää sekä lukiossa lyhyenä kielenä, kirjoittanut siitä vahvan ällän, osallistunut venäjän kielen olympialaisiin Neuvostoliiton tiede- ja kulttuurikeskuksessa, opiskellut kieltä sekä Tampereen yliopiston kielikeskuksessa ja slavistiikan laitoksella sekä oikeassa ympäristössä Moskovassa.

Osasin kieltä muuten hyvin, mutta normaalisti puhutun huolittelemattoman puhekielen ymmärtäminen oli minulle vaikeaa. Toisesta vieraasta kielestä toiseen tulkkauksessa ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ymmärtää.

Venäjänkielisten äänikirjojen kuuntelemisessa olen huomannut jotenkin samanlaisen aivojen kytkennän. Kuuntelin jonkin aikaa Mihail Šiškinin Sinun kirjeitäsi Письмовник ja kuuntelu oli pakko lopettaa.

Aivot menivät kummalliseen ylisähkötilaan. Nyt huomasin, että olisi syytä lukea ihan printtinä ja suomeksi Šiškinin Kaunokirjoituksia. Se on mennyt minulta ihan ohitse, vaikka tykkäsin kyllä Neidonhiuksesta.

Ryntäsin hakemaan Neidonhiuksen kirjastosta - vai ostinko sen, en muista tarkkaan, pitää tsekata oma hylly -, kun olin lukenut Kiiltomadosta Jarkko Tontin hehkutuksen: "Pariskunnan yritys avioliiton korjaamiseksi Roomassa on yksi parhaista kalvavan mustasukkaisuuden kuvauksia, mitä olen lukenut."

https://kiiltomato.net/critic/mihail-siskin-neidonhius/

Tykkäsin romaanista, mutta kun pääsin pitkään odottamaani mustasukkaisuuskohtaan, petyin. Ei ole Tontti kovin monia mustasukkaisuudenkuvauskohtia lukenut kaunokirjallisuudesta, sillä minusta kohta oli vaisu.

Pidin Šiškinin tekstistä, sillä se ei sisällä raakuuksia eikä ole ihmisvihaisen kylmää. Venäläinen todellisuus on toki raakaa ja brutaalia, mutta se ei ole koko totuus. Esimerkiksi venäläisen nykynovellin kokoelma Toisaalta kaikkea voi sattua kertoo raa´asta ja osin absurdista venäläisestä todellisuudesta lämpimästi ja hellästi.

Toivoa on, vaikka alkoholista sairas isä heittäisikin kaksi ja puolivuotiaan lapsensa kännipsykoosissaan kerrostalon roskakuiluun. En voi tarkistaa, kuka novellin kirjoitti, sillä kokoelma on Marialla Helsingissä.

Perskeles, novellikokoelma on myös Lapinlahden kirjastossa saatavilla. Minäpä varaa täräytän sen. Varasin myös Šiškinin Kaunokirjoituksia ja haen ne heti, kun  kirjastotäti panee ne varaushyllyyn, josta kirjat voi anonyymisti ketään kohtaamatta käydä nappaisemassa.

Kaunokirjoituksia tuli varaushyllyyn ja minuutin yli puoli kymmenen sain tekstarin siitä. Nyt odottelen Toisaalta kaikkea voi sattua -kokoelmaa ja lähden sitten samalla viemään kuittikansiota polkupyörällä tilitoimistoon.

Olemme Lapinlahdella emmekä lähde pois ennen kuin kuukausien pyykki on pesty. Likapyykki. En tarkoita avioliittomme likapyykkiä, joka on jo aika pitkään ollut puhdistavien keskustelujen ansiosta perusteellisesti pyöritetty.

Nyt pesukone piippasi puna-keltaiset: pussilakanan, sängynpäällisen, jonka Pyry kurasi sekä Hallan hiekkaaman punakirjavan sängyntaustakankaan. Pitää käydä vaihtamassa koneeseen uusi erä.

Ehkä pesen seuraavaksi kaksi mustaa Marimekko-laukkua. Marian koululaukun, joka oli aivan Birgitan karvoissa sekä pussukan, joka on ollut menossa roskiin jo vuosien ajan. Tykkään siitä ja nyt aion sen elvyttää. Se on hyvä. Siihen mahtuu niin lompakko kuin kännykkäkin sekä kuulokkeet ja pari mustekynää.

Sitten pesen keittiöpyyhkeet, jotka olin mytännyt joulun tienoolla märkinä korkeaan ja pyöreäsuiseen pyykkikoriin. Pykkiprojektissani lie ollut ajatuskatkos. Sen jälkeen vielä pari erää nelikymppisiä ja voilá seuraavaksi asiaan tarvitsee palata vasta noin kuukauden sisällä.

Toisaalta kaikkea voi sattua -kokoelmasta tsekkaan avausnovellin. Sitä kustantaja hehkutti suomalaisten suosikin Mihail Bulgakovin kirjoittamaksi ja ennen suomentamattomaksi. Hip heijaa, novelli oli ihan seko ja jaksoin sitä pari sivua. Onneksi en hylännyt koko kokoelmaa ja lopputulos oli hurmio.

Tarkistan kokoelmasta vielä, kuka kirjoitti pojasta, jonka isä oli heittänyt pienenä roskakuiluun ja joka eli kuitenkin ihan jonkinlaisen elämän. Pojan elämä oli juomista ja vankilaa sekä ehkä jonkin mittapuun mukaan päättyi surkeaan kuolemaan, mutta silti novellissa oli outoa toivoa ja se oli kirjoitettu lämmöllä sekä myötätunnolla.

Ajattelin, että parempi elää sellainenkin elämä kuin kuolla roskakuiluun.

Paras novelli kertoi kahdesta teknisesti lahjakkaasta sisaresta, jotka kunnostavat jossain Siperian peräkylässä veturin. Ihan vain huvikseen. Novelli tuli mieleen, kun luin Tõnu Õnnepalun Elämän valheista, että kirjailija-esseistin mielestä kenenkään unelmana ei voi oikein olla levittää asfalttia, siivota hotellihuoneessa tai lypsää lehmiä. (luku Nousu s. 171)

En minäkään nuorena unelmoinut pyykin pesusta tai palkkojen laskemisesta enkä etenkään siitä, että pääsen pyöräilemään jossain peräreiässä (Lapinlahti = anusaukkonen) tilitoimistoon kansio mummopolkupyöräni etukorissa, mutta Siperia opettaa niin tekemään ja lopulta nauttimaan siitä, että saa jotain näkyvää aikaan.

Eilen en esimerkiksi kirjoittanut mitään, sillä tavoitteenani oli poistaa kammottavat revenneet pressut talouspihan katoksesta. Pressut ovat nyt kaatikselle menossa, mutta toinen tavoitteeni jäi saavuttamatta. Emme saaneet alulle kurtturuusun tuhoamista.

Tarkoituksena on tukahduttaa pehko. Koska vihaan Matin pressuvirityksiä, päätin, että uhraan siihen yhden ruman huonosti paistuneen uunilohen värisen maton ja sen päälle aion latoa Rautalammin museon historiallisia kattotiiliä.

Kun vielä jostain löytäisi järeitä sammioita, voisin istuttaa niihin samettiruusuja tai ehkä erän auringonkukkia. Saas nähdä. Vielä olisi puolitoista säkkiä ostomultaa viimekeväisestä jäljellä.

Auringonkukkaistutukset voisi panna kattotiililadelman päälle ikään kuin tarkoituksena olisi kukkatasanne eikä kurtturuusujen tuhoamiskenttä. Olen koettanut tuhota pehkoa kahtena keväänä kiskomalla yksilöitä juurineen maasta, mutta kävi ilmi, että ei ole olemassa kurtturuusuyksilöä, vaan hirmuinen maanalainen juurikasvusto, joka roihahtaa kasvun liekkiin heti, kun jostain läheltä katkeaa osanen.

Kurtturuusutuhoamisen sijaan veimme lautakuorman sekä leipäkaapin Rautavaaralle. Leipäkaappi on Leonidin peruja. Se on siro ja ryhdikäs kuin lasteni isä aikanaan oli. Pronssinhehkuinenkin.

Sisällä kaapissa oli kymmeniä, jos ei satoja venäläisiä ja venäjäksi dubattuja elokuvia sekä proggressiivista rokkia cd-levyillä. Löysin hyllyiltä myös omat c-kasettini ja jommankumman tyttäreni pikkuruisen taskuraamatun. Kovakantisen. Otan sen mukaani Kaivokoskelle. Pitäähän käsillä aina olla Raamattu, kuten huomasin kirjoittaessani Teppo Kulmalan Tupakoivasta kalasta ja sen osiosta Pullopostia Jumalalle.

Kaivokosken talosta löytyi Raamattu, jossa vielä kaiken hyvän lisäksi oli eri kirjojen kohdalla sellaiset jonkin jakeen löytämistä helpottavat sormilokoset. Mutta kun tahdon, että jokaisessa huoneessa, jossa kirjoitan, on oma Raamattu.

Raamatun pitää olla kirjoittaessa käden ulottuvilla, kuten Google on. Toki voisin googlata tarvitsemani Raamatun kohdat, mutta esimerkiksi Pullopostin mieleen tuoma psalmi piti etsiä printistä. Sitä en olisi löytänyt hakusanoilla.

Nyt pitäisi löytää tie takaisin Šiškiniin ja Nils Thorvaldsiin. Ehkä Šiškinin Neidonhiuksessa ei ollut raakuutta sen vuoksi, että Šiškin on asunut vuodesta 1995 Sveitsissä ja Neidonhiuksenkin minäkertoja on ulkovenäläinen tulkki.

Äsken Löfbergin herkkukahvin keittoon askeltaessani huomasin, että minulla on oma Neidonhius. Olin varmasti lukenut Jarkko Tontin arvostelun ja lähtenyt oitis Iisalmeen Suomalaiseen kirjaa ostamaan.

Nyt en enää osta kirjoja - paitsi näköjään Jussi Virratvuorelta Kirjokannesta. Tilasin sieltä tai oikeastaan häneltä ujosti Tõnu Õnnepalun Elämän valheita - Englantilaisen puutarhan ja sain - kuin julkaisijamoguli olisi lukenut ajatukseni - niin Paratiisin kuin pari pienikokoisempaa kirjaa.

Virratvuoren mielestä minun ei tarvitse maksaa kirjoista mitään, sillä kirjoitan niistä. Pelkään, että jos alan saada arvostelukappaleita, en uskalla itse päättää, mistä kirjasta lässytän ja mistä kirjoitan terävästi.

Ja! Suurin osa kirjablogisteista ärsyttää minua lätinällään. Kuin kaikki olisivat käyneet jonkin vitun positiivisen lähestymistavan ällökoulutuksen. Ollaan rakentavia eikä syyllistytä vihapuheeseen.

Olen kohta aloittamassa palkanlaskua ja maksan palkan myös itselleni ja Matillekin ehkä. Jotain Õnnepalun kirjoista maksan tai sitten keksin Kirjokannen kanssa jonkun diilin.

Kirjoitus keskeytyy koko ajan. Kävin kaivamassa pyykkikoneen masusta punakeltaoranssin pyykkierän. Ripustelin oranssit poppanapöytäliinat narulle. Ne olivat menneet aivan harmaiksi, kun uuneja lämmittäessäni onnistuin nokeamaan monta kertaa koko talon.

Oikeastaan mitään tekstiilejä ei pitäisi viedä Kaivokoskelle pestynä ennen kuin lämmityskausi on loppu. Sen jälkeen pitäisi jaksaa pestä verhotkin. Pyykkiä ripustaessani koetin keksiä, mikä olisi hyvä päivä pestä Matin valkea hautajaispaita. Ajoitus on tärkeää, sillä paita pitäisi silittää kosteana.

Nyt kuulen, kuinka luokkakaverini, persu jo yläasteikäisenä, Pekka Kämppi kihertää nauruaan. Kun 1. helmikuuta 2018 tein Facebookissa päivityksen, jossa lajittelin aamulla aviomieheni Matin paitoja tämän ollessa lentämässä, Pekka kommentoi, että et kai vaan silittäny niitä.

Kommentti nauratti ja päätin, että vielä joskus silitänkin. Syksyllä 2019, kun Matin kaksi kiusaajanaista kiristivät otettaan, Matti alkoi - näin hän on kertonut - varmistella, etten pääse pakoon (vaikka hän jäisi karmivista teoistaan kiinni) ostamalla uuden sängyn ja pyykkikoneen. Minä ostin Matille isänpäivälahjaksi kivan silityslaudan ja samanvihreän raudan.

Anna oli vienyt talon silitysvehkeet. Sitten alkoi korona ja Matti heitti eteeni vanhan kännykän. Siellä oli pari paljastavaa viestiä, josta alkoi keriytyä auki vaikka mitä. Välillä edelleen käyn katsomassa, millainen kuhina on tietämättäni Matin Facebook-sivuilla ollut vuosien ajan.

Neiti Satiainen ei ole voinut vastustaa kiusausta panna Matille kommentteja. Nyt ne ovat aika noloja. En voi vastustaa kiusausta enää minäkään. Kommentoin kommentteja epäasiallisesti.

Olen edelleen murhanhimoinen, mutta nyt mieheni tulee laittamaan lounasta. Pitää mennä. Jatkan merkinnän loppuun lounaan jälkeen.

....

Matti kävi paistamassa jauhelihan ja teki sen kanssa makaronikeittoa. Minä pesin salaatin oheen. Tottakai voisin itse valmistaa ateriani, mutta siinä tapauksessa Matti olisi joutunut illalla kärsimään jauhelihatomaattimakaronivuoasta ja se olisi ollut vallan kamalata.

Niinpä Matti purjehtii työmaalta aina, kun voi ja tekee ruoan. Minun sörsseleitäni hän kutsuu kiukkuriiseiksi. Jos syön päivällä jotain omatekemää, olen kuulemma illalla sietämätön. Vähentäisin lihan syöntiä, mutta mieheni on sitä mieltä, että epämääräisellä riisi-feta-tomaattijuusto-dieetillä en pysy aisoissa, vaan rähisen kaikki illat.

...

Se, että vähän naureskelimme vuonna 1991 Riitta-vainaan kanssa Nils Jollekin, joka ei taatusti osaa edes venäjää, ei ole syy siihen, miksi fanitan Nils Thorvaldsia (rkp). Kyse ei ole reaktionmuodostuksen defenssistä, vaan siitä, että Thorvalds esimerkiksi julkaisee EU-vaalilehtensä Maaseudun Tulevaisuuden välissä.

Tunnustan, että Maaseudun Tulevaisuudet ovat nyt viikkokausia menneet paperinkeräykseen. En ole ehtinyt lukea niitä enkä mitään muutakaan. On puun- ja vedenkantoa ja muuta alituista tekemistä, jossa kyllä näkee aikaansaannoksensa - muun muassa nokeentuneet kodin tekstiilit.

Äänikirjoihinkaan en ole voinut keskittyä. En pysty, sillä olen lukenut perinteisiä kirjoja. Lienen yksikanavainen. Jos luen, en voi kuunnella. Jos kuuntelen, en kykene lukemaan.

Pienet hetket, jolloin saatan lukea, olen pyhittänyt Tõnu Õnnepalulle sekä Teppo Kulmalalle. Nyt sitten Mihail Šiškinillekin ja tämän Kaunokirjoituksille.

Jos en kymmenen minuutin sisään pääse palkanlaskuun, pitää langettaa itselleni rangaistus. Nils Thorvaldsin EU-lehden kanteen kirjoitin lainauksen: "EU-kritiikki ei ole sama asia kuin EU-vastaisuus. Asiaan ei uskalleta puuttua oikeistopopulistien pelossa."

Kaipaisin niin analyyttista tietoa EU:sta ja sen päätöksenteosta. Onneksi osuin avaamaan eilisen Maaseudun Tulevaisuuden enkä heittänyt sen liitettäkään roskiin. Thorvaldsin mielestä komissiolla on liikaa valtaa ja EU:ssa suolletaan voitonriemuisia julistuksia siitä, kuinka meistä (EU:sta) tulee maailman johtava toimija tässä ja tuossa.

Me - vaihtoehtoporukka - huomautimme jo 2013 ja aiemminkin, että Suomen öljy- ja muu energiariippuvuus Venäjästä ei ole hyvä asia. Matin kanssa oltiin Joensuussa Suomi öljyn jälkeen -heppujen sempassa syksyllä 2013.

Annoin muistaakseni Suomi öljyn jälkeen -kirjani Antti Sarvelalle tai sitten hankin tälle oman kappaleen Rauli Partasen, Harri Paloheimon ja/tai Heikki Wariksen omistuskirjoituksella. Toivoakseni hän on sen lukenut.

Osmo Soininvaaara kirjoitti kirjasta ja oli kriittinen Peak Oil -asiassa. Fossiilisten polttoaineiden käyttö tekee pahaa ilmakehälle, mutta Soininvaara oli ihastuttavan toiveikas siitä, että ihmiskunta keksii vaihtoehdon.

Nyt vaihtoehtoja on pakko keksiä. Siinä mielessä, kuten Nils Thorvalds sanoo, EU:n pitää tehdä nopeita päätöksiä. Venäjä-riippuvuudesta pääseminen merkitsee 1 700 gigawatin aukkoa Euroopan energiahuollossa, se on reilun kymmenen ydinvoimalan verran energiaa.

Siirtymäajaksi on olemassa vain huonoja vaihtoehtoja; joko hiilivoimaloiden avaaminen tai Ukrainan sodan rahoittaminen venäläistä maakaasua ostamalla. Thorvalds arvelee, että Suomi metsineen (ja turpeineen, tosin turvetta Thorvalds ei teksteissään maininnut) selviytyy siirtymäajasta helpoimmin.

...

Maanantain Maaseudun Tulevaisuudesta leikkasin irti Seppo Vuokon kolumnin "Monimuotoisuus ja jatkuva kasvu". Olen itsekin paljon metsissä liikkuneena pannut merkille, että vanhassa kuusimetsässä ei paljoa pörise. Kesällä pölyttäjät kiertävät kukasta kukkaan uudehkolla hakkuuaukiolla. Vanhan metsän tehtävänä on jätehuolto, hajottaminen ja ravinteiden palauttaminen elävän kasvillisuuden käyttöön, Vuokko kirjoittaa.

...

En ole vuosiin seurannut Euroviisuja. Nyt oli pakko kuunnella Ukrainan euroviisuehdokkaan Kalush Orchestran Serafia, kun luin Savon Sanomista Sanni Hakkaraisen kolumnin Ukraina voittanee Euroviisut sympatiaäänillä – harmi, koska maan edustusbiisi on aidosti hyvä.

Ehkä en olisi lukenut kolumniakaan Ukraina-sanaa pidemmälle, ellei samaan aikaan televisiosta olisi tullut The Rasmuksen ja Kalush Orchestran yhteisesiintyminen. Se mitä ehdin kuulemaan, oli ihan superhyvää ja tarttuvaa.

Palasin kolumniin ja päätin, että Sanni Hakkaraisella täytyy olla jotain uutta sanottavaa. Useasti arvelen, että Ukraina-otsikkoiset kolumnit eivät tuo mitään muuta esille kuin voimatonta voivottelua ja väsyttävää paatosta.

Herrajukara, Sanni Hakkaraisella oli sanottavaa ja etsin Youtubesta Kalush Orchestran Stefanian. Sanat ovat ihanat. Huiluosuus on ihan huippua. Rappisekoitus huumaava.

Viis sympatiapisteistä! Stefania on hyvä ja nyt voi äänestää puhtaasti myös poliittisena kannanottona! Äänestän Stefaniaa minäkin. Pakko kai on katsoa Euroviisut tai sitten pitää panna kello herättämään, kun voi äänestää.

...

Tikkisen Hannele vinkkasi Serafim Seppälän blogiin. Tapanani ei ole ollut viime vuosina juuri ortodokseja kiittää, mutta nyt on pakko tehdä tämäkin. Serafim Seppälä on sinisen Iisak Niniveläispaksukaisen, kyllä! - se vääntää eteisen kirjahyllyn mutkalle, kääntäjä.

Arvostelen tähän alkuun Serafim Seppälää kirjastaan Vapaus siitä, että kirjoittaja muka on ymmäertävinään jotain Marxista: "... lopputulos oli sekä vapauden että uskonnon irvikuva, ja perimmäisenä syynä oli materialistisen maailmankuvan kapea-alaisuus." (s. 32)

Serafim Seppälä oli käynyt Moskovassa ja ollut sikäläisen kirkon napapartaniekkojen vieraana. Tarjolla oli vaikka mitä, nähtävyyksiä, ruokaa, varmaan juomaakin, arvelen, kimallusta, suureellisuutta, hienoja kuoroja.

Neuvostosymbolit ovat vaihtuneet Moskovassa ortodoksisiin tunnuksiin. Minä jo marraskuussa 2012 kirjoitin siitä, miten vastenmielistä on, kun Kremlissä liehuvat kirkkoliput.

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2012-11-22-09.35

Mutta kuten suomenvenäläisten lehden Spektrin päätoimittaja Eilina Gusatinsky Lapinlahden Venäjä-seuran järjestämässä Suomi, Nato - loismato -tilaisuudessa sanoi, Putin ei ole saanut neuvostonostalgiassaan yhtään hyviä asioita Neuvostoliitosta takaisin.

Joka tapauksessa Serafim Seppälä kirjoittaa seuraavasti: "Moskovan patriarkaatin harhat ovat paljon pahempia kuin etnofyletismi. Käytännöllisesti määritellen etnofyletismi on sitä, että pitää alempiarvoisena ortodoksina sellaista, joka ei osaa kreikkaa tai karjalaa tai on syntynyt jonkun rajan väärällä puolella."

Etnofyletismiin sitä olen törmännyt minäkin Iisalmen ortodoksisessa seurakunnassa muinoin. Pitää ihan pohtia sitä.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi