Vuohiparat pierevät

Matti Rönkä on Surutalossaan dialogin mestari

ke 15.9.2021

Kävin eilen postilaatikolla Pyryn kanssa. Onnistui ihmeen hyvin. Poika ei kiskonut paljoakaan. Pari syöksyä teki jonkin hajun perään ja sitten muisti, että onkin hihnassa ja palasi Rannankyläntielle.

Harhailevaa korttia ei laatikossa ollut. Tänään alan selvittää ennen kuin kortti joutuu silppuriin. Ihan periaatteessa. Ostan niin paljon kauniita postimerkkejä, että posti saa kaivaa kortin vaikka kiven kolosta.

Kortista oli hyötyä. Se nopeutti meidän muuttamistamme tänne. Kun tiedustelin postilaatikon paikkaa, hönkäisin Rambollin postinkantajalle, että joo vakituisiksi asukkaiksi on tarkoitus muuttaa.

Kuuntelin sateessa tallustellessamme Matti Röngän Surutaloa. Rönkä on dialogin mestari, se on sanottava. Hän rakentaa kohtaukset vuoropuheluin. En ehkä jaksaisi lukea sellaista, mutta kuunneltuna toimii. Olin niin koukussa Surutaloon, että unohdin sateen, känny oli neljän euron kiinalaisen maiharini rintataskussa ja illalla laturi kertoi, että känny pitää ennen latausta kuivattaa.

Hyvä, ettei sipannut koko rakkine.

Matti Rönkä lukee kirjansa itse. Vähän aikaa meni, että pääsin irti ajatuksesta: ääni kuuluu uutisiin.

Surutalon minäkertoja, Jukka Kokkonen, palaa lunastamaansa kotitaloon. Isä on kuollut. Kotitalo on kauppalassa, joka muistuttaa Röngän synnyin-Outokumpua, mutta ehkä se kuitenkin on Varkaus. Paperitehdas - ei kaivos - on lopetettu, rippipuvut on hankittu Kuopiosta eikä Joensuusta ja joku nuoruudesta tuttu kassa sanoo mie - on kotoisin tuolta Pohjois-Karjalan puolelta.

Maakunnassa ei ollut moniakaan koronatapauksia - mitä nyt Kiuruvedellä hoivakodissa meni kokonainen saapumiserä kerralla, Rönkä kirjoitti.

Olen aina pitänyt Matti Rönkää vanhana miehenä. Itseäni tuntuvasti vanhempana. Olin hänen erinomaisen käytännöllisjärkisen Hesarin kulttuuritoimittajavaimonsa - ensimmäisen sellaisen - kirjassa vaimo on nimellä Saara - järjestämässä Baltta-Paltto-seminaarissa Sippolassa.

Suvi Ahola oli toinen järjestäjä ja toinen Milan Kunderan suomentaja Kirsti Siraste. Ajatelkaa, täällä minä kökin jossain perseen mutkassa jonkun helekutin Köyrittyjärven jossain vitun anusaukossa - ja olen ollut tekemisissä Milan Kunderan suomentajan kanssa.

Siis niiku. Milan Kundera. Haloo!

(Kukaan ei enää muista, kuka oli Milan Kundera tai on, ei ole kuollut vieläkään, eikä kukaan muista, kuka oli Matti Pulkkinen, sellaista on maallinen maine, en minä ihan tosissani ollut tuosta perseen mutkasta anusaukossa. Voisin sanoa niin Lapinlahden Koivupihastamme. Umpisuoli. Se oli tulehtunut umpisuoli. Mutta hyödyllinen. Maanantaina pesin Koivupihassa kaksi koneellista pyykkiä. Matin mustat ja työfarkkuerän sekä Matin valkeat teepaidat. Minä kun en täällä hikipisaroita eritä, en myöskään likaa vaatteitani. Pikemminkin palelen koko ajan.)

Joka tapauksessa minut oli majoitettu balttikulttuuriseminaarissa Matti Röngän anoppilan saunakamariin. Olin nähnyt Suvi Aholan miehen jossain niistä loputtoman kyllästyttävistä toimittajakapakoista, joissa oli yksinäisyyttäni pakko notkua.

Mietin seminaarissa, että onpa tutun näköinen setä. Minulla ei tuolloin - 1990-luvun taitteessa - ollut televisiota. Olin jättämässä koko tunkkaisen Suomen. Matkalla Moskovaan ja varmaan ajattelin, että tulevaisuuteni on latinalaisessa Amerikassa bolivilaisen Benjamin Navarron vaimona, vaikken ollut tätä vielä tavannutkaan.

Minut oli Rakkauteni Julma Valtikka jättänyt enkä toipunut hänestä kuin Hesarin tabloid-uudistuksen yhteydessä. Näin televisiouutisista, kuinka Rakkauteni Julma Valtikka, jota luulin vallankumoukselliseksi taistelijaälyköksi pönkötti Hesarin päätoimittajan Mikael Pentikäisen kyljessä messevänä ja tyytyväisenä.

Rakkauteni, joka muistutti paljolti palvontaa, päättyi siihen.

Syyksi Pentikäisen potkuihin Erkon verikoirassaan Antti-Pekka Pietilä listaa muun muassa sen, että Mikael Pentikäinen tiedotti ohi lehden hallituksen Hesarin siirtyvän tabloid-kokoon ja hallitus, puheenjohtaja lienee Antti Herlin, joutui ikävään pakkorakoon. Lisäksi Pentikäinen Pietilän kirjan mukaan suhtautui vähätellen Jane Erkkoon ja johonkin toiseen naiseen, jonka nimeä en nyt ehdi googlata.

Voi olla, että syyt löytyvät tuosta. Siitä huolimatta nostan Pentikäiselle hattua siitä, että hän puhui MOT:n toimittajille Bilderbergistä. MOT-dokkari oli melko mieto. Ei mennyt talousfoorumiin syvemmälle. Olisi voinut mennä.

Kappasta, Paavo Arhinmäki (vas. ex-pj.) on kysellyt eduskunnassa Jyrki Katainen (the boy, kök. silloin valtionvarainministeri) Bilderbergistä - en Arhinmäestä paljoa perusta, mutta tämä on hyvä: ”Bilderberg-kokouksien ympärillä oleva salamyhkäisyys ja huippupoliitikkojemme osallistuminen niihin herättää monissa ihmisissä epäilyksiä ja kysymyksiä: Minkälaisia asioita kokouksessa käsitellään? Keitä muita kokoukseen osallistuu? Minkälaisia päämääriä kokouksella on ja keiden etua se ajaa? Miksi kokous on salainen?”, ja "Suomalaiseen ja pohjoismaiseen yhteiskuntaan on kuulunut avoimuuden ja demokraattisuuden painottaminen. Päätöksenteon läpinäkyvyyden ja demokratian toteutumisen kannalta on tärkeää tietää, mitä asioita ministerimme käsittelevät ja mitä kantoja suomalaiset edustavat kansainvälisissä kokouksissa. Siksi olisi tärkeää, että näiden kysymysten monissa aiheuttaman hämmennyksen ja epäilyjen hälventämiseksi valtiovarainministeri Katainen reilusti ja avoimesti kertoisi kokouksesta."

...

En ollut balttilaiskulttuuriseminaarin aikaan vielä sukellellut Helsingin bolivialaisessa yhteisössä, seuraavana kesänä olin. Minä vain koetin iskeä virolaista runoilijaa. Huh, minua, on minulla ollut otsaa. Ei tullut mieleenikään, oliko virolainen runoilija, Aivo Lehmus, naimisissa, eronnut tai yhtään mitään.

Onneksi illan emäntä, Suvi Ahola, ohjasi minut lempeän äidillisen ystävällisen lujasti nukkumaan. Virolainen runoilija (1950 - 2002) varmaan näytti selkäni takana Aholalle käsimerkkejä ja väänteli naamaansa; toimita herran nimessä tämä punkpullukka hiiden kuuseen tästä pyörimästä.

Oikaisin edellä bolivialaiseen yhteisöön taiteellisen vaikutelman nimissä.

....

Hannu Mäkelän Pilven reunasta minulla on paljonkin kirjoitettavaa. Tein lukiessani eilen muistiinpanoja siitä. Mäkelän etäännyttämä autofiktio oli osin uuvuttavaa lukemista. Päävaikutelma oli kuitenkin huima. Kirjoittaja on koko ajan tietoinen siitä, että on naurettava itseään parikymmentä vuotta nuoremman naisen perässä juokseva ajokoiravanhus ja mikä upeinta! Mäkelä ei peittele sitä yhtään!

Rohkeaa, että hän uskaltaa olla lälly. Tulin E:lle aina vain vihaisemmaksi kirjaa lukiessani. Hän antaa ristiriitaisia viestejä. Lemmenvuoteen lämmössä puhuu naimisiin menosta ja seuraavana päivänä kuittaa puheet pillow talkina.

Viittaus The Pillow Bookiin. Nimitys tuli tutuksi Miia Kankimäen kirjasta Asioita, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin. Kuka muuten oikeasti keksii näitä nimiä? Hänet tulisi hirttää munistaan. Oikeasti!

Kankimäen kirjat ovat hyviä, erinomaisia ja voisin kirjoittaa kummastakin vaikka taas kirjoittamisieni aineopintojen kurssityön, mutta en muista kummankaan kirjan nimeä ulkoa. Joudun joka kerta googlaamaan nimet ja kopi-peistaamaan ne netistä.

Mietin, heräsikö myötätunto E:tä kohtaan siinä kohtaa, kun hän rypeneenä ja hupparinsa sisälle kurtistuneena kurvaa Nyberginsä pihalle liian pitkällä punaisella autollaan eikä ensin sano oikein mitään eikä suostu lähtemään poiskaan. Kyllä kai. Mietin vain, mikä on hänen diagnoosinsa.

Minne E aina hävisi välillä? Miksi hän halusi oman asuntonsa jostain epämiellyttävästä vuokralähiöstä, kun muutti pois "muodolliseksi" käyneestä parisuhteestaan? Ja Nybergin kanssa päällekkäin oli osaksi toinenkin sivusuhde.

Miksi Nyberg alistui sellaiseen?

Miksi minä alistuin vielä pahempaan kymmenen vuoden ajan? Miksi minulla on edelleen pahasti nenästä vedetyn nöyryytetty olo? Eilen itkin taas hetken, kun vanuin läppärinpaskan ääressä odottamassa sitä, että palkanlaskentaohjelmistonörtit nykertävät minulle ohjelman nettiversioon tallenna ja poista -täpät.

Miksi teen tätä, josta saan vain sontaa niskaani, kun minulla olisi ammatti ja työ, jota rakastan? Antti-Pekka Pietilän Erkon verikoiria kuunnellessa tuli taas olo, että journalistinen maailma on se, jonka tunnen läpikotaisin ja jota rakastan

On niin tuttua, tuttua, kuten Pietilä kirjoitti: rivitoimittajat Iltiksessa ja Hesarissa pitivät johtajaporrasta kerroksena nilkkejä ja kaikkea johtamiskoulutusta nilkkikoulutuksena. Toimittajat eivät johtajia kaipaa. He ovat useimmiten kunnianhimoisia sooloesittäjiä.

Niinpä minä en voi käsittää työntekijää, joka kaipaa ohjausta tai tukea. Vaikka tehtäväni toimitusjohtajana on ohjata ja tukea, tekisi mieleni välillä huutaa ääneen! Oikeasti. Ei vittu ei vittu ei vitunvitun yhtään kiinnosta.

...

Matti tuli hakemaan poranteriä sisältä ja kysyi pahaenteisellä äänellä: "Mitä sinä kirjoitat? Eikös ollut puhetta, että tämän päiväinen merkintä on ihan lyhyt ja käytät siihen vain vähän aikaa?"

Joo, joo, pitää mennä pesemään astiat ja siivota vähän kolkkakamaria, jonne kissa taas majoittui, kun kannoin sen sisään vesisateesta niskasta pidellen - ettei pääse repimään käsiäni. Kissa oli onnistuneesti kyllä kussut laatikkoonsa, mutta levitellyt pellettipuruja pitkin lattiaa.

Sängyn jo petasin, mutta hampaat on pesemättä ja tukka letittämättä. Osa sunnuntain puolukoista siivoamatta ja tänään pitäisi poimia ainakin ämpärillinen lisää. Keli näyttää lupaavalta. Juukaan suunnittelen suihkureissua.

Aina kun ajattelen, että pitäisi alkaa selvittää syytä yskimiseeni, ajattelen, että oikeastaan yskin nykyään paljon vähemmän. Huomattavasti vähemmän. Välillä yskin niin, että tunnun levittävän Konevitsan luostarin asbesteja pitkin taloa.

...

Otsikko tulee Matti Röngän kirjan Surutalo kohdasta, jossa leski-isä päästää kummatkin poikansa opettajan kehotuksesta pyrkimään oppikouluun, vaikka koulut eivät ole isälle mieleen. Pojista tulisi herroja, kuten ilmeisesti sitten tulikin. Ainakin Jukka, pikku veli, tuntui etääntyneen isästään totaalisesti.

Opettajat koko ajan sanovat, että veljekset voisivat hakea vapaaoppilaspaikkaa. Se tuntui loukkaavalta, vaikka ilmeisesti rahaa ei isällä liikaa ollut. Matti Rönkä on syntynyt vuonna 1961 ja Mattini vuonna 1957. Minä vuonna 1965. Saan kiittää peruskoulua siitä, että olen ylioppilas sekä siitä, että sain yliopistokoulutuksen.

Olisiko vanhoilla vanhemmillani ollut pätäkkää tai voimia kouluttaa minua, jos olisi pitänyt kustantaa sekä oppikoulu että ylioppilastutkinto ja sitten vielä taata lainalla jatkot päälle? En lakkaa ihmettelemästä, että Suomella oli varaa siirtää kaltaiseni syrjään 1990-luvun lamassa. Niin kävi. Kun tuli lama, otin paperit pois yliopistosta - turhaan - minusta tuli siinä samassa työelämän viheliäisintä saastaa.

Päätoimittajat kehuivat juttujani, mutta eivät ottaneet töihin. Minussa oli jokin vika. MInussa oli varmaan paha haju. Olin ollut työttömänä kuukauden verran syksyllä 1991. Lokakuun. Nautin siitä, sillä myös tuleva aviomieheni oli työtön.

Teimme ihan täysipäiväisesti lapsia. Siinä oli puuhaa kerrakseen. Kävimme myös lenkillä ja valmistimme yhdessä aterioita.

Tuleva aviomies pysytteli normityöelämän piirissä ja hänen vanhuutensa on taattu ja turvattu. Minä läksin marraskuussa Portaanpään opistoon opettamaan äidinkieltä, sillä äikän maikka Anja Smolander oli leikkauslomillaan. Sen jälkeen rekrytoiduin Kuopion läänin työvoimapiiriin tiedottajaksi ja muutaman mutkan jälkeen SDNL:oon Kuopion järjestötyöntekijäksi.

Olin sivuraiteilla, hallelujah! Työhakemuspaperinikin haisivat niin pahalle, että hylsyjä kertyi kirjoituspöytälaatikkokaupalla. Tosi ärsyttävää on, että oikeasti olen iloinen tästä. Oletteko kuulleet koskaan, että ilman sivuraiteille joutumistani, minulla ei olisi Mariaa ja Annaa eikä ehkä asbestia keuhkoissani Konevitsan luostarin rakennustyömailta, jossa olin tulkkina ja yleisnaisjantusena?

...

Surutalon Jukka Kokkonen pyysi isää avaamaan tilin kirjakauppaan, jotta hän saisi ostaa tilille englannin kielen harjoitusvihkoja ja muuta opiskelutavaraa. Joissain kirjoissa olivat isoveljen oppisisällöt menneet uusiksi. Matematiikassa esimerkiksi oli tullut mukaan joukko-oppi.

Kaikkein eniten Jukka kuitenkin halusi uutta hissan kirjaa. Sen lisäksi, että veli oli piirtänyt kirjan sivut täyteen hyökkäysvaunujen kuvia, veli oli raaputtanut hissan kirjan nimen uusiksi. Kirjan nimi ei ollut Vuosisadat vierivät, vaan Vuohiparat pierevät.