Raveni Leilanin Kiilto ja Lisa Taddeon Eläin

Kirjallisuustohtori Markku Soikkelin ja Olga Temosen konventionaalisuudesta - Temosen kolumni Puhdasta rotuoppia oli kyllä hyvä, mutta antakaa - herramujee sentään - jonkun ajokoiranrutaleen hässiä Tippa-koiraneitoa!

la 19.2.2022

Kuuntelin eilen Tara Langen kirjaa Perintö. Tunnistin itseni kirjan populaareista perusteista jungilaisena viattomana. Toinen nimitys olisi naiivi. Naiiveja ei pidetä kovin älykkäinä. Roikuin tilassa pitkälle aikuisikääni. Myöhäiseen kypsään aikuisikääni asti.

Nyt minussa on paljon viisasta, etsijää, rakastajaa ja luojaakin hieman. Kirjassa taitaa olla jokin hierarkia. Onko tavoitteena valaistua kohti viisasta?

Joka tapauksessa eilinen päivä, jolloin oikeastaan olisi pitänyt maata ja potea flunssaa, kehittyikin hyväksi päiväksi. Pesin viisi koneellista pyykkiä. Savotta jatkuu kodinhoitohuoneessa kohta. Kirjoitin pyykkejä koneeseen vaihtaessa kirjettä. Sain aina kirjoittaa pätkän, kun piti pyykin takia mennä koneen luokse.

Järjestin suuren määrän paperia. Heitin pois kaikki kahden vuoden takaisten koulutusten - en työnohjaajaopintojen - aineistoja. Oksennan, kun näen tietyt logot. Se ei nyt ole koulutusten vika, vaan se, mitä paljastui koulutusten aikoihin. Yhdestä koulutuksesta muistan ainoastaan, kuinka istuin hotelli Iso-Valkeisen ravintolasalissa kurssin kahvitauolla ja yritin soittaa Matille.

Matin puhelin oli varattuna. Olin saanut selville jotain järkyttävää ja halusin puhua siitä. Joku muukin halusi puhua aviomieheni kanssa. Sopivat siitä, mitä minulle kertovat. Hirvittävää. Nyt en ajattele sitä.

Raveni Leilanin Kiiltoa aloitin kuunnella syksyllä, kun koetin raivata kulkua Rautavaaran liikuntahallilta metsän poikki kirjastolle. Naurattaa oma päättäväisyyteni; onhan tästä päästävä lävitse. Sellainen minä olen, kehun nyt itsenäni. Turkanen rytelikkö oli edessä ja kun olin puolivälissä, ei kannattanut enää kääntyä takaisin. Harvoinhan minä elämässänikään käännyn takaisin.

Kirja keskeytyi, sillä en oikeastaan olisi jaksanut kuunnella kuvausta siitä, miten romaanin päähenkilö, nuori afroamerikkalainen nainen, alkaa kuksia perheellisen Ericin kanssa. Talvella jatkoin kirjaa, sillä jostain, ehkä Annasta luin, että nainen sotkeutuu rakastajansa taloon pariskunnan hääpäiväjuhlaan. Jotenkin onnistuin missamaan sen, miten nainen talossa oli, mutten älynnyt kelata taaksepäinkään.

Ericillä ja tämän vaimolla, Rebeckalla, oli afroamerikkalainen adoptiotytär, Achilla. Kirjan päähenkiö saa työpaikastaan potkut ja lopulta joutuu asunnottomaksikin. Kiillossa oli kuvaus siitä, kuinka päähenkilö ansaitsee jotain ruokalähettiinä.

Käy niin, että Ericin vaimo, patologi, tilaa katkarapukeittoa työpaikalleen. Päähenkilö loiskauttaa katkaravut kengilleen, mutta jotain ilmeisesti saa vietyä perille. Naiset ystävystyvät kummallisella tavalla ja Rebecka alkaa yhtä kummallisella tavalla auttaa päähenkilöä.

Rebecka pestaa päähenkilön adoptiotyttärensä Achillen nannyksi. Mustaksi nannyksi. Kirjassa oli monta tasoa. Yksi oli yhteisyyden tunne, joka Achillella ja päähenkilöllä oli. Perheen kotitalo sijaitsi valkoisen keskiluokan asuinalueella ja lähistöllä oli tapahtunut jotain. Kaikki afroamerikkalaiset joutuivat epäilyksen alaisiksi. Siitä oli Kiillossa hienosti rakennettu kohtaus.

Lisäksi kirjassa tuli hienovaraisella tavalla päähenkilön tausta. Muistaakseni hänen äitinsä tiesi taustansa ihan siihen asti, kun hänen esivanhempansa oli tuotu orjalaivalla Amerikkaan. Tulosta oli olemassa asiakirjat. Päähenkilön äiti oli käsittääkseni narkkari.

Kaikki oli hienosti Kiillossa hienosti kuvattua - paitsi, että en tajunnut sitä, miten päähenkilö kuitenkin tapaili Ericiään hotelleissa. Miksi? Mitä keski-ikäinen arkistossa työskentelevä mies hänelle antoi? Raveni Leilani kuvaa päähenkilön kosketuksen tarvetta, mutta silti. Ei ollut uskottava kuvio. Vaisu ja halju, kuten Eric, ohut romaanihenkilö, sivuhenkilö.

Terävä patologirouva oli paljon kiinnostavampi kuin vaimoaan pettävä valju mies. Kun päähenkilö ja Rebecka kohtaavat katkarapukeiton tuontimatkalla ja keitot on syöty, Rebecka pukeutuu patologin suojavaatteisiin ja pyytää päähenkilöä kanssaan katsomaan vainajaa, jonka päänahka oli rullattu siististi irti.

Kohdassa tuli mieleen Leonidin nuoruuden kuva Lenigradin valtionyliopiston patologian laitokselta. Nuoret lääketieteen opiskelijat hilluvat avaamansa ruumiin ympärillä. Ymmärtämättömiä nulikoita, juuri niin, mutta jollain lailla mielestäni nuorilla ihmisillä on oikeus hillua ruumiiden ympärillä. Nuoret ihmiset ovat menossa eteenpäin, omaan elämäänsä ja ei se ole heidän vikansa, jos joku on kuollut.

Eikä sekään ole nuoren ihmisen vika, jos joku on pystyyn kuollut. Eteenpäin vain, mars.

Katja Ketun nuoren naisen päihdekertomuksessa Surunkerääjä on kohtaus, jossa minäkertoja herää deekuporukan keskeltä yöllisten kemujen jälkeen. Minäkertoja ponnistaa piiristä kokonaan pois kirjaimellisesti kävellen ruumiita pitkin. Venäjän kielessä on ilmaus: hodit po trupam. Häikäilemätön ihminen kulkee ruumiita pitkin. Tosi häikäilemätön ihminen menee ilman saippuaa sellaisen ihmisen persereikään, josta hänelle on hyötyä - bez myilo v zhoby vlezet.

Hätkähdin Ketun esikoisromaaniinsa tallentamaa kohtaa. Pisti rintaan, sillä tunnistan olevani välillä yhtä häikäilemätön. Eikä päähenkilö olisi voinut muuta ollakaan. Juoppoporukka ei päästä, ellei ole julma ja jätä porukkaa tahmomaan omiin viinaliemiinsä.

John Steinbeckin Ystävyyden talo kertoo juuri tästä. Lähtijä saa vihat niskoilleen.

Raveni Leilanin Kiillossa päähenkilö, miksen muista hänen nimeään, panee merkille keskiluokkaisen varakkaan naisen beiget rintaliivit. Beiget rintaliivit Kirsi Hytösellä Image-lehden kannessa olivat syynä siihen, että en lukenut haastattelua.

Beiget, hyvin istuvat rintaliivit näyttivät kalliilta ja sellaisilta, että niiden kantaja taitaa hyvän maun. Harpoin jutun ylitse. Ei kiinnosta yli 60-vuotiaan rikkaan naisen seksi. Juttuhan olisi ollut hyvä. Toimittaja Kati Kelola parahti siinä, kuinka avioliitossa nainen voi kokea olevansa seksikäs kuin hapankorppu: "Kuulet sykettä kiihdyttävän virkkeen, joka muuttuu kipunoivaksi kielisuudelmaksi, joka muuttuu kirkon portailla leijuvaksi saippuakuplasateeksi, joka muuttuu sinapinväriseen möhnään tahriintuneeksi vaippakeoksi, joka muuttuu tunteeksi, että olet seksikäs kuin hapankorppu. Se vähä, mitä seksuaalisuudestasi on jäljellä, fokusoituu lasersäteen lailla aviomieheesi. Tähän on tultu: avioliitto ja äitiys, the end, ikuinen laskuvesi."

https://www.apu.fi/artikkelit/kylla-kiitos?fbclid=IwAR33o8R47tHd-npVli5GoCZZwYicGq7Fye33egMPHlLNkm8fb_cZuYuLt90

Olen elänyt 29. helmikuuta 1992 kielisuudelman metamorfoosin riisinjyväsateeksi Puumalan kirkon portailla. Oli huikaisevan kirkas päivä. Se oli ihanata ja elämäni onnellisimpia päiviä. Olin menossa avioon nuoren älykön kanssa enkä kerrankaan elämässäni ollut rikkonut kenenkään suhdetta tai vaihtanut jotakuta toiseen.

Vaikka kielisuudelma Kantarelliksessa Kokkolassa ei muuttunut sinapinväriseen möhnään, olen silti onnellinen, että minulla on muistoissani ihana hääpäivä. Itse asiassa kaksi. Toisella kerralla, 28. toukokuuta 2005 Lakeuden Ristissä huomasin jopa tulevan aviomiehen rinnallani. Helmikuussa 1992 en huomannut ja se tuottaa vieläkin kipua.

Uh, oikeasti. Olin kamala, mutta on mukava huomata, että Siperia (Leonid) on opettanut.

En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisimme Antti Ensimmäisen kanssa saaneet lapsia. Todennäköisesti lopputulos olisi ollut sama. Vähän niin kuin kohdassa, jossa ajattelin, että juu, olisin taatusti Aamun Koiton päätoimittaja, jos olisimme jääneet Pielavedelle.

Paskanmarjat. Isä Jyrki ei olisi suihkinut minua Pielaveden ortodoksisen seurakunnan jäseneksi pikavauhtia ja olisin jäänyt perheessämme uskon opposiotioon. Koska olisin tavoitellut Pielavesi-Keiteleen vakitoimittajan virkaa ja olisin jo vuonna 2004 ollut leipääntynyt ja manerisoitunut paikallislehden toimittaja, minulle ei kukaan olisi uskaltanut tarjota Solean päätoimittajuutta, joka vei Aamun Koiton vuoden 2009 päätoimittajaksi.

Olin kyllä luterilaisena 1990-luvulla Aamun Koiton vt. päätoimittaja, mutta viimeisinä vt-rupeaminani vuonna 1998 isä Leo Tuutti sanoi - ihastuttavan ystävällisesti kylläkin -, että oikeastaan ei tekisi pahaa, jos Aamun Koiton päätoimittaja olisi ortodoksi.

En ollut silloin valmis vaihtamaan kirkkoa enkä ollut joulukuussa 2001, kun isä Jyrki minut joukkoon livautti.

Nyt en todellakaan olisi Aamun Koiton päätoimittaja, vaan täysin manerisoitunut ja umpileipääntynyt paikallislehden toimittaja vailla kaunokirjallisia ambitioita. En varmaan tajuaisi, että hieman lässyttävästä, maireasta ja pirteilevästä kirjoitustavasta voi pyrkiä tietoisesti irti.

Maksoin Pitäjäläisen tilauksen huhtikuuhun asti. En ole ihan varma, haluanko lehden postilaatikkooni. Voisinhan kehittää tavan käydä lukemassa paikallislehden Rautavaaran leipomossa. Kaikki on Pitäjäläisessä lässyn lässyn mukavaa. Terä puuttuu.

Onneksi tämän viikon Töllöttimessä oli Sari Kangaskokon (hän on minun löytöni lehteen! Otan hänet sulkana hattuuni!) Sanna Kauppis -roustaus. Nyt ei tarvitsisi tietää muuta kuin, minkä puolueen kaupunginvaltuutettu Sanna Kauppinen on.

Demari! Jee! Kuvat olivat hauskat. Töllön päätoimittaja kirjoitti Mitalin kiillosta silmissä. On varmaan urheiluaiheinen pääkirjoitus ja niin on hyvä. En kestä yhtään kappaletta urheilua, mutta se ei tarkoitta sitä, etteikö urheilusta voisi lehdessä olla.

Jos en nyt heti vie Töllöä paperinkeräykseen, voisin pääkkärin lukea. Ihan metsästääkseni kielikömpelyydet ja haukkuakseni lehden käsittelevän toimittajan. Koska nykyiselläkään Töllöttimen päätoimittajalla ei ole suomen kielen koulutusta, vastuu on oikeasti konsernin. Konsernin tulee antaa resurssit käsitellä juttuja. Päätoimittajan tekstejä myöten.

Raveni Leilanin Kiillostahan minun piti. Päähenkilöstä kehittyi taiteilija kirjan tapahtumien edetessä. Rebecka antoi hänelle rahaa ja päähenkilö osti niillä taiteilijatarvikkeita. Lopussa oli lapsiepisodi, kuten Lisa Taddeon Eläimessäkin. Lisa Taddeon Eläimen minäkertoja kirjoitti kirjaa kirjeenä tyttärelleen. Se kävi ilmi kirjan alkupuolella jo.

Loppupuolella Eläintä oli hieno harhautus. Toivo valui minussa lukijastakin ulos kuin sikiö minäkertojasta. Nyt lähden lataamaan pyykkikoneen, kirjoitan hieman kirjettä käsin pyykkikoneen tykönä, pesen hampaat, luen Kantrin loppuun ja alan pohtia, mitä eilisessä siivouksessa - ei! ei se ollut siivous, vaan raivaus - jäi tekemättä. Ehkä sininen muovilaatikko, jonka pohjalla ihan alimmaisena on työyhteisösovitteluopintojen oppimispäiväkirja, pitäisi käydä lävitse. Oppimispäiväkirjan päälle on kasautunut kaikenlaista ja juuri päälle kasautunut roju on estänyt sen, että en ole voinut oppimispäiväkirjaa edes avata. Olen toki liimaillut kanteen keltaisia liimalappuja, jotta muistaisin tallentaa päiväkirjaan jotain jo saamiani kokemuksia.

Eilen sain muut opintoaineistot järjestettyä Maammekaupan ihanaan mekkolähetyslaatikkoon, joissa on aina tussilla käsin piirretty hymiö ja pieni teksti: Pakattu ilolla!

Kantrissa (helmikuu 2022) on pitkä ja perusteellinen juttu Antti Heikkisestä Kaavin-residenssinsä tuvassa. Kuvat ovat Pentti Vänskän ja hienot, ammattimaiset. Heti reportaasin jälkeen Olga Temonen kirjoitti palstallaan siitä, kuinka ei tohdi teettää sekarotuisia pentuja rotudalmatialaisellaan. Voi voi, kuinka ihmiset ovat riippuvaisia yleisestä mielipiteestä.

Mehän jo vuonna 2009 risteytimme border-lapin porokoira-Pimumme kultaisen noutajauroksen kanssa, sillä Pimussa oli borderin yliherkkyyttä. Onneksi Pimukin oli jo mix, sillä Suomen puhtaat borderit ovat niin pientä kantaa, että osa on kahelisoitunut.

Olga Temosen Kantri-kolumnista tuli mieleen Markku Soikkelin Pakollisesti lapselliset. Jospa tosiaan Soikkeli potee merituppimaisuuttaan - sitä, että tuntee syöneensä omat aivonsa, kun on asettunut perheelliseksi - sen takia, että tekevät perheessä kaiken konventionaalisesti. Sääntöjen mukaan.

Jospa Soikkeli syvällä sisimmässään haluaisi olla työväenluokkainen ja nauttia vaikkaa makkarasta. Mustasta Tapolan makkarasta esimerkiksi. Rosa Meriläisen jossain kirjassa oli juuri mustasta makkarasta ja luokkatietoisuudesta. Ehkä luokka tulee ilmi juuri kulutusvalinnoista. Philip Teirin Talvisodassa oli oiva kohta, jossa romaanihenkilörouva avaa jääkaappinsa. Jääkaapin sisällön kuvaus kertoi selkeästi romaanihenkilörouvan yhteiskuntaluokan.

Ehkä Markku Soikkeli kärsii luokkaretkestään. Hän on omakuvauksessaan ottanut esille, että on työskennellyt putkieristäjänä ja kai Soikkelin yrmy isä on ollut ihan tavallinen kuopiolainen duunari. Lisäksi ihan hirveätä on, jos ei saa syödä olkkarissa tai ei saa kiroilla. Kirjaiijan korkeakulttuuriperheessä ei varmaan pierrä eikä käydä paskallakaan. Tai jos käyvät, ei heidän keskiluokkainen paskansa haise. Korkeintaan tuoksuu ruusuvedelle.

Otsikossa käskin Olga Temosta päästämään Tippa-neidon ajokoiranrutaleen kanssa lempimään. Öh, viimeksi tänä aamuna sanoin Hallalle, että vittu ajokoiran kanssa et lähde nussimaan. Hallalla onneksi on huskyjen tapaan kiima vain kerran vuodessa ja alkaa olla aika miettiä, millaisia jälkeläisiä Hallalta haluamme.

Tänä aamuna oli kamala volina ja kimitys, kun Halla tahtoi ulos. Suunnittelee varmaan treffejä jonkun kammotuksen kanssa. Toivottavasti ei naapurin bulldoggien vai mitä kuolaavia ryhmyjä tässä nyt asukaan. Kyllä minä vielä pennut haluaisin Hallalla teettää sekä kasvattaa suomenpystykorvan urospennun. Puhtaan sellaisen. Kannan säilyttämisen nimissä. Pyry saa olla munaton vauvani. Nukun Pyryn kanssa, kun Matti on poissa.