Töllöttimestä ja Puumala-lehdestä, vähäsen aluevaaleista

pe 28.1.2022

Matti kopsutteli Saabien katoilta lumet. Illan suussa menen kolaamaan lunta Matt Haigin Keskiyön kirjasto korvissani. Kirjablogistit kuvaavat Haigin kirjaa kevyeksi, mutta koskettavaksi. Koetin avata Maaseudun Tulevaisuuden Haig-pätkän. Sen oli kirjoittanut Laura Kuivalahti, mutta lehden nettisivujen kehitysprojekti pakotti minut johonkin sivuston prototyyppiin ja piti luovuttaa.

Olen Maaseudun Tulevaisuuden tilaaja ja voisin kyllä käyttää lehden nettisivujakin. Ne ovat vain joskus olleet kovin kankeat. Etsin ammoin sivuilta kopioitavaksi Pekka Ervastin kolumneja ja haku-toiminto oli takapuolesta.

Nyt sain Laura Kuivalahden Keskiyön kirjasto -kritiikin auki. Ihanata, kriitikko kirjoittaa näin: "Keskiyön kirjastossakin häivähtävät välillä hyvin tummat sävyt, mutta vain hetkellisinä, eivät ahdistavan painavina." Wikipedian mukaan Haigilta löytyy myös tietokirja Syitä pysytellä hengissä.

Kirjoitin juuri äsken kirjeeseen äidille, joka tukee tytärtään kriisissä, että juuri pahimmassa kohdassa ei auta kuin odottaa. Tuska on sietämätön eikä tuskissaan kieriskelevä ihminen jaksa ajatella, että kyllä tämä vielä loppuu.

Silloin tarvitaan toista ihmistä viereen, joka ottaa roolin uskojana. Syitä pysytellä hengissä -kustantajan Viisaan elämän sivuilta löysin tällaisen tekstin: "Nuoruudessaan brittiläinen Matt Haig kärsi masennuksesta ja ajautui itsemurhan partaalle. Kirjassaan Syitä pysyä hengissä hän kertoo asioista, joista olisi silloin epätoivon hetkinään itse halunnut kuulla. Perehtyessään aihepiiriin hän päätyi yllättävään päätelmään: vanhat sananlaskut pitävätkin paikkansa! Aika todellakin parantaa. Laakson pohjalta todella on vaikea nähdä ympärilleen. Ja tunnelin päässä on oikeasti valoa, vaikka emme sitä näkisi."

Aika parantaa. niin totta, niin totta. Ja Eeva-lehden kansiotsikossa oli viisaus valokuvaaja Meeri Koutaniemeltä: "Kestän toistuvat romahdukseni, kunhan intohimo elämään säilyy." Hän lausuu haastattelussaan myös, että kun antaa kaikkien tunteiden tulla, ne eivät jää.

Koutaniemen haastattelun pointti mielestäni oli se, että romahtelun tulee olla sallittua, vaikka kansiotsikossa oli ilmausinhokkini intohimo, puh, toinen on se, kun jokin on haastateltavan sydäntä lähinnä, uh, mutta mitä siitä, jos on kärsinyt masennuksesta tai aika ajoin kärsii. Masennuksista voi parantua, sanoi Kelan kuntoutukseni vanha ja kokenut työterveyslääkäri - taisi olla nimeltään Jussi Luikku.

Se, että ei anna tunteille valtaa, onkin sitä, että antaa itsensä tuntea. Tätä pitää ihan miettiä. Oli aika karua, että kun olin itse pohjilla, muutamat ystäviksi luulemani koettivat minut vaientaa, vaikka oikeasti - koko aviokriisini meni ihan oppikirjamaisesti vaiheesta toiseen. Annoin itseni tuntea ja toden totta annoin myös kuulua, että kyllä tuntuu.

Matti heitti päivän Maaseudun Tulevaisuuden ja eilisen Töllöttimen äsken tuvan lattialle, sillä ei halunnut saapastella Paula-siskolta Vuokon talon myynnin yhteydessä saamilleni matoille lumisaappain. Lehtien heittäminen lattialle ei ollut kannanotto.

Luin heti Töllöttimen pääkirjoituksen, kuten opin Antti Sarvelan -päätoimittajakauden aikaan tekemään. Päätoimittaja kirjoittaa työelämän muutoksesta, digitalisaatiosta ja robotisaatiosta. Oikeaan asiaan puuttui. Sama aihe oli Suomen mentoreiden kymmenvuotisjuhlavuoden nettijuhlatallenteessa, mutta siitä kirjoitan myöhemmin.

Kaipaisin kuitenkin Töllöttimeen viime vuoden päätoimittajan terää. Toivoisin niin, että Yläsavolaisen ja Iisalmelaisen toimituksissa - onko lehdillä muuten sellaista edes? - odotettaisiin paskat housussa, mitä Töllöttimen kolumneissa taas viillellään. Tai pääkirjoituksissa. Jukka Korkiakoski on ottanut rakentavan linjan, sinänsä hyvä. Esimerkiksi yhteisöllisyydestä, kuten hän debyyttipääkkärissään kirjoitti, ei koskaan voi puhua liikaa.

Koska pääkirjoitusten linja on sovinnollinen, pyydän, anon ja rukoilen Rautavaaran Voimatuvan Torpedo-mummoryhmän ja itseni puolesta; Antti Sarvela Töllöttimen vierailevaksi kolumnistiksi! Kaipaan debattia!

Vinjetin Yrittäjän näkökulmasta alla kirjoitti joku heebo - hetkonen kaivan esiin... Kalevi Hilli. Hän aloitti kolumninsa tyyliin "Jo muinaiset roomalaiset söivät kaurapuuroa".  Jatkoin kolumnin lukemista, sillä ajattelin, että pakkohan tässä on jotain olla ja pakkohan tästäkin on jotain sanoa, sillä se, mitä eniten toivoin toimituksissa ennen, oli lehtikritiikki.

Kun olin muinaishistoriassani töissä maakuntalehdissä, aamupalaverissa käytiin lävitse edellisen päivän lehti. Suurin piirtein juttu jutulta. Kukaan ei paennut vessaan itkemään. En muuten minäkään, kumma juttu, sillä yleensä olen ollut ihminen, joka ei kestä minkäänlaista palautetta, ja tuotapikaa olinkin toimituksessa, jonka joka kopissa itki joku. Itkimme kuorossa.

Jo muinaiset roomalaiset -vertaus on lukion äidinkielen opettajaltani Esko Tapionlinna. Hän opetti meille myös historiaa ja yhteiskuntaoppia. En voi sanoa olevani hänen lempioppilaansa eikä Tapionlinna ollut sen puoleen lempiopettajani. Sen sijaan venäjän opettaja Tarja Koski oli ehdoton lempparini. Häntä sanottiin Tatjanaksi ja hänen tähtensä minulla on kaksi puoliksi venäläistä tytärtä.

Nyt hihitän. Jukka Korkiakoski kirjoittaa itsetuntemuksesta ja koulun ammatinvalintapsykologisista testeistä. Lukion opon muistan suosittaneen minulle äidinkielen opettajan uraa. Ajattelin, että eivät voi testit ja opo olla enemmän väärässä.

Esko Tapionlinnalla oli myös tapana sanoa, että jos teitä tämä ei kiinnosta, voitte mennä Kukonkoivuun kutomaan. Kiinnitin huomiota vain hänen alkusoinnutteluunsa ja ulkoiseen habitukseensa - opettaja muistutti kaikin puolin Aki Kaurismäkeä.

Vasta nyt viisikymppisenä googlasin, mikääää viiitun Kukonkoivu. Valkeni, että Hollolassa oli senniminen käsi- ja taideteollisuusoppilaitos. Kutominen Kukonkoivussa ei ollut vaihtoehto. Tai no. Olin kiinnostunut sekä kielestä, historiasta että yhteiskuntaopista, joten arvelin, että opettaja ei tarkoittanut minua.

Kukaan ei usko, että minulla oli iso ego jo silloin. Oli, oli. Jouduin sitä hieman piilottelemaan Lapinlahdella. Nyt kun olen Rautavaaran kunnan asukas, päästän pullean egoni ihan vallattomasti valloilleen.

Otin Iisalmen yrittäjäyhdistyksen kolumnista niska-perseotteen. Halusin kirjoittaa siitä blogiini niin kuin lehtien toimituspalavereissa juttuja vanhaan hyvään aikaan käsiteltiin. Toisaalta osalta-ilmaus (Iisalmen yrittäjäyhdistyksen osalta...), jos sellaisen joku olisi koettanut salakuljettaa suomen kieleen jo 1980-luvun lopussa, ei olisi jutun käsittelijältä mennyt lävitse. Esimerkiksi Lapin Kansassa oli vielä vuonna 1988 erikseen oikolukija!

Kun oikolukijat haihtuivat työelämän muutoshistorian hämäriin, kaiken tekstin lehdessä lukivat lävitse toimitussihteerit. Pienessä lehdessä tekstit käsitteli taittava toimittaja vielä tällä vuosituhannella. Veikkaan, että nykyään taittava toimittaja räiskii tekstit valmiisiin lokeroihin vai ollaanko jo menty siihen, että kirjoittaja kirjoittaa tiettyyn ohjelmaan ja ohjelma nostaa tekstin suoraan sivulle?

Jos toimittajan työelämän muutoksessa robotisaatio-digitalisaatio on mennyt niin pitkälle, vastuu huonosta kielestä ja kauheista kielikukkasista sekä Aristoteleen kantapäistä on tekstin tuottajan. Kohta varmaan haastateltavan itsensä. On alettava puhua oikein, sillä pian käy niin kuin kirjailija Joel Haahtelalle Savon Sanomissa ja ties missä muussa maakuntalehdessä, johon hänen haastattelunsa kloonautui kera kökkerön: "Onhan tämä korona-aika ollut sellaista, että tässä on eletty säkissä kaksi vuotta." (SS la 15.1.2022)

Iisalmen yrittäjäyhdistyksen kolumnissa pyörittelin silmiäni vähättelevästi, kun teksti kuvasi Lohipilkkiä. En ole kiinnostunut pilkkimisestä, vaikka kuinka olisi hyvän mielen tapahtuma. Pilkkikää nyt ihan keskenänne. Sitten kolumnissa! Poksss! Tajuntani räjähti: Hallituspartnerit Itä-Suomi järjestää yhdessä paikallisen pankin kanssa Ylä-Savon yrittäjäyhdistysten väelle yhteisen tilaisuuden.

Herrajukara! Semmoiseen tilaisuuteen pitää ehdottomasti päästä! Onkohan Rautavaaran yrittäjät yläsavolainen yrittäjäyhdistys? Ennemmin tilaisuuteen, jossa puhutaan asiaa, kuin pönötys ja kireä hymyily spagettiolkaintopissa coctaillasi kädessä jossain teennäisessä shampanjavispiläkekkerissä. Me tarvitsemme Rakennus- ja restaurointiliike Lapiomies Oy:hyn jonkun sparraushenkisen tyypin hallitukseen. KasvuOpenin Finnveran nainen sitä meille suositti, kun oli ensin lässyttänyt Matille alentuvasti kuin kolmivuotiaalle.

Naisen äänen sävy muuttui, kun firman emintimä, emätin ei kun emäntä siis nii ku mä tulin ruutuun.

Nyt tsekkaan firman tilin. Joko on saldoa? Ei ole. Kohta, kohta. Kohta alan tehdä firman töitä. Haukun vielä hetken Savon Media -konsernia. Toimitusorganisaatio korahtelee. Tekstejä ei oikolueta eikä käsitellä. Taittajalle tai jollekin pitäisi antaa mahdollisuus käsitellä juttuja niin kuin ennen vanhaan.

Töllöttimen edellisessä numerossa Lasse Jäntin haastattelu oli sydämellinen ja ihana. Haastattelija oli saanut haastateltavan puhumaan.

Mutta juttu olisi pitänyt käsitellä. Siihen oli jäänyt möhkömäisiä määriteketjuja, kuten lauseessa: "Lasse Toivo Tapio Jäntti syntyi vuonna 1959 Iisalmessa veturinkuljettajana toimineen Martti-isän ja Sisko-äidin viisilapsiseen perheeseen." Sanaa perheeseen rajasi yhdeksän määritettä ja viittaussuhteet lauseessa olivat päin honkia. Martti isä toimi Iisalmessa veturinkuljettajana vuonna 1959. Entä vuonna 1958 tai 1960?

Jos juttuja ostetaan ulkopuolisilta, joku pitää valjastaa tekstin editoinitiin. Lisäksi kun kustaan juosten, tulee tekstistä ja taitosta no, juosten kustua. Luontorakkaus roihusi haastattelussa kaksi kertaa ja kolmannen kerran roihu syttyi kuvatekstissä.

Tiedän toiston lumon, sillä olen itse taittanut omia juttujani ja taittaessani luonut kuvatekstejä tyhjästä. Niinpä olen onnistunut sanomaan saman asian sekä ingressissä, tekstissä että kuvatekstissä. Varmaan on tapauksia, jolloin alleviivasin jotain oikein omasta mielestäni tärkeää asiaa näiden lisäksi otsikossakin.

Puumala-lehden kielestä en ole löytänyt huomautettavaa, sillä en ole lukenut lehteä lehtikritiikkimäisesti. Vielä joskus otan esille punakynäni ja alan listiä Puumala-lehdestä vääriä relatiivisten sivulauseiden viittauksia ja perättäisiä että-lauseita.

Sen sijaan tajusin uusinta numeroa lukiessani, että Savonlinnan Nyt-liikkeen Panu Peitsaro on vetänyt huimalla äänimäärällään perässään Puumalasta maakuntavaltuustoon vai mikä leveä hartia se nyt onkaan - Katri Ajannon.

Hyvä juttu, että Mikkelin dominanssille tuli Etelä-Savossa jotain rajaa, mutta Katri Ajanto pääsi lävitse pienemmällä äänimäärällä kuin Airi-serkku kepusta. Lisäksi olen aavistuksen verran epäileväinen, onko Liike Nytin harjaantumattomista valtuutetuista apua.

Toivottavasti on ja pakko on iloita siitä, että Puumalasta ylipäätänsä tuli aluevaltuutettu. Ennakkoäänten mukaan ei olisi tullut. Ennakkoäänten mukaan Etelä-Savon pienistä kunnista oli muistaakseni pääsemässä lävitse vain yksi edustaja.

Pohjois-Savon aluevaltuustoon valitiin neljä edustajaa Lapinlahdelta: Sari Essayah KD:sta hirmuisella äänisaaliilla, kepusta Terttu Ruotsalainen ja Anne Kumpusalo-Vauhkonen sekä persuista Minna Rissanen. Tästä pitää olla ylpeä, vaikken Lapinlahtea yleensä mistään kehukaan.

Jännittävää oli, että ehdokkaat eivät syöneet toistensa ääniä. Kaikki hyviä ja päteviä naisia! Nyt on pakko lopettaa merkintä, sillä alan pian öllön lipeväksi. Vielä huudahdan kepeäksi lopuksi, etten ollut alunperin yhtään kiinnostunut aluevaaleista, mutta sitten kävi kuin Kokoomukselle. Käärin hihat ja matkustimme Matin kanssa Rautavaaran kunnantalolle äänestämään sekä seurasimme tuloksia lopulta ihan innostuneesti.