Knausgård on huono dialogin kirjoittaja

Suurteoksia on aivan ylittämätön löytö!

ke 19.1.2022

Kun arvostelin rankasti Savon Sanomien (15.1.2022) kulttuurisivuilla ollutta Joel Haahtelan haastattelua, samalla harjoittelin dialogin kirjoittamista. Lyhensin kirjailjan puhekielisen lainauksen muotoon: "Kaksi vuotta on eletty säkissä."

Poistin alkuperäisversiosta korona-sanan, sillä koronasta oli leipätekstipalstan välilihavoinnin jälkeisessä juttuosuudessa jo puhuttu kolme kertaa. Sana oli ylimääräinen. Kulttuuritoimittaja oli ilmeisen kiireessä jättänyt tässättelyjä ja muutakin löysää lainaukseen.

Tiivistäessäni onnistuin välttämään kaksinkertaisen passiivin. Näin yöllä painajaisia, että kaksinkertaisen passiivin kielikökkerö versiooni jäi. Ei onneksi, huhhuh. Sen sijaan passiivi-ilmaus on eletty on kädenojennukseni puhekielelle.

Kirjakielisesti kirjailija olisi sanonut näin: "Olemme eläneet säkissä kaksi vuotta."

Ei kuulosta hyvältä, vaikka Joel Haahtela on korkeakirjallisuuden kirjoittaja. Korkeakirjalliseksi kriitikko Mikko Jämsén sanoi haastattelun kainalojutussa Haahtelan romaania.  (Tässä on teema-reema-harjoitelma, vähän kömpelöhkö, mutta olen lähdössä kohta työmaalle). Tervehdin muuten ilolla, että Savon Sanomien kulttuurisivuilla oli ihan perinteinen ja puhdaspiirteinen kirjallisuuskritiikki.

Ei mitään minäpölinää, kuten minä blogissani kirjoitan, tai muuta mussutusta, vaan kritiikki, jonka ottaisin mukisematta vastaan ja opiksi, jos olisin kirjailija.

Kello on jo vaikka mitä ja huudahdan tähän, että niin paljon kuin ihailen Norjan Päätaloa Karl Ove Knausgårdia, tyypin dialogi on aivan kammottavaa. Jostain syystä Knausgård on joutunut jättämään tiiliskiviinsä joojotttelua ja hei, hei -dialogia.

Huh, että oli niitä tukala kuunnella Taisteluni VI:ssa.

...

Nura Farahin osuus Laila Hirvisaaren Hiljaisuudesta kirjassa Suurteoksia sai minut melkein itkeämään. Suomen-somalialainen kirjailija sai tukea Hiljaisuuden päähenkilön Ingan kohtalosta. Hirmu koskettava kuvaus oli poliisiautoista, jotka pysäköivät aina maahanmuuttajaperheen asunnon eteen ja poliisit kävivät kertomassa talon sisällä turvapaikkapäätöksestä.

Jos päätös oli kielteinen, poliisiauto tuli jonkin ajan kuluttua takaisin ja perhe vietiin pois.

Ranya Paasosen (El-Ramly) Auringon aseman luin, kun tytöt olivat pieniä. Se oli hiukean tarkkanäköinen ja koskettava. Suurteoksissa Paasonen kirjoittaa Leena Krohnin Tainaronista, en ole sitä kuunaan ymmärtänyt ja voi olla, että olen poistanut sen kirjastostani, anteeksi subcomandante Marcos.

"Koska minulla ei ole sen suurempaa merkitystä kuin hiekanjyvällä, eikä myöskään sen pienempää, (minä, olisin poistanut pronominin minä tästä) saan aivan rauhassa elää niin kuin itse tahdon. Saan olla nuhjuinen ja mitätön ja vailla hohtoa. En ylevöitä itseäni enää. .... Nykyään tiedän, että tästä alkaa vapauteni!"

Aivan huikea juttu. Näin juuri ajattelen itsekin. Olen vapaa, vapaa, vapaa! Ihanata!

Terapian tarpeessa -kirja päättyi vastaansanomattomasti. Pitää koettaa jaksaa ymmärtää, että ei ole ongelmineen yksin. Siksi kirjallisuuskriitikko Herman Raivion kaihtama minäpölinä on tarpeen! Suurteoksia koskettavine Meiju Niskaloineen iskee tähän.

Löysin Suurteoksista uuden kiinnostavan tyypin: Rauni Paalasen (s. 1947). Hän on kirjoittanut Raakel-kirjoja. On entinen Tiedonantajan kulttuuritoimittaja, asuu Rautalammilla ja Helsingissä ja on kääntänyt saksalaisia naiskirjailijoita.

Teos Seinä kuulosti äärimmäisen kiinnostavalta. Illalla vain meni ohi, kuka Seinästä, saksalaisesta kirjailijasta ja Seinän kääntäjästä Rauni Paalasesta kirjoitti. Seinässä on nainen, joka elää eristettynä. Hän kirjoittaa kaikkeen, mitä löytää; pahvinpalasiin, sanomalehtien sivuille (varmaan muuten rivien väliin), seinäpapereihin ja mihin tahansa.

Ja toivoo, että hänen tekstinsä joku lukisi.