Pilven reunasta viimeinen merkintä - toistaiseksi

aloitettu to 30.9., jatkettu pe 1.10.2021, julkaistu la 2.10.2021

Pitkän Pilven reuna -merkinnän aloitin torstaina. Reunamerkinnän? Niin. Olen lisäillyt merkintään päivittäin jotain. Osin tässä on sellaista, minkä olin kirjoittanut jo. Jostain syystä kirja ei jätä minua rauhaan. Tein siitä muistiinpanoja sivukaupalla.

Matti kuunteli Matti Röngän Surutalon loppuun. Tykkäsi - lukuun ottamatta limaisia minäkertojan nuoruuden yhdyntäkuvauksia. Olin samaa mieltä. Jostain syystä en välittäisi lukea yhdyntäkuvauksia. Ne olivat Surutalossa tarpeettomia.

Nuorta kirjailijaa John Irvingiä oli joku tunnettu kirjailija opastanut, että sukupuoliyhdyntää ei kannata kuvata kaunokirjallisessa tekstissä. Taidan olla samaa mieltä. Asian voi ilmaista muutenkin kuin naturalistisella kuvauksella. Epäsuorasti tai käyttämällä asiallisia ei-kuvailevia termejä.

Hannu Mäkelän Pilven reunassa varsinaisia sukupuoliyhdyntäkuvauksia ei Luojan kiitos ollut. Romaani saattoi joissain kohdin olla muuten uuvuttava. Koin, että uuvutus kuului asiaan. Salamasuhteen alut ovat aina täynnään jotain kohtuutonta, pyörteistä, jossa vain on mentävä mukana, jos haluaa kokea.

Tuntui, että istun kirjailijan kanssa surffilaudalla ja kirjailija kiidättää minua, uskollista lukijaansa, huimaa vauhtia kohti putousta ja pyörrettä. Miksi sitä kosken laskussa sanotaan? Ja nimenomaan surffilaudalla. Ei edes kanootissa.

Kun vauhti on tappavimmillaan, surffilauta kolisee kiviin.

Vanhan miehen suruselän, Elinan, ensimmäinen vierailu aiheuttaa toimittaja Nybergissä, yksinäistä kuolemaansa vain vielä hetki sitten suunnittelleessa miehessä, sen, että mies alkaa vimmaisesti siivota taloaan. Hän näkee itsensä ja tilansa, johon on avioeron (biogr. Sveta-vaimon kuoleman) jälkeen vajonnut.

Viehättävä pikku talonen on täyttynyt muistoista, kirjoista, esineistä, varmaan papereistakin. Talossa oli suruselkäisen Elinan mielestä vain romua ja rojua.

Alkaa kuolinsiivous. Entinen Nyberg taisi kuolla siinä kohtaa, kun hän sai Elinan pittoreskin ihastuttavasta kantakahvilasta mukaansa.

Entisen Nybergin kuolinsiivous näkyy Kirsi Pihan ja Hannu Mäkelän kirjeenvaihtokirjassa Pimeän yli. Piha kysyy, mitkä kirjat lähtivät kirjailijan talosta ja mitkä jäivät. Mäkelä ei suostu vastaamaan konkreettisesti. Luimuilijapahus.

Arvelen tai kuvittelen, että Kirsi Piha häämöttää Pilven reunassa taustahahmona, entisenä toimittajakolleganaisena, hän kuulu harvoihin ihmisiin, joihin erakoitunut Nyberg on pitänyt yhteyttä. Tulkintani mukaan. Nimittäin kirjeenvaihtokirjaa kuunnellessa panin merkille, että jossain vaiheessa Mäkelä alkaa antaa kirjeenvaihtoaan Pihan kanssa A:n luettavaksi ja Piha alkaa tervehdyksin ottaa A:ta huomioon kirjeidensä lopuissa.

Kyllä minäkin olisin huolestunut, jos Matti kävisi kiihkeää whatsapp-viestittelyä nuoren naiskollegan kanssa. On hän käynytkin ja siinä vaiheessa, kun huomasin nuorelta naiskollegalta tulleen kello 22 viestin: "Muru lähettää terveisiä.", jouduin panemaan naiselle estot ja rajat muutenkin.

Meidän firmaan ei enää tulla reittä pitkin, kuten tuli neiti Satiainen alkukesästä 2018. Aktiivimalli. Niin kovin aktiivi.

Hunajakakkumurusviestittelyn mukana oli tullut kaihoisa kuva hämyisestä iltajärvimaisemasta. Äh, ei ollut kyse kollegasta, kun tavallaan vielä pahempaa . Asiaan liittyy muutakin kuin järvenselän kaihoisaa tuijottelua. Mikä jumalauta joitain naisia vaivaa?

Aviomieheni pikku puhelintarkistusoperaation ansiosta jäi kiinni pari muuta keisiä, mutta niistä olenkin useasti kertonut. Ja mikä tragikoomisinta, sain blogini avulla yhden - Matin naisista ehkä tyhmimmän - lentämään lankaan. En minä turhaan toimittaja ole.

...

Pilven reunan minäkertoja huolestuu toden teolla kirjan noin sivulla 210 tai siinä main, muistiinpanoni ovat tässä kohtaa epäselvät. Elina oli lähdössä viettämään syntymäpäiviään Müncheniin, olutparatiisiin. Miksi Mäkelä mainitsee sanan, olutparatiisi, tässä yhteydessä?

Ei kun. Se oli jo sivulla 158. Otan siivun omasta blogistani (ti 14.9.2021, hyvä minä, että tänne tämän tallensin ennen kuin vein kirjan takaisin kirjastoon.): "... pahempaa oli se, että hänen syntymäpäivänsä lähestyi ja hän kertoi matkustavansa silloin maailmalle ja kaupunkiin, jossa minä puolestani en koskaan ollut käynyt. München. Olutparatiisi." (Hannu Mäkelä Pilven reunalla s. 158)

Sivulla 213 Elina on irrottautunut muodollisesta suhteestaan, muttei ilmeisesti toisesta sivusuhteestaan. Hän muuttaa vuokra-asuntoon johonkin Helsingin tai sen liepeillä olevan kaupungin ankeaan lähiöön. Nyberg auttaa muutossa, mutta häntä kalvaa se, että asuntoon ei tule mitään Nybergille. Ei edes parisänkyä.

Toisaalta samaan aikaan Elina vannottaa Nybergiä rakastamaan itseään elämänä loppuun asti. Aika epävakaata kyllä. Nainen veivaa, soutaa ja huopaa. Tulee lähelle, vaatii ja menee pois. Vetäytyy, katoaa.

....

Hieman ennen Pilven reunan loppua Elina häviää näkyvistä jälleen. Kohdan voi tulkita löytyvän blogista Vanha mies mutisee. Esimerkiksi äitienpäivänä 2019 Mäkelä kirjoittaa valokuvauksistaan ja muista puuhistaa yksikössä. "Totuuden nimessä kuitenkin tiedän, ettei mikään ole niin nopeasti ohi kuin se, jota eniten toivoo." Lause on paljon puhuva.

Elina palasi palauttamaan Nybergin talon avainta. Hän ilmoitti aikeistaan tekstarilla. Tekstaroiminen oli Nybergin mukaan nykyajan seurustelua, mikä ei oikeasti ole seurustelua. Nykyään on olemassa myös termi kevytpettäminen, mikä on mielestäni kuvaava.

Kiihkeä viestittely vakkakin vailla fyysisiä kontakteja valitettavasti täyttää pettämisen kriteerit. Tätä pitää miettiä jossain kohtaa. Missä menee raja? En tiedä. Rikoin varmasti alituiseen rajani.

Avaimen palauttaja istui hiljaa, kun Nyberg saarnasi. Näen vieläkin asetelman. Nainen masentuneena ja rypistyneenä myttynä. Sitten nainen jäi ja kirja kiertyi alkuun.

Lakkasin lukemasta Vanha mies mutisee -blogia siinä vaiheessa, kun blogi täyttyi merkinnöistä, jossa A istuu, seisoo, valokuvaa ja sitä tätä sekä tuota. Merkinnät Svetasta hävisivät tyystin. Ei enää ollut yhtään ikävä kuollutta vaimoa.

Niinpä. Juu. Nopeastipa Sveta hävisi horisontista. Ärsyynnyin. Pilven reunassa oli episodi, jossa Nyberg saa tietää olevansa edelleen naimisissa. Toinen vaimo, Nybergin parhaan kaverin kanssa häipynyt, oli muuttanut ulkomaille ja jostain syystä digi- ja väestörekisteripalveluun ei ollut mennyt tieto siitä avioerosta.

Biografistisesti ajatellen voisi olla niin, että Svetan kuolintodistus ei ollut mennyt suomalaisen digi- ja väestötietopalvelun rekistereihin. Olisin Leonidin kanssa naimisissa, jos olisimme voineet todistaa, että Inessa oli kuollut.

Kuolintodistus oli hukassa. Se löytyi Leonidin siskon kotoa Saksasta vasta sitten, kun emme enää olleet perhe. Löysin todistuksen, kun tyhjensimme Marian kummin kanssa Leonidin kotia Lapinlahden Työsuhde-kerrostalolla.

...

Lisäsin yllä olevan lauantaina, kun Matti teki tuvan uuniin silakkalaatikkoa ja oli keittänyt perunoita. En nyt ehdi muotoilemaan tätä, mutta seuraavan kappaleen tuli olla luonteva jatko tälle: "Pilven reuna -romaanissa suhteen alkuaikoina Elina kertoi itsestään sanotun, että on epävakaa. Lisäksi nainen oli sanonut, että jos Nyberg tietäisi kaiken hänen elämästään, Nyberg lähtisi karkuun."

Eipä siinä. Matti ei edes halunnut kuulla suhteemme alkuaikoina minun elämästäni. Hän oli kyllä takuuvarma siitä, että minä haluan kuulla kaiken hänen elämästään. Niin se olikin, halusin kyllä, mutta huomasin senkin, että oli aivan sama, kuka tulevan aviomieheni rinnalla oli; ei hän omalta loistoltaan minua nähnyt.

Hän näki minussa ainoastaan oman heijastuksensa.

Vasta kun aloin suuntautua kodista muualle, Matti heräsi. Minä pragmaattisena ihmisenä ajattelin, että noh, kun kerta en kotona saa, haen sen, mitä kaipaan, muualta. Ja sitä paitsi. Eihän mieheni edes ollut kotona. Hän tuli, milloin halusi, lauantaina istui ahdistuneena aamukahvipöydässä, pani typerän lippalakin (voi, kuinka niitä olen inhonnutkin) päähänsä (en kirjoittanut, että typerään päähänsä, en! En! Pois se minusta.) ja häipyi. Piti mennä jotain Lapinlahden vasemmistolle, öljyväripiiriin, Lampiinsalmen lava-asioita hoitamaan, konsultointikeikalle.

Milloin mihinkin. Minä ajattelin, että avioliitto oli nyt tässä ja muihin asioihin kiireesti. Vaihdetaan miestä, kun kerta aviomiestä ei useasti kotona näy. Ei minulla ollut muuta työkalua siihen hätään. Niinhän olin aina toiminut.

Matti ei halunnut erota. Hän halusi paeta. Ei hänellä myöskään ollut siihenastisessa elämässä muuta työkalua. Ai niin, sivusuhteethan ne pitivät Matin hengissä ensimmäisen avioliiton aikana. Tätä en tajua. Miksi Matti ja entisvaimo pysyivät yhdessä, vaikka vihasivat toisiaan?

Luin vaimon viestit sen jälkeen, kun Matti oli jo muuttanut kanssani Tuottolaan. Ne olivat sanalla, ei kun kahdella, sanoen myrkyllisiä, tappavia. Ja yhtä aikaa loukkaantuneita. Syvästi loukatun ihmisen kirjoittamia.

(En kuitenkaan osannut tuntea jätettyä vaimoa kohtaan myötätuntoa.)

Myöhemmin Matti kertoi avioliitostaan niin järkyttäviä asioita, että en oikein vieläkään ymmärrä. Kummatkin heistä olivat yhtä lailla toistensa uhreja ja syyllisiä. Matti lisäksi tuntui tekevän minulle samaa kuin hänen ensimmäinen vaimonsa oli tehnyt hänelle.

En tajua itseäni vieläkään. Miksi jäin siihen kuin typerä jänis ansaan?

Menen kohta paniikkiin. Miksei kukaan kertonut minulle, mitä mieheni puuhasi? Olisin jo kaukana. Eläisin aivan eri elämää. Omaa elämääni. Lapseton epäonnistunut avioliittoni keskenmenoineen ja vihamielisine lapinlahtineen olisi vain etäinen muisto. Elämänkokemus muiden joukossa.

...

Hieno juttu. Teen juuri päinvastoin kuin Hannu Mäkelä. En kirjoita mitään Pieneen aviorikosromaaniini. Tyhjennän kaiken blogiini. Voi peräpukama.

...

Joka tapauksessa olin Pilven reuna -muistiinpanoihini mukaellut Claes Anderssonia. Claes Anderssonin pätkä lienee peräisin romaanista. Haluan mädäntyä samassa haudassa Matti Valkosen kanssa. On tässä eletty niin vaikeat ajat ja joka yö, kun Matti on ollut Lapinlahdella, olemme nukkuneet sylikkäin.

Kaikki nämä vuodet. Toki sen tiedän, että kun olen ollut muun muassa opintojeni vuoksi Helsingissä, Matti on sylkytellyt neitsykäisensä kanssa Kaskihovi Oy:n vuokraboxissa.

Ehkä vain yhden neitsykäisen. Ehkä kahden, kolmen. Ja ehkä isihahmon sylkkypakopaikkoja on ollut muuallakin kuin vuokrataloyhtiössä. Ehkä.

Tämän vuoksi pelkään lähteä Helsinkiin opintojeni takia. Pelkään, että heti, kun aviomies saattaa minut junaan, hän vie tilitoimistoon kuittikansion, kopioi torvisoittonuotteja ja menee sykkimään ikuisen neitsyensä sisään. Semmoistakin on ollut.

Soitin junasta miehelleni innoissani jostain. Sain muutaman tunnin kuluttua, reisille mennen panosen päälle naputetun, ärtyisän whatsappin; Sami on pihassa. Juu. Näinpä. Ei voinut vastata puheluuni.

...

Kaikki kokemani on ihan normaalia lapinlahtelaista. Näin toimi Lapinlahden alempi keskiluokka 1980- ja 1990-luvulla aviomieheni kertoman mukaan ja näköjään vielä 2020-luvunkin alussa. Kun joskus julkaisen muistelmani, julkaisen keisit ja siten, että taatusti voi tunnistaa, kuka juoksi kenenkin vesisängyssä - onnellisissa tiilitaloissa asuu toisiaan pettäviä aviopuolisoita. Niin uuttera lohduttaja, vesisänkyjuoksija oli aviomieheni ensimmäisessä aviossaan.

...

Pahinta on julkisivu. Pahinta on se, että olen joutunut olemaan vasten tahtoani ja tietämättäni Matti Valkosen julkisivu.

...

Vihaanko miestäni? Vihaan juuri nyt. Mutta en enää illalla. Kyllä hän tämän kestää. Kestinhän minäkin kylmää julmaa häikäilemätöntä itseään täynnä olevaa kusipäätä kaikki nämä vuodet. Äh, näinhän minä kuitenkin aina välillä, mikä kuoren alla oli.

Pelkäävä pieni poika.

Jos ei kestä, erotkaamme. Olen oikeastaan henkisesti vapaa nyt. Kestän jopa syyskuussa korvessa yksin monta yötä.

...

Kun joskus ilmaisin itseäni äänekkäästi, pettäjä-valehtelijan kuminaamari rapisi mieheni kasvoilta ja tilalle tulivat rypistyneet, ahdistuneet, ikään kuin kutistuneet kasvot, joiden molemmin puolin törröttivät Klonkun korvat.

Ehkä korvat ovat tässä merkitykselliset.

Ne olivat silloin aviomieheni päässä isot ja suojattomat. Klonkku on hahmo Tarussa sormusten herrassa ja muudan herra Nyberg, jonka joskus tunsin kirjallisesti hyvin, kertoi, että Leonid dokumentissaan muistutti Klonkkua.

Alkavatko kaikki kumppanini vähitellen muistuttaa kanssani Klonkkua? Mikä minussa on?

...

Tai mikä minussa oli? Nykyään olen kyllä ihan Frodo ja rakastan Klonkkuani.