Maailman ihanin puhelu tuli eilen

Maija-Riitta Ollilan Tekoälyn tekniikka pitää kuunnella Matin kanssa yhdessä

ma 6.1.2021

Google heilutteli tänä aamuna siniristilippua suomalaisille googlaajille. Tulimme Lapinlahdelle.

Viikonloppuna ei mikään mennyt suunnitelmieni mukaan. Piti mennä Kaivokoskelle kolmeksi yöksi, piti mennä Kaivokoskelle vain tekemään lumityöt, suurin osa lumitöistä olikin jo tehty, kiitos metsäfirman, piti tulla takaisin Lapinlahdelle jo lauantaina, ei tultu, oltiin Kaivokoskella pakkasyö, ja kun aamulla olimme syöneet puuron kolkkakamarin pikku pöydän ääressä ja itätaivaan kajo oli laajentunut ikkunan takaisten näkymien harmaan sineksi, kuuset roikottivat oksiaan paksun valkean kuorrotuksen alla ja keittiön hellan lämpö tasannut eri huoneiden lämpötiloja, ei huvittanutkaan palata sivilisaation piiriin.

Pakko oli tulla. Lapinlahdella keittiön pöydällä röykkiö selvittämättömiä asioita. Laskut piti panna yhteen kasaan, lääkkeet jakaa kolmeksi viikoksi kolmas verenpainelääkekin, ensimmäinen verenpainelääke on loppumassa, aikakauslehdet piti jaotella Reetalle lähteviin enkä tiennyt enää, onko joulukuun Avotakka jo käynyt Reetalla.

Siivosin pöydän lopulta niin, että apupöydällä on kasa, joka tosin on huomattavasti vajentunut, sillä siirsin rytökasasta lukemattomat, Reetalta tulleet ja lukemattomat Pitäjäläiset sekä HS-Viikon pakastimen päälle. HS-Viikko on aivan taivaallisen hyvä lehti.

Toki osan jutuista olen aina lukenut netistä, kuten edellisen numeron Perttu Nousiais-keisin. Samassa numerossa oli Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Nazima Razmyarin isän Mohammed Daud Razmyarin haastattelu. Se oli aivan yliveto.

Arkistoin lehden, koska varmaankin palaan Mohammed Daud Razmyarin haastatteluun joskus. Reko Ravelan kirja Afganistanin loputon sota on piiloutunut jonnekin kirjahyllystössäni, ellei sekin ole päätynyt Marian kirjastoon Vuosaareen. Ainakaan se ei ole keittiön kirjahyllyn kansainvälisen politiikan osastossa, jossa on Jyrki Iivosen ja Pauli Järvenpään kirjeenvaihtokirjan Kirjeitä Kabulista : Afganistanin toinen todellisuus.

Afganistan on aina kiehtonut minua. Etenkin sen vuoksi, että lasteni biologinen isä vältti Afganistanin rintamalle joutumisen neuvostoliittolaisella skitsofreniadiagnoosilla. Kun Neuvostoliitto joutui sekaantumaan Afganistanin asioihin, lasteni biologinen isä oli Lenigradin valtionyliopisto drop out  ja progressiivista rockia kuunteleva hippi.

Kyllä sellaisesta nyt vähintäänkin skitsofreniadiagnoosin ansaitsi ja Luojan Kiitos, sellaisen onnistui samaan. Toinen vaihtoehto tietenkin olisi ollut pysytellä yliopisto-opiskelijana ja tehdä uraa kommunistisessa puolueessa. Jostain syystä en tunne yhtäkään puolueuraihmistä.

Luin jo ammoin kaikki naistenlehtijutut Nazima Razmyarista ja ajattelin vähän kirpeästi, tokkopa kukaan lehti tarttuu hänen isäänsä. Minusta isä olisi ollut kiinnostava haastateltava. Nyt sitten Tommi Nieminen, Hesarin toimittaja, olikin Mohammed Daud Razmyarin jostain kekannut.

Googlasin Tommi Niemisen. En ollut googlannutkaan koko heeboa, vaikka tämä soitti minulle Suomen ortodoksisen kirkon asioista jokunen aika sitten. Pääsin kerrankin kertomaan kaiken, minkä tiedän. Paljon oli vain taustatietoa, mutta sain minä lausuakin lehteen jotain, joka tuli painettua.

Voin melkein kuolla rauhassa. Olen antanut lausunnon Hesarille. Parnassoon kun saisi vielä joskus lävitse kirjallisuusesseen, olisin kaikki journalismin saralla tehty, minkä haluan tehdä. Jospa harjoittelisi kirjallisuusesseetä vertailemalla Heidi Jaatisen Jonoa sekä Jukka Viikilän Taivaallista vastaanottoa. Miksi Viikilä sai toisen Finlandia-palkintonsa Taivaallisella vastaanotolla, mutta Jaatisen Jono ei päässyt edes finaaliin?

Kyllä minä vielä Taivaallisen vastaanoton loppuun e-kirjana kelaan. Satakunnan Kansan kirjallisuuskriitikko Jari Hiltunen vertaa Taivaallisen vastaanoton lukukokemusta omaan Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman lukukokemukseensa

Molemmat olivat yhtä epämiellyttäviä. En olisi lukenut Romaanihenkilön kuolemaa kahdeksaakymmentä sivua edemmäs, ellen olisi päättänyt, että haastattelen Pulkkista johonkin ja että haluan tutustua kohukirjailijaan, joka aina oli järjestämissäni kekkereissä taustalla, takarivissä, kepin kanssa ja vaitonaisena, mutta kuitenkin hyväntuulisen tuntuisena.

Myöhemmin kirjailijalla oli aina tapana sanoa, että onhan se hyvä, kun järjestän hänelle, eläkeläiselle, ohjelmaa. Joskus laadin kirjailijalle tietokoneprintatun viikko-ohjelman, johon olin merkinnyt kaikki systeemit, joihin hänet haen.

Lopulta Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman maailma muuttui minulle tunnistettavaksi. Tajusin, että taustalla on ihan sama Heikki Turusen Simpauttajassakin ollut peruskokemus - myös isäni ja äitini perukokemus. Kun joutuu lähtemään maalta ja menemään maailmaan, joka on vieras ja kylmä.

Kylmässä maailmassa 1980-luvun puolivälissä oli trendikästä kirjoittaa kylmä kirja. Silloinen maailma oli kylmä, ihaili Jukka Keitelettä ja Sam Inkistä. Kammottavaa oli kasvaa aikuiseksi siinä. Tai enhän minä edes kasvanut. Minusta tuli entistä itsekkäämpi ja hedonistisempi.

Tosin! Jonkin verran omasta hedonismistani voisin antaa raataja-aviomiehelleni, jonka mielestä parasta on silloin, kun ei tunnu miltään. Ei tunne tuskaakaan. Nautinto on hänelle aivan tuntematon sana ja käsite.

Matti katsoi Suomi-konepistoolidokumentin ja selvitti, miksi konepistooli on muotoilultaan maailman paras. Suomi-konepistoolilla Matti on ampunut kolmenkymmenen asteen pakkasessa valiot: "Pistä tämmösiin näin se valiot." 

Tämmöset näin ovat lainausmerkit. Matti saavutti valioampujan tulokset intissä Suomi-konepistoolilla mikkeliäisessä soramontussa. Kun vinoilen hänelle armeijasaavutuksistaan, hän vastaa Maon sanoin: "Valta kasvaa kiväärin piipusta!"

Olen naimissa maolaisen kanssa. Muutenkin. Jokaisen kotitalouden tulisi itse osata valmistaa terästä, Matti sanoo. Ilman maolaista asennetta emme selviytyisi Rautavaaralla.

Hirmu hankala muuten kirjoittaa lyhyesti. Piti kirjoittamani Tommi Niemisestä ja siitä, kun lopulta googlasin hänet, Hesarin toimittajan. Miksi minulle ei ollut kukaan kertonut, että Nieminen on kirjoittanut kirjan Intiasta. Virpi Hämeen-Anttila on Hesarissa arvioinut Niemisen Vastaus on Intia -kirjan.

Amartya SeninMoniääninen Intia on Lapinlahden keittiön kirjahyllyn kansainvälisen politiikan osastossa ja sen vieressä on poikamainen Jason Burken Matkalla Kandahariin. Sain kirjan lupaavasti alkuun. Siinä nuori brittitoimittaja - takakannen mukaan - ravistelee länsimaiden islam-käsitystä.

Peter Frankopanin Silkkitie kääntää käsitykseni kristinuskon alkuperästä ihan päälaelleen. Nyt vaatteet päälle ja hampaat pesuun. Ajamme Paula-siskon luokse Juukaan ja Matti kun ei jaksa meitä, saa katsoa televisiosta Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan.

Illalla on tarjolla Aku Louhimiehen Tuntematon. Katsoimme sen ensin Iisalmessa koko perhe. Maria oli tosin koko ajan pää Matin kainalossa. Seuraavana itsenäisyyspäivänä katsoimme elokuvan vielä Kuopiossa Annan ja Matin kanssa. Kolmannenkin kerran olen sen nähnyt enkä enää neljättä kertaa siihen kykene.

Louhimiehen Tuntematon sisältää aivan liian vaikuttavia kohtauksia, kuten se, jossa Rokka kantaa Suentassun joen ylitse. Kohtaus on suoraan kuin Kristoforos-legensta, jossa kantajapalvelija kantaa joen ylitse Kristus-lapsen. Olen tarinan kuullut tai lukenut joskus lapsena ja se on jäänyt mieleen suurin piirtein yhtä katarttisena kuvana kuin Louhimies on sen elokuvassa kuvannut.

Ei kestä pieni sydän enää sitä.

Tekisi mieleni tsekata, millainen Valitut Palat on. Matti ei tilannut sitä, mutta niin vain Kaivokosken postilaatikossa oli Valitut Palat ja kirje: Kiitos tilauksesta. Kiinnostaisi, millaista propagandaa lehti on nykyään täynnä. Minulle kummisetä Matti Johannes Tiusanen tilasi Valittuja Paloja vuosikaudet. Sain lehdistä ihania kuvia taidehistorian kansioon, sillä lehden kantena oli usein maailmantaiteen mestariteoksia.

Muistan, että kansikuvana saattoi olla ranskalaisia impressionisteja, kuten Monet´n Lumpeet. Sain kuviksesta kympin, kuinkas muutenkaan, ja vaikka oikeasti olisin halunnut piirtäjäksi tai satukirjan kuvittajaksi, minusta tuli toimittaja.

Syynä oli se, että Puumala-seura valitsi minut 17-vuotiaana kesätoimittajaksi sen vuoksi, että Sorjoset olivat tunnettuja raittiusihmisiä Puumalassa. Tätä häpesin suuresti koko elämäni ajan. Omalla lahjakkuudellani tai osaamisella ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, mikä minusta lopulta tuli, vaan syynä oli ukkieni ja muiden sukulaisteni hyvä maine pitäjässä.

Voi Kiesus, nyt naurattaa. Puumalan grand old lady, Anja Härkönen, Virranhovin ravintolan boss, oli jo valinnut minut tuhkakuppien tyhjentäjä-siivoojaksi Hoviin. Olin alle 18-vuotias, joten tarjoilijana hän ei voinut minua käyttää.

Voi persuke, elämäni olisi näyttänyt tosiaan erilaiselta, jos olisin päässyt Anja Härkösen talliin. Olisin varmasti innostunut Jalkapuuteatterista ja olisin jokin teatterilainen nyt. Anja Härkönen, jonka todellinen intohimo oli teatteri, ja jota sen vuoksi hieman pelkäsin, olisi kitkenyt minusta ujouden, joka minuun oli murkkuiässä pesiytynyt.

Toki Puumala-lehden Airi Sivulta ja Jaana Hakkarainen kasvattivat minua yhtä lailla. Sain minä piirtää Puumala-lehdessä joitain palstanpäitä ja täytekuvia.

Nyt naurattaa. Salmettaren saattohoitopäätoimittajana ihaninta oli taiton ja pääkirjoituksen lisäksi lasten väritystehtävän piirtäminen. Hitsi, hitsi, hitsi. Vuodenvaihteen jälkeen alan kirjoittaa yrityshistoriikkeja Teemu Järventien tallissa eikä minun tarvitse valokuvata.

Pitää jotain keksiä. etten menetä valokuvauksen taitoani, jota kädet vapisten olen koettanut Töllöttimen palveluksessa koettanut elvyttää. Olin jo valmis antamaan järjestelmäkamerani Marialle, sillä ammattilaiskalusto ahdistaa minua. Kameralaukku on kuin musta mötikkä tuossa lattialla.

Maria kuitenkin sanoi, että järjestelmäkamerani on liian kömpelö ja iso. Se on varmaan myös vanhentunutta tekniikkaakin. Nykyajan järkkärit ovat kevyempiä käsitellä.

Eilen Marialta tuli ihana puhelu. Ensinnäkin tyttö on oikeasti tulossa Lapinlahdelle jouluksi. Viime joulu oli elämäni omituisin ja surullisin. Se vei voiton joulusta 1990 Moskovassa. Vietimme sen Turusen Riitan kanssa Amerikan suurlähetystön kapakassa, jossa oli kaapin kokoisia jenkkirakentajia.

En muista, Riitta se varmaan meidät sinne hommasi. Ellen sitten minä. Voihan se olla niinkin, että olin iskenyt silmäni johonkin jenkkirakentajaan ja puhunut meidät lähtystön joulubileisiin. Joka tapauksessa baaritiskillä notkuessa tuli ihan hervoton ikävä äidin ja isän luokse.

Lapsuudenkodissani oli aina samanlainen ohjelma. Kinkku uuniin. Kinkku ulos uunista. Kuusi sisään. Kuusen koristelu. Jouluateria tuvan pitkän pöydän ääressä. Sitten lahjojen avaus. Jouluaaton ohjelma oli aina sama riippumatta siitä, kenet Puumalaan mukanani raahasin.

Kun Leonid tuli Suomeen ja oli ensimmäinen Leonid-jouluni, odotin Mariaa. Seuraavana jouluna Annakin teki tulojaan ja minulla oli supistuksia vuoden 1999 puolella. Tytöt olivat vähällä syntyä samana vuonna. Maria tammikuussa ja Anna joulukuussa. Olisipa se ollutkin.

Suunnittelimme eilen Marian Savon-ohjelmaa ja samassa puhelussa hän määräsi minua selaamaan Storyteliä kahden vuoden taakse. Maria halusi itselleen Bookbeatin, jotta en saisi tietää, mitä lapsi kuuntelee.

Maria halusi Bookbeatiltaan etsiä kirjan, jossa on tulevaisuuden historiaa, tekoälyä ja robotiikkaa sekä sen sellaista. Oli unohtanut, kuka on kirjoittaja eikä löytänyt enää koko teosta, vaikka kuinka googlaili.

Huutelimme Matin kanssa Marialle luuriin, että onko kirja mahdollisesti Yuval Noah Hararin 21 oppituntia maailman tilasta tai Homo Deus. Puhelimesta kuului huvittunut, pikkuisen kärsimätön: "Eikä ollut."

Selasin perheemme yhteistä Storyteliä aikaan, jolloin en vielä äänikirjoja ehtinyt kuunnella enkä ollut tajunnut niiden nerokkuutta; kädet jäävät vapaaksi, kun aivoihin suoraan tulee syöttönä jokin kirja.

Selasin, selasin ja selasin. Lopulta huudahdin: "Onko se Maija-Riitta Ollilan Tekoälyn etiikka?" Se kirja oli ja tyttäreni melkein klikkasi puhelimen korvaani, kun ryhtyi kaivamaan kirjaa esiin Bookbeatiltaan. En ollut Ollilan kirjan ilmestymistä huomannutkaan, sillä juuri niihin aikoihin, kun se ilmestyi, aivoni olivat surkastumaisillaan rusinan kokoisiksi.

Olin joussut kokoon iisalmelaisen kartanon isännän vaalikampanjan, mikä on ehkä elämäni hienoimpia kokemuksia. Iisalmelaisella kartanon isännällä on sellaista ajattelua, jolla maailma voidaan pelastaa, mutta joka on aivan liian monimutkaista, että sitä voisi käyttää jossain niin yksinkertaistetussa Kolmen Pointin Politiikassa.

Mieheni oli muuttumassa yhä tyhmemmäksi, yhä tympeämmäksi ja yhä sellaisemmaksi, että halusin hänestä toden teolla eroon. Syynä olivat hänen kiusaajansa.

Kun kaikki tuli lopulta tammi-helmi-huhtikuussa 2020 ilmi, aivoni käytännössä painuivat nuppineulan kärjen kokoon. Oli pakko keskittyä vain hengityksen ylläpitämiseen. Tuntui, että tukehdun. Olin kyllä niin tuntenut melkein kymmenen vuotta, mutta nyt lopulta ymmärsin, ketkö oikeasti henkitorveni päällä istuvat.

En mene enää tähän teemaan, mutta olen niiiiiiiiiin kaivannut älyperäistä keskustelua. Matti palasi eilen vierailulta Sixten Korkmanin printatun Hesari-kolumnin kanssa. Sen otsikko on Uusliberalismi ei ollut tie onnelaan. (HS, 30.11.2021).

Kun sanoin, että juu, olen kolumnin lukenut, Matti oli närkästynyt, miksen keskustellut hänen kanssaan siitä. En keskustellut, sillä en vieläkään tajunnut, että teemasta voi mieheni kanssa keskustella. En eilen uskaltanut kertoa, että googlasin linkin Töllöttimen päätoimittajalle, joka salamannopeasti googlasi takaisin Libera-säätiön vastauksen Korkmanille. Siihen vastasin Zeitgeist-liikkeen pohdinnoilla resurssipohjaisesta taloudesta.

Sain myös Matin vierailulta suomussalmelaisen Ämmän leipä -leipomon Pettunappeja. Pitää maistaa niitä ja viedä Rautavaaran leipomoon teollisuusvakoilumielessä. Kuten olen kirjoittanut, Rautavaarahan voisi brändätä itsensä pettuleivän pitäjänä.

Matti tuli ovesta. Kohta lähtö. Kuuntelemme matkalla Peter Frankopanin Silkkitietä, jos emme välillä tee loikkaa Maija-Riitta Ollilan Tekoälyn etiikkaan. Että olisi lapsen kanssa yhteistä keskusteltavaa. On ollut pitkä aika, että yhteys välillämme on jotenkin hiipunut. Suurin syy on minun kaivautumiseni alitajuisiin viemäreihini. Tai ei! Ei, ei! En ole halunnut, mutta olen joutunut miesteni kiusaajien viemäreihin!