"Tämähän on kuin hotellissa olisi..."

Vähän kirjasta Omenapuun katolla

ti 19.4.2022

Tulimme eilen Lapinlahdelle. Alkoi ankara pyykinpesu. Lakanapyykin jätän toiseen kertaa. Suursiivouksenkin. Siivoamiseen pitää varata kokonainen päivä, ellei kaksi.

Piha näyttää hirvittävälle. Kuka esimerkiksi keksi tyhjentää kissanpelletit takapihalle lehtikompostiin? Minä. Ei hyvä. Pitää kasata päälle oksia. Pellettien tarkoituksena on tukahduttaa takapihalle levinnyt koristekasvi. Se on kammottava esitys. Sitä ei saa kuolemaan millään keinolla eikä pysymään sille tarkoitetulla pihan osiolla.

Koristekasvi tunkeutuu röyhkeästi meillä joka kohtaan ja rehottaa siellä kuin neiti Satiaisen luomuhäpykarvat.

Sanoin illalla suihkussa, että jätetään siivous toiseen kertaan ja keskitytään nyt olennaiseen pyykin ohella. Matti oli helpottunut ja olennaisen jälkeen hän pujahti koiran kuraamattomien pussilakanoiden väliin sekä hyrisi: "Tämä on kuin hotellissa olisi..."

Kaivokoskella nukumme salissa tai niin kuin isän sukutilalla Vyyhtilässä sanottiin - vieraskammarissa. Jos lämmitämme ison kamarin uunin, ovi pitää jättää auki tai tukahdumme. Tai jos emme lämmitä, olemme lämmitäneet tuvan ison uunin, ovi pitää jättää auki, jotta emme palellu.

Välillä nukkuessa tuntuu siltä, että tukka heiluu, kun vetää niin pirusti. Kun ovi nukkumahuoneeseemme on auki, on ensin oranssilla matolla Pyry ja aamuyöstä sängyssämme tungeksivat sekä Pyry että Birgitta, ellei Pyry ole onnistunut häätämään hampaitaan ilmassa louskauttaen Birgittaa päältämme hyppimästä pois - päällemme hyppäämällä.

Hotellissa saa hotellihuoneen oven kiinni. Lämmitys ja ilmastointi toimivat ilman, että ovi tulee aukaista käytävälle ja useampaan hotelliin ei saa tuoda lemmikkejä. Nauttikaamme välillä myös valkeasta posliini-istuimesta ja siitä, ettei vessan alusta tarvitse tyhjentää kompostiin.

Hotellissa ja Lapinlahdella passivoituu. Kaipaan jo nyt yhden yön jälkeen kyykkäilyä hellan sytytyksessä ja vesisankapunttien nostelua. Illalla makasin ensin tuvan sohvalla, sitten avio-olennaisen päälle leveässä 160 senttimetrin jättiläissängyssämme, jolla Matti pelasti liittomme syksyllä 2019 ja josta sai voimaa ravistella kimpustaan muutamat herhiläisnaiset - ja luin Kikka Laitisen sekä Teppo Kulmalan Omenapuun katolla -kirjaa ja mietin, miten tämän kertoisin.

Kikka Laitinen kirjallisena sielun- ja keskustelukumppanina tekee Kulmalalle hyvää. Vaikka kirjekumppani vaikuttaa Kulmalaan konkretisoivasti, välillä Kulmala edelleenkin kirjoittaa niin kuin Krista Kiurulla (sdp) oli ennen tapana puhua. Paljon paljon pallllljjjonnn sanoja, vähän villoja.

Aivan kaikki Kulmalan sanajongleeraukset eivät ole kuolematonta lajia.

(Miten se nyt menikään? Tässä on asian pihvi, jonka äärellä olemme polvillamme.
Jukka Lindströmin Sivuhistorian mukaan lause on Krista Kiurulta. Toivon muuten ihan täydestä sydämestäni, että hänen raskautensa loppu sujuu hyvin.)

Anna pani whatsappia pääsiäispyhinä, että Laura Malmivaara on saanut pienen pääsiäispojan. Ja uutisen 60-vuotiaasta Keski-Suomen ilmailijoiden puheenjohtajasta, joka oli pudonnut ja kuollut Tikkakoskella. Matti tutki pudonneen yksipaikkaisen lentokoneen kuvaa ja mietti, mikä onnettomuuden aiheutti.

Kuten emerita kulttuuritoimittaja Hannele Tikkinen opetti, uuvuttavaakaan kirjaa ei saa jättää kesken - mikäli on pienikin aavistus siitä, että joukossa on helmiä. Kulmallahan niitä kuitenkin on.

Olin illalla saada paskahalvauksen pelästyksestä, kun Kulmala kirjoitti: "... jään ihmettelemään, millä ilveellä seurakunnan nöyrimmiltä näyttävät jäsenet onnistuvat hankkimaan aivan kuin melkein kokosuggestioon piiloutuvan kestopelastushumalan, kotiraanun, tyynen subjekti-iloisen riemun sovitettuna hämärän taustahartauden keskustaan." (Kulmala-Laitinen, 2022, Omenapuun katolla s. 150)

Hienosti sanottu, juu, mitä Kulmala koetti sanoa? Ilmeisesti, että pääsiäisenä 2017 yöpalvelus ei napannut: "Kristus nousi ylös, minä jäin alas, enkä tiedä." (s. 149)

"Olin Lasaruksen ihmeeseen epävalmis opetuslapsi, Juudaksen sukukuntaa, Tuomaksen serkku." (s. 151)

En käy etsimään kohtaa, jossa Kulmala viittaa alttiuteensa mukautua joukkoon. Ehkä hänelle tosiaan on dramaattista ajatella dogmien ja auktoriteettien vastaisesti. Itseäni kahtatoista kärsimysevankeliumia kärvistellessä - parin tunnin seisominen on fyysinen koettelemus, tärkeä sinällänsä - alkoi ärsyttää suunnattomasti, että Juudaksen hirttäytymisellä sitä pääsiäisenä taas jotenkiin ratsastetaan.

Yhtä epäoikeudenmukaista kuin Libyan Muammar Gaddafin kuoleman aikaan. Sen jälkeen kun arabisosialisti Gaddafi tapettiin, Libyasta tuli maailman epävakaimpiin kuuluva valtio ja esimerkiksi pakolaiskysymyksestä on nyky-Libyan kanssa mahdotonta neuvotella.

Televisiouutisissa vilahti, että Brexit-Britannia alkaa kyyditä turvapaikanhakijoitaan Ruandaan. Ei kuulosta kovin hyvältä se. Kaikki on niin täynnä Ukrainaa, että kukaan ei kiinnitä tähänkään enää huomiota.

Oikeastaan kärsimysevankeliumiärtymykseni alkoi jo samaisena pitkäperjantaiaamuna, kun satuin katsomaan jonkin aikaa dokumenttia Suomi juhlii: pääsiäinen. Dokumentin taustalla on ortodoksien harmitus siitä, että itäiseen virpomisperinteeseen on sotkeutunut läntinen trulliperinne.

Minusta on viehättävää, että perinteet, pakanallinen, uskonnollinen ja moderni sekoittuvat. Onhan meidän joulummekin alunperin pakanallinen Saturnalia-juhla. Juuri Oikean Totuuden Omistajia olen paennut, kun pyysin Jehovan todistajien tutkiskelua tauolle.

Siinä vaiheessa kun tuli puhe ehtoollisesta, törmäsin muuriin. Koetin piipittää rauhallisesti, että minulle olisi tärkeä päästä kristillisesti vihityn aviomieheni rinnalla ehtoolliselle.

En päivääkään usko ehtoollisaineiden hokkupokkukseen enkä usko, että edes yksikään täyspäinen katolinen enää uskoo (Hoc est corpus (meum)). Ehtoollinen ei ole minulle sielun pelastuksen väline, vaan yhteys aviomieheen. Olisimme edes samaa seurakuntaa, vaikka olemmekin ihan eri galakteista.

Allekirjoitan sen, että ehtoollinen on muistoateria, mutta haluan nauttia muistoaterian yhdessä mieheni kanssa. Piste. Siitä eivät villit hevosetkaan minua estä. Tosin pitäisi saada mies joskus kirkkoon. Luterilaiseen.

Toinen kohta, jossa tunsin kuinka sisälläni kasvoi raivonpirulainen, oli paheksunta Lapinlahden keittiön seinällä olevista ikoneista. Ikonit ovat Marian ja Annan omaisuutta, mutta toistaiseksi kumpikaan heistä ei ole halunnut niitä nuoren aikuisen kotiinsa.

Ikoneista ainoat minun ikonini ovat ikonimaalari-taiteilija Sergei Pšenyitsinin (Пшеницын) ensimmäinen (Maria-ikoni) ja Konevitsa ry:ltä kiitokseksi saamani Pietarissa maalautettu Konevitsalaisen Jumalanäidin ikoni.

Voi olla, että esimerkiksi ikonimaalari-Sergei joutui myöhemmin juuri demoniensa (heroiinidemonin) valtaan ja tappoi itsensä hyppäämällä Pietarin-kotitalonsa parvekkeelta alas. Ja voi olla, että lasteni biologinen isä oli itse jonkinlainen demoni. Ainakin Leonidissa oli jotain demonista elämänvoimaa. Ei hän muuten olisi elossakaan kaiken venäläisissä vankiloissa kokemansa jälkeen.

Meissähän on monta, kuten Teppo Kulmalakin Omenapuun katolla -kirjassa useassa kohtaa eri ilmauksin kirjoitti.

Mutta silti. Ikonit ovat meillä seinällä ja sillä sipuli.

Suomi juhlii: Pääsiäinen -dokumentissa alkoi harmittaa se, että dokumentin sinapinsiemenkerhossa ohjaaja kysyi lapsilta: "Oletteko nyt nähneet pääsiäisnoitia?" Lapset lausuivat kuuliaisesti kuorossa: "EEEI olla nähty." Heidät oli opetettu. Noidat ovat väärää perinnettä. Ne eivät kuulu puhdasoppisten pääsiäiseen.

Kyllä tympi! Tympi vielä palveluksessakin ja kun rukouksessa tuli puhe Juudaksen hirttäytymisestä, teki mieleni alkaa huutaa ääneen. Jumalansynnyttäjän neitsyyttäkin oli tarpeen korostaa, kuten aina.

Taidan värjätä tukkani taas punaiseksi ja ilmoittautua Suomen noitaopistoon peruskursille. Suomen Noitaopistosta valmistumisen jälkeen voi työskennellä muun muassa tarot-korttien tulkitsijana, kerrottiin Iltalehdessä.

Missäs sitä taas tulivat tarot-kortit vastaan? Taisi olla Rebecca Solnitin mainiossa Eksymisen kenttäoppaassa. Siinä jokin esseistin ystävätär maalasi omia tarot-kortteja. Meillä työnohjaajaopintojen sisäoppilaitosjaksolla oli ihan omat jutut yöaikaan.  Työnohjaajaopiskelijakollegani, entinen kirkon diakoniatyöntekijä, oi että on ikävä häntä, oli ottanut mukaan tarot-korttinsa ja nosteli sieltä meille - alitajuntamme tueksi - kortteja.

Teppo Kulmalakin kirjoittaa kirjeenvaihtokirjassaan voimaeläimistä. Ne vaihtelevat hänellä. Minulla taitaa tällä hetkellä voimaeläin olla korppi. Kun ajattelen sanaa voimaeläin, pääni sisältä kuuluu ääni: krrrpp, krrrpp.

Matti vei minut joskus vuosia sitten Maaselän harjumaisemaan Varpaisjärven hiiden kuuseen ja etsimme sieltä Matin äidin syntymätalon kivirauniot. Kävin sen jälkeen vuosien ajan koirien kanssa Maaselässä ja usein samoiluamme saatteli korppi.

Krrrp, krrrp, kuului läheltä ja ääni eteni sitä mukaa kuin mekin. Ehkä korppi tiedotti meistä metsänrauhanhäiritsijöistä muille, mutta pidin tyyppiä ystävällismielisenä.

...

"En suutele sinua kuin Juudas, vaan niin kuin ryöväri tunnustan sinut: Muista minua, Herra, sinun valtakunnassasi."

Tässä kohtaa ehtoollisen asetusrukousta nousevat niskakarvani pystyyn. Niin kuin: "Muista minua... minua, minua, tapa myös viholliseni! Tapathan, oi tapathan ja valtionviholliset myös. Etenkin kaikki natomieliset, jotka saattavat meidät takuuvarmasti Venäjän tulilinjalle!"

Näinkö sitä pitäisi....? Ei pitäisi. Mielestäni pitäisi ryhtyä Pussy Rioteiksi ja tanssia alttarilla Putinista pääsemiseksi! Ja Natosta, loismadosta. No oikeasti. Rukous "tapahtukoon sinun tahtosi" on ainoa mahdollinen nyt.

Itävallan juutalainen esseisti ja filosofian tohtori Anne Fried, kirjasessaan Myytti ja usko MIchel Tournierin tuotannossa, kirjoittaa, että Juudas oli Jeesuksen opetuslapsista hurskain ja uskollisin. Hänen tehtävänsä oli tunnistaa Jumalan suunnitelma, suostua siihen ja tehdä sen toteutuminen mahdolliseksi.

Anne Fried lainaa retoriikan ja germanistiikan professori Walter Jensiä ja tämän romaania Der Fall Judas. Der Fall Judas on myös kannanotto antisemitismiä ja yleensä uskonnollista vainoa kohtaan: "Juudas olisi silloin juutalaisen, pakanan, kommunistin, neekerin, kerettiläisen symboli - kaikkien niiden, joista on tehty paholaisia ja syntipukkeja." (Fried; Myytti ja usko Michel Tournierin tuotannossa s. 76)

Kun löysin Friedin kirjasen hyllystäni ja luin, aloin kiinnostua uskosta, uskonnosta ja teologiasta. Asiat eivät ole yksiselitteisiä, kuten ei Juudaskaan ollut.

Kuuntelin äsken alkuun Kari Enqvistin Uskomattoman matkan uskovien maailmaan ja nauratti, kun kaikkien palvomaa kosmologia oli pistänyt korvaan Nikean usklontunnustuksen sanat: Valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta...

Hän kuuli uskontunnustuksessa, jonka lausumisen oli kuullut Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys ry:n (SLEY) jumalanpalveluksessa, areiolaisuuden tuomion. Hänen korvissaan kumahtelivat myös bysanttilaisuuden ja gnostilaisuuden kaukaiset kellot.

Juuri sama asia alkoi kaivella minua yleisen teologian opintojeni jälkeen 2000-luvun taitteessa. Me toistelemme kaikenlaista eikä meille kerrota tarpeeksi tarkkaan, mitä tosiasiassa suuhumme on pantu.

Jehovan todistajat ovat kai sitten areiolaisia. He eivät pidä Jeesusta Jumalana. Ja aika tiukkaa tekee kyllä minullakin asian kanssa. Tosin lemppariteologini Kallistos Ware kirjoittaa pikku kirjassa Ortodoksinen tie hienolla tavalla siitä, miksi Jumalan piti syntyä ihmiseksi, mutta asian kutistaminen ja sementoiminen uskontunnustuksen kaltaiseksi Tämä On Totuus -hokemaksi saa minut kaipaamaan happea!

Kari Enqvist menee heti kirjansa alussa SLEY:n messuun. Vaikka SLEY on Suomen luterilaisen kirkon sisällä toimiva järjestö, Espoon hiippakunnan tuomiokapituli oli evännyt SLEY:ltä tilat messujensa toimittamiseen. SLEY ei hyväksy naispappeja ja vain reilu vuosi aiemmin Pyhän Sydämen kappelissa oli vihitty naispappeutta vieläkin kiivaammin vastustavan Luther-säätiön piispaksi rovasti Matti Väisänen. Väisänen tämä vuoksi menetti pappisvirkansa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.

Haastattelin joskus 1990-luvulla vanhempaa tätiä, joka oli valmistunut yli 50-vuotiaana teologian maisteriksi. Se oli hieno homma ja hatunnoston arvoinen teko, mutta sitten kävi ilmi, että nainen oli SLEY:läinen ja yht´äkkiä alkoi puhua asioita, joista ajattelin, että tämä nyt oli tätä kaheliosastoa.

Panin muistiinpanovälineeni syrjään ja otin esille kameran. Kiitos haastattelusta, otetaan kuvat lopuksi.

Kun aloin hiimailla Jehovan todistajien kanssa, oli niissä piireissä käsite evoluutio täysin nou, nou! Mietin, voinko olla tekemisissä niin ajattelevien kanssa. Ajattelin sitten, että Jehovan todistajat saavat olla evoluutiokielteisyytensä kanssa rauhassa; en koeta heitä käännyttää.

Nyt asia tuli jälleen esille. Jehovan todistajat ovat alkaneet jo jokunen aika sitten hyväksyä mikroevoluution - lajien sopeutumisen vallitseviin oloihin, mutta ovat edelleenkin makroevoluutiota vastaan.

Jehovan todistajien mukaan Raamatun seitsemän päivää Jumalan luomistyötä ei tarkoita seitsemää kalenteripäivää, vaan Raamatun luomispäivät tarkoittavat pidempiä ajanjaksoja maailman alku- ja esihistoriassa.

Näin on hyvä ja pitää vielä miettiä sitä, mitä Jehovan todistajat tarkoittavat sillä, että Jumala loi lajit erillisinä. Minä valitettavasti olen samaa mieltä kuin Esko Valtaoja eikä tämä oikeastaan ole mielipideasia - siitä, että olemme samaa olemusta kuin omenakääriäinen ja vaikkapa saniainen.

Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että Raamatun ajatus lajien erillisyydestä on mahdollista sovittaa tieteelliseen ajatteluun. Kiinnostaisi tietää, mikä on tekijä, joka saa susiuroksen luonnontilassa karttamaan koiranarttua.

Ja miksi koirauros ei astu susinaarasta?

(Matti sanoi, että risteytyminen luonnossa ei suju, sillä koira on suden lounas. Emmehän mekään halua panna sikoja, hän mietti, koska syömme joulukinkkua - tässä kohtaa Matti ei ollut ihan looginen, sillä hän... öhhh... niin rouva Revanperä nimittäin.. muistuttaa tiinussa harmaasuolattua joulukinkkua ennen paistamista!).

Meissä on samat ainesosat kuin siassa tai juuri omenakääriäisessä. Elämä ainesosiin on Jumalalta, kuten Teppo Kulmala kirjoittaa Omenapuun katolla.

Omenapuun katolla -kirjan kansi on mainio. Kannessa on kaluttu omenan kara. Hyvän ja pahan tiedon puusta on haukattu kirjassa ihan kunnolla. Siunattu Kikka Laitinen! Hän tarjoaa omenaa Teppo Kulmalalle! Kappasta, kirjan kannen kuva on itse julkaisijan Jussi Virratvuoren, mainiota!

PS. En ala nyt elämöidä hölynpölystä, jota toistellaan Jumalansynnyttäjän yhteydessä. Se, että Jumalansynnyttäjän ruumiillisuus korostuu, on äärimmäisen ihanata. Tästä kirjoitin jo ammoin Aamun Koiton vt. päätoimittajana ollessani.

Lainasin kolumnissani Dylan Thomasin runoa Jos pääni koskee karvankaan jalkaa.

Runossa on kyse siitä, kun lapsen pää työntyy äidin lantioluiden välistä. Rustot rutisevat, luut natisevat. Sen sijaan höpinä Jumalanäidin ikuisesta neitsyydestä on ihan yhtä paksua pajunköyttä kuin lapinlahtelaisen 50-vuotiaan torvensoittajan sangen tilannekohtainen ikuneitsyys.

(Ajattelin naisesta jo hänen ollessa hieman yli 30-vuotias, että kaheliosastoa, mikä kaheliosastoa.)

Olen valmis liittymään uskonnolliseen yhteisöön, joka tunnustaa tavallisen ja perinteisen sukupuoliyhteyden Jeesuksen alkuperäksi. Nyt on pakko tehdä vähän töitäkin, jotta syömän saisin.

Tässä Dylan Thomasin runo. Korjaan joskus kirjoitusvirheet.

"Jos pääni satuttaa karvankaan jalkaa,
sullo takaisin tunkeileva luu.
Jos henkeni puhkomaton pallo
pomppaa putkea vasten, anna kuplien purkautua.
Ennen kiristyköön köysien mato kaulaani
kuin että rakkautta rusikoisin riekaleisella näyttämöllä.

Kaikki riistanaon säännöt sopivat ottelusi kehään;
haravoin ansametsät hansikas lyhdyn päällä,
nokitan, syöksähtelen, tanssin lammikolla, sukeltelen aikaa
ennen kuin kyyryssä ryntään kohti moukaroivaa haanua, ilmaa,
isken tulta ja sotken huutavan huoneen vereen.

Jos tunkeva tuhma tuloni on julma,
minut raivoa takaisin luomisen taloon. Käteni pura,
kun ompelet kiinni syvän oven. Vuode on ristin paikka.
Jos matkani tekee kipeää, taivuta sen suuntaa kuin jousta,
tai pane nilkuttava hahmo, ratsastajaton, hyppäämään
yhdeksän kutistuvan kuun yli.

Ei, Kristuksen sädehtivään vuoteeseen tai helmen
uneen pehmeiden hiukkasten ja lumouksen keskellä
en rakkaani vaihtaisi kyyneleitäni tai rautaista päätäsi.
Työnny esiin, tyttäreni tai poikani, pakotietä ei ole, ei ole, ei ole,
ei vaikka purkautuisivat kaikki raskaan taivaan vesimassat."