Ichigo ichie

pe 8.10.2021

Eilen oli aivosumupäivä. Juuri sopiva syyskuun kuittien järjestämiseen ja verottajan ilmoitusten tekemiseen ja tiskivuoren purkamiseen.

Matti soitti. Hänelle juolahti mieleen Matti Röngän romaanista Surutalo kohta, jossa minäkertoja nuorena poikana menee korjattavien ikkunoiden asiassa jonnekin huvilalle. Matti mietti, miksi Rönkä oli kirjoittanut konkreettista työn kuvausta; halusiko Rönkä kertoa maailmalle, että hänkin osaa jotain muuta kuin olla naama televisiossa.

Varmaan niinkin. Olen kokenut, että toimittajien kirjoittamat kirjat toimitusmaailmasta tai toimittajien elämäkerrat eivät loppujen lopuksi ole kovin kiinnostavia. Matti Rönkä etäännytti Ylen uutistoimituksen murrosta Pia Pasasineen kirjassaanYyteet itc-alan yritykseen.

Surutalon ikkunankorjauskohdan tarkoitus oli myös tuoda esille nuoren pojan seksuaalista heräämistä. Jos Surutalon esittelytekstissä olisi ollut, että romaani kertoo nuoren pojan seksuaalisen heräämisen tarinan, en olisi kirjaa kuunnellut. En tosin lukenut enkä kuunnellut esittelytekstiä. Klikkasin romaaniin oitis, kun Storytel sitä tarjosi.

Rönkä vetäisi kirjassaan seksuaalisen heräämisen muistot minäkertojan nykyhetkeen. Minäkertoja Jukka Kokkonen, Helsingissä asuva muotoilija-arkkitehti, pohti, että ikkunankorjaustalon nainen on varmaan jo kuollut tai ainakin liikkuu kylänraitilla rollaattorilla.

...

Mattini huomasi kaimansa Surutalosta virheen. Ikkunankorjaus- ja muut rakentamiskohdat olivat esimerkillisesti kirjoitetut, mutta kun minäkertoja lähti pämppäilevän veljensä kanssa Haapakosken taantuvasta pikku kaupungista Kuopioon kapakkaan, oli Röngälle tullut moga. Timo Kokkonen lauloi karaokea.

Oli kevät 2020 tai 2021. Koronakevät kuitenkin. Vakka koronamääräyksiä lievennettiin jo aiemmin, karaokea sai laulaa vasta ihan nyt.

...

Toimittaja Regina Raskin toimittajakirja Paikka auringossa ei jaksanut kiinnostaa alkua pidemmälle.

Ihmissuhteet toimituksessa olivat jotenkin koleita ja ihmiset puhuivat toisilleen kolahdellen. Eilen Sytorytel tarjosi minulle Raskin Norjaan sijoittuvaa romaania. En tiedä, pitäisikö antaa Raskille jokin mahdollisuus. Ehkä etsin Raskin uusimman Onnellisten salaseura eli miksi elämä on mehevintä keski-ikäisenä.

Jopas jotakin. Raskin uusin on tullut äänikirjana jo toukokuussa. Hm. Arvelen jo etukäteen, että pidän Onnellisten salaseurasta. Keskiviikkona Kuopioon ja takaisin ajaessa kuuntelin japanilaista ajattelutapaa länsimaistavan kirjan Ichigo ichien.

Tapahtui synkronisiteetti. Iltapäivällä menin Kuopion alueen kauppakamarin järjestämään stressinhallintakoulutukseen. Olipa muuten ihan mahtava kouluttaja, Onnellisuusinstituutti y:n perustaja Miia Huitti.

Miia Huitti on ollut tyypillinen uuden kapitalismin uratykki siihen asti, kunnes sai pikkukeskoskaksoset. Meinasin purskahtaa itkuun, kun näin hänen pikku nökäreidensä kuvat. Maria on ollut ihan samanlainen. Tosin minä en edes ennen Mariaa ollut muuta kuin uuden kapitalismin hitaalla kaistalla.

Sinne putosin 1990-luvun alun lamassa. Tavallaan syrjäydyin, sillä minusta oli ihanata olla työtön, kun myös tuleva aviomieheni oli työtön. Minun suurin virheeni järjestelmän kannalta oli se, että nautin työttömyydestäni (miksi en olisi nauttinut, sillä tuleva aviomieheni oli ihana, nautittava) - ja toinen virheeni oli se, että halusin tehdä jotain.

Hain kaikkia muitakin töitä kuin toimittajan töitä. Olisin minä toimittajan töitäkin hakenut, jos niitä olisi ollut, mutta syksyllä 1991 ei Uuden Suomen kaatumisen jälkeen, ollut. Olin lokakuun 1991 työtön. Sitten sain töitä Portaanpään opiston äidinkielen opettajan sijaisena.

Marraskuun 1991 aikana tuli selväksi, että opettajaksi minusta ei ole. Luin jonkin aikaa kasvatustieteitä kesäyliopistossa, mutta ala ei napannut. Kasvatustieteiden approbatur-kirjat olivat yksinkertaisesti huonoa ja mössöistä kieltä ja muutenkin supertylsiä.

Lisäksi olin varmaan aivan kakara ja epäkypsä. Onneksi en koettanut kirjallisuuden opintoja silloin. En olisi tajunnut klassikoista tuon taivaallista silloisella elämänkokemuksellani. Luin Tolstoin Anna Kareninan noihin aikoihin ensimmäisen kerran ja siitä kyllä lumouduin.

Onneksi luin Anna Kareninan nyt toiseen kertaan ja lumouduin taas. Eri asioista vain.

Nauratti, kun Tikkisen Hannele kysyi minulta, mihin koulutukseen olen menossa.

- Jotain stressinhallintajuttuja, vastasin epämääräisesti kulmakarvojani rypistäen. Jos koulutusta ennen olisi tarjottu lounas ja lounaslista olisi painettu ohjelmaan, olisin osannut kertoa lounaan ruokalistan Hannelelle, mutta koulutuksen sisältöä en.

Talven 2020 samaisen kauppakamarin järjestämässä mentori-koulutuksessa sain itsestäni selville, että minulla on suuri syömisen tarve. Minut saa koulutuksiin ajoissa, kun lupaa aamiaisen. Tähän oli MIF, Management Institute of Finland osunut.

Heräsin Marian lattialta ennen kuutta, kipitin monta kilometriä Vuosaaren laidalta aamutuimaan ja matkustin metrolla tunnin ehtiäkseni syömään rauhassa puuroa MIF:n Töölön kampukselle. Aamun elämys oli kuunnella Helsingin ydinkeskustan huminaa ja pujahtaa Sanomatalon ulko-ovesta ja kävellä talon sisäkäytävän lävitse Musiikkikeskuksen ja Oodin välistä Hesperian puistoon.

Sanomatalon aulassa oli aina valokuvanäyttely. Paras näyttelyistä koski Valtimon omavaraistalousväkeä; Lasse Nordlundin ja Maria Dorfin perhettä ja heidän elämäänsä. Koetin viritellä asiasta, uudesta ajattelusta, keskustelua työnohjaajaopiskelijoiden kanssa.

Ni bom bom, olisi Leonid sanonut ja koputtanut päätään. Ei vastetta. Ei minkäänlaista.

...

Hannelen kanssa vaihdoimme kasseja. Minä olin ostanut Rautavaaran leipomosta tyylikkään mustan kangaskassin, jossa lukee Rautavaaran leipomo, ja sen täytteenä oli pieni ruisleipä sekä sultsinoita pussi. Itselleni olin aamulla ostanut saman pikku leivän ja pussillisen karjalanpiirakoita.

Söimme illalla Matin kanssa leivästä kolmeneljäsosaa ja miltei kaikki piirakat. Avasin Hannelen tekemät piparjuurikurkkupurkin ja tyhjensimme heti purkeista suurimman. Matti ei ihme kyllä nurissut piparjuuripitoisuudesta.

Se oli nautinto, oikea Ichiko ichie -hetki.

...

Synkronisiteettihetki oli se, että Miia Huitin koulutusta edelsi Puikkarin kokoustilan seinälle heijastettuja mietelauseita. Albert Einsteinilta oli lainattu seuraavaa: "Hulluus on sitä, että toistaa yhä uudelleen samaa mutta odottaa silti eri tulosta."

Kun olin Héctor García (Kirai)  ja Francesc Miralles Ichiko ichien loppusuoralla ja saapunut jo Kaivokoskelle ja pannut Matille kahvin tippumaan - Matti tuli myös Kuopiosta ja niinpä me pöristelimme läpi Siilinjärven, Nilsiän ja Hankamäen peräkanaa - vähän typerää, mutta näin vain nyt meidän logistiikkamme keskiviikkona meni - Ichiko ichien kirjoittajat lainasivat Albert Einsteinta ja juuri samaa sitaattia.

Voihan sen ilmaista, että maailmankaikkeus nyt järjesti asian niin, mutta kyse on enemmänkin tarkkaavaisuudesta, kuten Ichiko ichiessä sanotaan. Lisäksi Adelaide de Saint Erasmo, Milanon naisten paratiisissa, saarnasi Umberto Guarnierille Jungin käsitteestä synkronisiteetti.

Adelaide de Saint Erasmosta tuli mieleen Kuopion contessa, kreivitär Adelaide. Kävimme Adelaiden kanssa Kuopion museon da Vinci -näyttelyssä. Piti mennä Varkauteen asti, mutta jäimmekin Kuopioon. Olisin Varkauden keikalle joutunut heräämään ennen kukon pieraisua, mikä ei enää ole mahdotonta, sillä joka tapauksessa heräämme nykyään säännönmukaisesti juuri sillä tavoin.

Jäimme ihmettelemään, missä on kirjailija Jouni Tossavaisen runoteos Kantti kertaa kantti vai onko se Kantti kertaa isolla-Kantti? Tossavaisen runoteos oli joutunut väistämään kulttuurikahvilan tieltä. Kulttuurikahvilassa olisi ollut iltapäivällä Green Care -yrittäjän Milla Bouquerelin alustus jostain luontojutskasta.

Olisin jäänyt kuuntelemaan, ellen olisi ilmoittautunut Kuppakamarin stressiinhallintajohonkin.

Tässä Tossavaisen runo:

https://jounitossavainen.blogspot.com/2021/09/kantti-kertaa-kantti-kuopio-museum.html

...

Eilen illalla olin koomassa. Horteessa. En edes kehtaa kertoa, miten monta tuntia tiskaamiseen vedenlämmityksineen meni. Eipä tarvinnut lämmittää tuvan isoa uunia. Toki veden lämmittämisestä kesäkeittiön muuripadassa olisi voinut suoriutua yhdellä polttopuusylillisellä, mutta keli oli niin raaka, että mieluummin kykin kyökin lattialla polvillani.

Ei ollut kylmä, mutta välillä vettä tuli kuin saavista ja välillä tuulenpuuskat riepottivat kaikkea mitä irti saivat.

Tiskatessa ja vesiä lämmitellessä saatoin kuunnella Eppu Nuotion uusimman romaanin Niin kuin vierasta maata alusta loppuun. Se oli kevyehkö romaani, jossa näkyi hienovaraisesti, ei liian rankasti, ei toki, lukijaahan ei saa chick litissä pelästyttää, luokkaerot.

Suomenruotsalainen lakimiesperheestä lähtöisin oleva Henrietta rakastuu tavalliseen suomenkieliseen rivipoliisiin Markukseen. Hienoa kuvauksessa oli esimerkiksi se, kuinka Henrietta ei sittenkään tohdi kertoa vanhemmilleen, että miesystävä on vain poliisi. Kun vanhemmat kysyvät innoissaan tyttäreltään, jonka olivat pelänneet jäävän vanhaksi piiaksi, mitä sulhanen tekee työkseen, Henrietta vastasi, että hän puolustaa lakia ja oikeutta vai oliko se järjestystä.

Juristivanhemmat tietenkin tulkitsivat, että lakimieshän se. Hetken, jolloin asia paljastui - se oli ensimmäisillä päivällisillä Henriettan vanhempien luona - Eppu Nuotio kuvasi taitavasti. Henrietta ei katsonut Markusta silmiin, vaan kääntyi sisarensa lapsen puoleen auttaakseen tätä jossain ruokailuun liittyvässä asiassa.

Markuksen ja Henriettan keskustelut olivat osin vähän liian oikeaoppisia. Kuin suoraan Väestöliiton sivuilta. Nuotion dialogi on välillä kököhköä. En haluaisi kirjoittaa tällaisia repliikkejä kenenkään suuhun, Luoja Varjele minua, listaan näitä tähän oppiakseni ja vastatakseni pian kirjailja Taija Tuomiselle, joka minua kauniisti, lempeästi ja määrätietoisesti ohjaa dialogien rakenteluun:

- Wau, onneksi olkoon, onko kuvia (Henriettan ohjaajaystävätär Liisa, kun Henrietta ostaa hienon asunnon kysymättä Markukselta mitään.)

- Tuun teille kylään, Liisa huikkaa. (Uh, huikkaa, ei hyvää päivää, lisäksi romaanihenkilöt vastaavat hymyillen tai nauravat vastaukseksi, ei kiitos! Poistan nykyään varmistimen hirvi- ja toimittajakivääristäni, kun luen hymyilevistä vastaajista tai vastaukseksi naurajista lehtien henkilöhaastatteluissa.)

Lisäksi pongasin heti alkuun Niin kuin vieraasta maasta pahan kongruenssivirheen. En saanut sitä valitettavsti ylös. Ihmettelen, miksi suuressakaan kustantamossa eivät kustannustoimittajat metsästä kielivirheitä enää.

Eppu Nuotio ei niin kovasti Niin kuin vieraassa maassa ollut enää kiinni selviämisessä. Ainoastaan yhden kerran huusin ääneen. Epätoivoinen huutoni kaikui Kaivokosken luontomaisemassa, kun Nuotio pani Markuksen tuumaamaan Henriettan veljestä Simonista, että kun Simonilla on kerta jäljellä vielä huumorintaju, kaikesta selviää. Po. selviytyy.

Muutenkin Simon on outo, ylimääräinenkin, sivuhenkilö romaanissa. Olisin Nuotiona syventänyt Simonia ja laventanut Simonin ja Markuksen ystävyyttä. Simonin tarkoitus oli osoittaa, miten hyvä ihminen Markus on, mutta olisin suonut tyypille enemmän.

Simon ja Markus tapasivat aina urheilun merkeissä. Merkeissä? Voi pyhä jysäys, mikä ilmaus! Pois, pois, olisin kustannustoimittajana punakynäillyt!

...

Niin kuin vierasta maata on ehkä Eppu Nuotion välikirja. Otan vielä lauseen, joka kielii tästä: "Hän näki Markuksen silmissä tuon saman kaipauksen." Oih, kuinka vihaankaan arkaaista tuon-tuotottelua.

Olisi rittänyt ihan hyvin: "Hän näki Markuksen silmissä saman kaipauksen." Tai no, miksi ylipäätänsä toistella kioskikirjallisuuskliseitä. Se on sitten klišee ja ransk. cliché 'kuvalaatta', kulunut ilmaisu. Kirsi Piha tykkäsi tuo-tuotottelua kirjeenvaihtokirjassaan Hannu Mäkelän kanssa. Ja! Pidin ihan hirmusti kirjasta Pimeän yli.

Haluan oppia ammattilaisilta. Siksi ruodin innolla lillukanvarsia ja viilaan pilluja. Ei ku pilkkuja. Tässä kohtaa taas muistin, kuka olen kirjoittajana. Kuppakamari ja sitä rataa, You know.

...

Nyt pitää alkaa selvittää, missä on Hesarin Viikko-lehteni, Kuukausiliite ja muut.

...

Sen verran vielä Kuin vieraan maan mikkeliläislähtöisestä poliisista Markuksesta. Markus vie Henriettansa isänsä taloon. Markuksen äiti on kuollut - eikä isä oikein ole toipunut siitä. Isä tuntuu kyllä ystävälliseltä, mutta mykältä.

Ärsyttävää oli, että Markuksen mikkeliläinen sisko puhui sie ja mie. Mikkelissä puhutaan siä ja miä. Eikä se ole kaunista. Yh! Savonlinnassa sanotaan mie ja sie. Miksei Nuotio voinut sijoittaa romaanihenkilöitään Savonlinnaa, kun kerta halusi kielellä korostaa heidän viattomuuttaan.

Kun Markus kiersi Henriettan kanssa naapurustoa, hän esitteli: tuossa asuivat Launokset ja tuossa Virtaset. Markus kertoi myös opettajasta, joka sai sydärin ja opettajan sukunimi oli kaksiosainen. Mukaan ei mahtunut yhtään aidosti mikkeliläistä sukunimeä. Markuksellakin oli pohjalainen sukunimi.

Häiritsevää!

...

Viaton on muuten kirjaimellisesti sellainen, jossa ei ole vikaa. Tämä tuli pikantisti esille Eppu Nuotion Maggie ja minä -romaanin alussa. Aloin kuunnella sitä eilen illansuussa ja sitten tuli Matti Kaivokoskelle. Kirjoitin vahingossa, että kotiin. En vielä osaa pitää tätä kotina. Lapinlahti on talvikortteeri, Matti keksi eilen nimityksen.

Koti minulla on siellä, missä on Storytel. Se, että Kaivokoski ei ole vielä koti, ei ole paha asia. Viihdyn täällä yli kaiken enkä enää kestä Lapinlahden perushuminaa. Lapinlahdella ei kuulu tyyninä aamuina samalla tavalla hanhien pölpötys tai Keyrityn pohjapadon solina.

Hieman ja aika paljon on sellainen olo, että olemme täällä vieraisilla. Ikään kuin seikkailemassa. Olkoon niin. Matilla pitää olla mahdollisuus tai edes ajatus siitä, että voi mennä kaukolämmöllä lämmitetyn suihkuveden alle heti, kun haluaa.

Minä olen pessyt hampaani ja hiukseni Pietarissa rautatieaseman vessassa, kun jäin Pietariin nalkkiin syksyllä 1998. Turusen Riitta suuttui, kun löysi minut (ja Leonidin) STT-edustusasunnostaan palattuaan MTV3:n Harri ... Harri ... Harri noh, Harri niin, sen sen sen sen kanssa tekemältään Kyproksen-matkalta ja suutuspäissään nukkui oman asuntonsa vessassa. Iltapissat tein viereisen talon sisäpihalla ja aamupesut rautatieaseman vessassa tosiaan.

Joten ei tämä edes ole vaikeata. Täällähän on ulkohuussi ja rantasauna.