Pia Valkonen

Taivaallinen talikynttilä sentään! En ymmärtänyt tuon taivaallista Jukka Viikilän Finlandia-palkitusta

pe 3.12.2021

Ehkä syy on tässä: "Kirjan ei pitäisi koskaan edes käväistä puhelimessa tai älylaitteessa, vaan luottaa Gutenbergiin tai animismiin." (Jukka Viikilä Taivaallinen vastaanotto)

Ajatuksen Viikilä on Finlandia-palkitussaan teoksessa pannut jonkun Hansin nimiin. Kiinnostavaa tai siis oikeasti ei yhtään; olen kirjannut eilisillasta lähtien Taivaallisen vastaanotossa esiintyviä ajattelijoita ja kirjoittanut muistiin heiltä fragmentaarisia pätkiä. En ollutkaan Hansilta tähän mennessä kirjoittanut ylös mitään.

Jospa tosiaan syynä siihen, etten millään pääse sisään Taivaalliseen vastaanottoon on se, että luen sitä puhelimestani e-kirjana? Tosin lainasin kirjan heti painettuna, kun se ilmestyi Rautavaaran kirjastoon ja palautin välittömästi, kun olin päässyt kohtaan, jossa rakastaja sai työntää rakastajattareensa tamponin, kun rakastajattarella oli kuukautiset.

Taivaallinen vastaanotto oli painettuna samaan tapaan tyylikäs, vaalea ja graafisesti keveän ilmava kuin Viikilän aiemmat teokset. Olen ostanut sekä Akvarelleja Engelin kaupungista ja Runoja I - II. Akvarelleja Engelin kaupungista luin johonkin kohtaan, melko loppupuolelle, ja ihastuin Helsingin vähittäiseen rakentumiseen siinä.

Minulle Viikilän Engel-romaanin päähenkilö oli Helsinki. En enää muista, miksi en saanut luettua kirjaa loppuun. Kun olisin myöhemmin sen lukenut uudestaan ja lopun kera, kirja oli päätynyt Marian hyllyyn Vuosaareen, kuten Viikilän Runot I - II. Sen verran runokokoelmaa ehdin lukea - ennen kuin tyttäreni nappasi Viikilät mukaansa, että pidin niistä pikkuisen. Hampsien luin. Ja pidin sen verran, että ajattelin palata niihin. Joskus.

Tamponikohtauksen tekstinpätkän allekirjoitus oli muistaakseni Minttu tai jotain. Jahas, ajattelin, tämä kirja oli sitten tässä. En halua enempää ahdistavia kuvia päähäni. Mielestäni tamponin työntäminen pilluun kuuluu ehdottomasti avioliittoon tai sitoutuneeseen parisuhteeseen, jos kerta uskollisuutta on mennyt toiselle ihmiselle lupaamaan.

Esi- tai jälkileikittely tamponilla kertoo läheisyydestä. Eri asia on, jos on ilmoittanut julkisesti ja avoimesti olevansa polygami tai polyamorikko. Siitä vain työntelemään tamponeita vaikka toisen naimisissa tai parisuhteessa olevan ihmisen peräaukkoon, korvakäytävään, kainolokuoppaan, mihin tahansa, kunhan vain kaikki polyamorikkoryhelmän puolisot tietävät, mitä ja missä kukin puuhailee.

Ihan pakko nauraa hieman hysteerisenä saamalleni kirjeelle kuuluisaksi tekemältäni Lapinlahden ikuiselta neitsyeltä. Nainen oli kirjeessä monesta asiasta hirvittävän närkästynyt ja etenkin häntä pimpeloitti se, että minä en yhtään kunnioita ihmisiä, jotka säästävät seksin avioliittoon. Nauroimme kirjeen kohdalle aviomieheni kanssa yhdessä; poloinen tosiaan säästi seksin - mieheni ja minun avioliittoon.

Eilen Lapinlahdella pihaa kolatessa mietin, kopioisiko rakastajattaren kirjeen tämän toisella puolella Suomea asuvalle kumppanille. Vaikuttaisi edelleen käyvän Lapinlahella. Ainakin satoaikaan.

Rakastajatar houkutteli aviomiestäni pelaamaan kolmistaan lautapelejä, kun kumppani toiselta puolelta Suomea oli käymässä. En tiedä, oliko lautapelisessioihin tarkoitus pyytää vielä toinenkin pariskunta. Olin pitänyt heitä fiksuina ihmisinä, mutta en enää oikein tiedä.

Nainen joka tapauksessa viritteli illanviettoja, joissa hän olisi torviorkesteroinut kahta miestä yhtä aikaa. Torviorkesterointi tarkoittaa, että nainen olisi tehnyt torvia sekä vakituisesta kumppanistaan että koko meidän perheestä. Onnistuikin siinä, mitä mainioimmin!

Joka tapauksessa. Mieheni inhoaa lautapelejä yhtä paljon kuin minä eikä ollut suostunut muuta kuin kahvittelemaan silloin, kun rakastajattaren kumppani oli täällä käymässä. Näin miheni itse kertoi. Toisaalta mistäpä minä tiedän, millaisia hampurilaisia neitsyt oli mieheni ja vakituisen kumppaninsa kanssa boxissaan viritellyt.

Mielestäni kaikki tämä on aika erikoista. Voihan se olla, että neitsyen kumppani oli iloinen saadessaan saattaa eksentrisen naisensa turvallisesti jonkun muun painolastiksi. Kumppanihan oli käynyt kylässä naisen luona uuden tyttöystävänsä kanssa. Ei ehkä ollut miehen pojan biologinen äiti. Tämähän oli puhkonut miehen autosta renkaat.

Intohimoista porukkaa, sanon minä!

Ja kun olisi pitänyt harjoittaa ah niin ihanata kiellettyä esiaviollista seksiä, kumppani oli noussut neitsyensä viereltä ja painunut keittämään kahvia. En ehkä saa tähän kohtaan tarvittavaa draamaa rakennettua, mutta kohtauksen on täytynyt olla haavoittava. Se oli taas hylkääminen. Kuin pieni kuolema. "La petite mort". Googlatkaapa!

Intohimoisia ja pirteitä polyamorikkoja joka tapauksessa koko poppoo. Tästähän voisi jokin naistenlehti tehdä juttua. Lapinlahdella uudistetaan parisuhdekaavoja. Mitäpä sitä luutua perinteisiin asetelmiin. Jos ei kiinnosta kotipipari, saat puuteroitua ja sokerikuorrotettua osoitteesta Papapapapupaajujujuuuhhhhhh.

Tarkan osoitteen lähetän pyytäjille sähköpostilla.

Äärimmäisen kiinnostavaa tässä on, että aviomieheni ikuinen neidsykäinen kirjoitti kirjeessään minulle, että ei voi pyristellä Hänestä irti. HIeraisin kaksi kertaa silmiäni; ei voi olla tosissaan. Tarkoitti Jumalaa. Aivan. Tämän valossa on oikeastaan ihan mukavaa, että aviomieheni on sanonut minulle murhaavasti, melkein tappavasti:

"Sinä et ole mikään oikea uskovainen!"

Aivan, aivan. En ole ihan varma, haluanko kuulua samaan joukkoon kuin pitäjän Pyhä Teresa (googlatkaapa maalaus).

Ja pakko myöntää. Vähän enemmänkin kuin hieman kaivelee se, että romaanin Saaren nainen minäkertoja kirjoittaa Rebekalle: "Oletko miettinyt, miten paljon olet loukannut Pekan arvoperustaa. Stallarit, jehovat, kokoomus ja nyt pahnan pohjimmaisena persut. Miten omat arvosi? Käy mielessä, että onko niitä ollenkaan?"

Hihitän hysteerisenä. Käy mielessä, onko Rebekalla arvoja ollenkaan. On! On! On! Rebekalla on arvoja. Hän tutkiskeli Raamattua sillä aikaa Jehovan todistajien kanssa, kun aviomies koetti järjestellä kalenteriaan niin, että ehtii varmasti joka paikkaan panemaan.

Ihan vittuillakseen Rebekka oli ja on edelleen, kuolemaan asti - uskollinen aviovaimo! (Kaikilla osapuolilla olisi nyt helpompaa, jos ei olisikaan ollut. Rebekallakin olisi jotain muisteltavaa. Nyt Rebekka tuntee itsensä tyhmäksi, naiiviksi, hyväuskoiseksi, Pohjoismaiden typerimmäksi aviovaimoksi.)

Lisäksi Rebekka olisi tehnyt mitä vain, jos aviomies olisi suostunut käymään kanssaan Lapinlahden luterilaisessa kirkossa ja ehtoollisella. Sekä kävellyt vaimonsa kanssa käsi kädessä pitkin kylänraittia. Eipä käynyt eikä suostunut näyttäytymään kylällä Rebekan seurassa. Viiteentoista vuoteen.

Miksiköhän?

...

Taivaallisen vastaanoton tamponiepisodi laukaisi sellaisenkin tuskan, että joo, tietenkin, jos valitsee jonkun rakastajattaristaan isoäiti-ikäisten, vaihdevuotensa jo ohittaneiden naisten joukosta, ei joudu aikaa, vaivaa ja sotkua aiheuttavien veri- tai puolukkapäiväjuttujen kanssa tekemisiin.

Kuinka näppärää, silloin selviytyy aktista jopa 16 minuutissa auton parkkeerauksineen. Jos reissulla pitää hoitaa joitain järjestöasioita, saattaa kulua jopa 18 minuuttia.

Kyllä, kyllä, kyllä, vituttaa edelleen, mikä tahansa avaa edelleen haavani apposen auki. Tuska helpottaa yllättävän pitkiksi aikaa Kaivokoskella. Ja kyllä, istun vieläkin Lapinlahden keittiön pöydän ääressä. Niin se vain on. On kärsittävä.

Eikö Saaren naisen Rebekalla ole arvoja, kun irrottautui Vasemmistoliitosta? Ei varmaan. Tottahan todellinen aatteen soturi roikkuu puoluelahkossa, vaikka rakastamansa ihmisen penis olisi syvällä toverin kurkussa. 

....

Irrottauduin Vasemmistoliitosta vasta syksyllä 2017, erokirjeeni olen julkaissut blogissani. Sitä ennen olin viestittänyt jo vuosia esimerkiksi Korhosen Kaisalle, että Lapinlahden vasemmistossa on ihminen, joka oikeasti vihaa minua ja haluaa minusta eroon.

Nyt sitten kaikki tietokoneruudun toisella puolella ottavat poskistaan hieman kireän ilmeen, vetävät suupielet alaspäin ja sanovat moraalipaatosta tursuten: "Eteenpäin! Kyllä sitä pitäisi mennä jo eteenpäin!" "Menneet ovat menneitä, mitäpä noista!" "Kuka sitä nyt aina vanhoja kaivelemaan!"

En kaivelisi näitä, jos olisin Kaivokosken tupaa lämmittämässä nyt. En yksinkertaisesti ehtisi. Nauratti, kun Marja-Leena Tuurnan Eeva-Liisa Manner -elämäkerrassa oli kuvaus maalla asumisen "ihanuudesta". Eeva-Liisa Manner muutti 1950-luvun alussa Helsingistä Orivedelle asumukseen, jota kutsui liiteriksi.

Runoilija etsi työrauhaa, mutta: "Täällä menee aika jonninjoutavaan tuhraamiseen, lämmittämiseen, pesemiseen, puhumatta siitä, että maaseutu on minulle suorastaan fyysisesti vastenmielinen." Olen kirjoittanut aika vähän blogiani syksyllä, sillä en ole yksinkertaisesti ehtinyt.

En ole ehtinyt myöskään lukea. Äänikirjat ovat siitä oivallisia, että uunia voi lämmittää äänikirja korvissa soiden. Voi tiskata, hakea vettä, kolata lunta ja pestä pyykkiä. Näin tylsistä hommista tulee nautinnollisia.

Oli pakko lukea Eeva-Liisa Mannerin elämäkerta, sillä on muuten ihan nimikin Matka yli vaihtelevien äärten, eilen illalla loppuun. E-kirja koskee silmiin, mutta Mannerin elämä oli niin kiehtovaa! Manner joutui aivan vauvana seitsemänkymmenvuotiaiden isovanhempiensa hoidettavaksi Viipuriin.

Äiti oli kuollut synnytyksen jälkeen ja isä, Leo Manner, oli huoltajaksi kelvoton. Isoisä-Kukkonen oli pianonkorjaaja ja ilmeisesti - Helena Sinervon Runoilijan talossa -biofiktion mukaan - roimi pikkuista tyttären tytärtään pianonkielillä violetinpunaiseksi. Isoäiti veisasi kammottavasti virsiä - tämän jaan.

Yhtään ukkiani en ole tavannut, mutta isän äiti oli pari vuotta elossa syntymäni jälkeen.

Kammoni virren veisuuta kohtaan liittyy jotenkin Rosa-mummoon. En tavoita tarkkaan, miten, mutta ainakin Rosa-mummon hautajaisten jälkeen pakenin aina tuolin tai pöydän alle, kun jostain kuului virsien veisuu.

Hirvittävästä lapsuudestaan huolimatta Eeva-Liisa Manner ei ollut mikään hauras runotar, vaan suorasanainen, räväkkä ja kekseliäs. Epäsovinnainen. Rakasti ilmeisesti sekä naisia että miehiä. Muttei sitoutunut myöhemmässä elämässään, sillä joku mölliäinen ruotsalainen tai ruotsinkielinen runoilija oli hänet nuorena jättänyt.

Ei antanut haastatteluja. Antoi joskus heikkona hetkenä Uudelle Suomelle ja haastattelussa tupasen hirret puhkuivat runoja tai hönkivät säkeitä. En muista, mutta toimittajan käyttämät kielikuvat olivat kammottavia. Runoilijan mieleen ei ollut toimittajan lyyrinen helskyttely.

Löysin hyllystäni Eeva-Liisa Mannerin Kuolleet vedet. Täst´mie piän: "Nuori nainen itki suoraan lautaselleen hotellissa." Lautaselle itkeminen katkaisee sopivasti sendimendalian. Runo on nimetty Niilin suistossa ja sen lopussa on ripaus uskonnollisuutta.

Äh, onko runo Tomas Transtömerin ja vain Eeva-Liisa Mannerin kääntämä? Ja kuka hitto edes on tämmöinen Transtömer?

...

Tajusin aamulla, että Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto on kirjoitettu suht´pienelle helsinkiläiselle kulttuuripiirille. Piiri vaatii kokeiluita ja uudistumisia. Ehkä kirja vittuileekin kaiken päälle päätteeksi. Ehkä tätä Oskari Onninen tarkoitti, kun sanoi eilen aamulla Ylen aamutelkkarissa, että koko kirja on kirjallisuuskritiikkiä.

Romaani lienee vedonnut Finlandia-palkintoylituomariin elokuvaohjaaja Zaida Bergrothiin juuri elokuvallisuutensa vuoksi. Kirjassa oli oikeasti hienoja, koskettavia ja viiltäviä kuvia. Alkoihan minunkin päässäni elää kuva petollisesta aviomiehestä työntämässä tamponia lapsentekoikäisen rakastajattarensa vulvaan.

Mainittakoon, että keskenmenojemme jälkeen en ole voinut saada lapsia ja nyt tulee ikäkin jo vastaan. Tottahan sellaisessa tilanteessa mies haluaa jotain muuta kuin vihittyä vaimoaan. Sehän on selvä. Evoluutiobiologinen välttämättömyys. Luonnollista, jos mikä.

Miehenihän toteutti vain miehen luontoaan siinä.

Kerron nyt vielä tässä, että tammikuun lopussa 2020 mieheni - ennen kuin päätti jäädä tähän liittoon - ikään kuin se olisi ollut Hänen valintansa - juu, juu - kävi vielä varmistamassa, että ikuinen neitsykäinen ei ollut raskaana. En ollut ihan vakuuttunut siitä ja alkusyksystä 2020 kävimme yhdessä soittamassa naisen ovikelloa. Minä mittasin vyötärönympäryksen ja aviomieheni punasteli vaivaantuneena.

Isoäidin ovella emme sentään samalla reissulla käyneet. Ehdotin kyllä, että voisimme käydä vaikka ikkunasta sisään rytistellen - olin jo hakemassa sorkkarautaa pihasta, mieheni kuitenkin soitti 112:een ja koetti saada ambulanssin noutamaan minua - olisin vain hakenut mummuselta aviomieheni maalaaman taulun.

Toki olisin ensin soittanut ovikelloa.

Mumetsi oli maksanut riihikuivaa rahaa. Nauroin tenat kusessa, että nainen oli itse asiassa maksanut miehelleni seksistä.

....

Mitä minä peitän tällä? Peitän huonosti raivoani ja epätoivoani. Pääasia on, että suru ei pääse pintaan, se on tuskallista, pelottavaa. Vihaa on vielä paljon surun päällä. Jos ette kestä tätä, lukekaa vittu jotain muuta. Tulee paha olo, kyllä varmaan, arvelen kuitenkin, että Teillä ei ole puoliakaan niin hirveä olo kuin minulla, kun tajusin, millaisen kusetuksen kohteeksi olen joutunut.

Menkää pois sieltä, hus, hus. Koko maailma on vastuussa pahasta olostani, kuten Taivaallisessa vastaanotossa sanottiin. Niin on. En muista, kuka kirjassa niin sanoi.

Minä sentään annoin miehelleni mahdollisuuden valita kesällä 2010. Hän tiesi, mitä syksyllä aloimme kursia kasaan. Juu, aloimme kursia kasaan ja samaan aikaan häntä elokuvakonehuoneessa hivelivät hirvittävät mustekalan lonkerot.

Nyt googlaan mustekaloja, kuten teki joku Taivaallisessa vastaanotossakin: "Mustekalat (Coleoidea) ovat merten nilviäisiä, joilla on suuri pää ja hyvin kehittyneet silmät, ja joiden suuta ympäröi joko kahdeksan tai kymmenen imukupein varustettua lonkeroa."

"Kaikki mustekalat ovat petoja." No tämänhän jo tiesinkin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mustekalat

Öhöm: "Oppimiskykyä mittaavien kokeiden perusteella tursaiden älykkyyttä on verrattu matelijoihin."

Nauraa hihitän. On olemassa mustekalalaji nimeltä Postitorvi. Postitorvella on kaksi muita lonkeroita pidempää pyyntilonkeroa, joissa on pitkä ja sielä varsin ja nuijamainen imukupein varustettu pää.

...

Odottakaas. Taivaallisesta vastaanotosta löytyi tähänkin kohtaan jotain käyttökelpoista ihan randomina: "Syyllistämällä ei saa ketään katumaan. Ei murjottamalla. Tuskin kostamallakaan. On odotettava sopivaa hetkeä, jolloin omatunto hetkeksi valpastuu."

Sitä odotellessa. Sitä odotellessa.

...

Viikilän Taivaallisessa vastaanotossa sanottiin, että ihminen löytää kyllä yhteyden minkä tahansa kahden asian välillä. Niin kuin kaksi sydänsolua laboratorion pöydällä; Viikilän romaanin mukaan ne alkavat sykkiä samaan tahtiin. Ikään kuin etsivät yhteisen rytmin.

Zaida Bergrothista kertovan kappaleen ja seuraavan kappaleen väliin tuli ihan liikaa tekstiä, mutten ehdi nyt muokata - tämän piti olla ylempänä:

Jossain kohti kirjaa Jukka Viikilä tai joku lukuisista jennoista, elsoista, kaukoista tai oliko peräti Jan Holm, sanoo, että hyvässä elokuvassa on hienoja kohtauksia - tarinalla ei ole niin väliä. Vaikka kuinka selaisin muistiinpanojani, en löydä kohtaa. 

En minä tarinoita kirjoista etsi, vaan elämää. Totta. En totuutta, vaan totta. Sekä ymmärrystä. Jotta ymmärtäisin jotain.

Olen lukenut Taivaallisen vastaanoton lukuohjeina, että romaanissa kirjaililja nimeltä Jan Holm joutuu sydänleikkaukseen ja on julkaissut jotain. En vielä oikein tajua, ainakin julki on tullut Akvarelleja Engelin kaupungista, sillä joku lukuisista nimimerkeistä - taisi olla Jasper - pohtii keksittyjä romaanihenkilöitä.

Rouva Engelissä oli kaikki keksittyä: "Luodessani historiallisia henkilöitä tyhjästä on varauduttava siihen, että fiktiiviset luomukset siirtyvät elämään historiaan muiden historiallisten henkilöiden rinnalla, eivätkä vain kirjallisuuteen."

...

Ihmettelen vain, miksi Viikilä ei kirjoittanut aforismikokoelmaa tai samanlaista lyhyiden toisistaan riippumattomien tarinoiden kokoelmaa kuin Suomalaisessa vuodessa? Storytelissä Erkki Autio, muudan lukija, ihmettelee romaanin kommenttiosiossa, miksi Viikilän piti tunkea kaikki tilke hyvien yksittäisten oivallusten ja havaintojen väliin ja kysyy, kuinka tästä loisi kokonaiskäsityksen.

Ehkä toisinto Suomalaisesta vuodesta ei olisi tuonut Finlandia-palkintoa. Tuskin sitä olisi tullut aforismikokoelmastakaan.

....

En olisi lukenut Taivaallista vastaanottoa tamponikohtauksen jälkeen, ellei kirja olisi voittanut Finlandia-palkintoa.

...

Jossain kohti kirjaa sanottiin, että taitava editori napsii kaiken tarkoittavuuden tekstistä. Aijaa. Lähden kolaamaan lunta. Kuuntelen samalla Karl Ove Knausgårdin Taisteluni VI:n sisällä olevaa monisatasivuista Hitler-esseetä. Odotin koko syksyn, että järkäle rymähtää äänikirjana esille. Jostain syystä kirjan julkaisu siirtyi ja siirtyi.

Lopulta kirjan esittelyssä oli isolla rasteripohjalla, että 1.12. kirja tulee. Ei tullut. Tuli vasta 2.12.

Haluan kuunnella esseen ensin, kuuntelen kyllä koko kirjankin, en jaksa lukea sitä kovakantisena kirjana, sillä en pysty pitämään kirjaa silmieni edessä, se on niin paksu, enkä ole onnistunut ostamaan kuudetta osaa pokkarina.

On vaivannut se, mitä Saaren naisen minäkertoja kirjoitti kirjeessään Rebekalle. Että Rebekka se on valmis vaihtamaan ideologiansa aivan järjettömistä syistä vaikka natsismiin. Niin se on. Suurin osa saksalaisista ei tajunnut olevansa natseja, kuten minäkertoja totesi.

Knausgårdin esseen olen lukenut pari kertaa alkuun ja on hahmottunut, että Hitler oli loppujen lopuksi itsekin aikansa tuote.

Jatkan Taivaallisen vastaanoton kelailemista e-kirjana illlalla lumenkolauksen jälkeen. Kuulema romaanissa on erilaisia polkuja: On hiljaisuuden polku, rakkauden polku ja sekannuksen polku. Sekaannuksen polun olen totisesti löytänyt, vaikka en olisi halunnut.

Sitä paitsi. Jos olen joskus kapinoinut jäsennyksiä vastaan kirjoittaessani,Taivaallista vastaanottoa lukiessa palasin jäsentelyn uskoon vankasti. En vastusta sitä, että Viikilä sai Finlandia-palkinnon. Kaikin mokomin. Pikku Hesa-piiri pyörii, pyörii, pyörii, pyörii.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi