
ma 13.9.2021
Haluan tehdä tutkielman aiheesta Hannu Mäkelä ja viisi vaimoa - blogimerkintöjen ja autofiktiivisten romaanien muodostama todellisuus. Tämähän olisi aivan mainio kurssityön aihe kirjoittamisen opintoihin, joita meinaan vielä joskus jatkaa aineopinnoista. Olisi kiva päästä läsnäolojaksoille Jyväskylän yliopistoon ja välillä yöksi Annankin boxin lattialle.
Nyt vain minut pitäisi sitoa köysillä sähköpylvääseen, etten hakisi työyhteisösovittelukoulutuksen jälkeen samaa putkea ratkaisukeskeiseksi psykoterapeutiksi. Helsingin psykoterapiainstituutissa olisi psykoterapeuttikoulutusta tarjolla ja opetus instituutissa on aivan turkasen tai tautisen tai siis hirvittävän hyvää.
Kun Hannu Mäkelä kirjoittaa autofiktiivisessä ja etäännyttämässään Pilven reunassa siitä, että alkoi päiväkirjamerkinnöissään kirjoittaa E:stä niin, että vain hän itse saattoi tajuta, mistä on kyse, ryntäsin heti aukomaan Mäkelän Vanhaa miestä, joka mutisee -blogia ja nimenomaan vuodenvaihteen 2018 - 2019 merkintöjä.
Aloin tuolloin haukotella, kun Mäkelä kirjoitti blogiinsa piinallisen paljon runoja. Vihaan runoja. Aika lailla vihaan. En ehkä enää niin paljon kuin ennen, mutta kuitenkin. Sivuutin Mäkelän runot melkein tyystin. Pöljä minä. Siellähän Hannu Mäkelä sanoi jo aika selvään.
Tunne tulee tammikuun 22:nnen päivän runossa tupaan ja rakkaus valtaa mielen sekä kielen. Onko tämä viehättävää loppu- ja alkusoinnuttelua vai ärsyttävää lepertelyä? En osaa päättää nyt, kun olen lähdössä Lapinlahdelle laskuja tekemään.
Loppuviikon työt hoidan Kaivokoskella. Matti on tämän viikon eläkkeellä ja meidän tulee ratkaista tiettyjä asioita asumisen suhteen täällä. Muun muassa wc ja peseytyminen. Tai no, voin minä tälläkin viikolla käydä Paula-siskon luona suihkussa Juuassa.
Vuoden 2018 tilinpäätöksessä Mäkelän saldo oli myönteinen ja yleinen mollivoittoisuus on lähes duuria – loppuvuoden ja joulun osalta jopa allegroa. Arvostelen tässä kohtaa osalta -ilmaisua. Myös tuo-määräistä artikkelia Mäkelä käyttää tajaan. Hänelle kielenhuolto ei tekisi pahaa, vaikka ammattikirjailija ja kielen käyttäjä onkin.
Hannu Mäkelä piti säällisen suruajan Svetansa kuoleman jälkeen: "Puolitoista vuotta on kulunut horteessa ja zombina ja sitten jotain ihmeellistä tapahtui. Siksi alan taas innostua siihen, mitä elämä on ja mitä se vielä voi sittenkin tuoda tullessaan."
Miksi muuten kirjailija innostuu siihen? Eikö pitäisi innostua siitä? Höh.
Ja jo ystävänpäivänä 2019 kaikki oli selvää: "Oma ystävänpäiväni alkoi kahvilassa, jossa ennen joulua sattumalta kohtasin hänet, johon kaikki mahdolliset tunnesiteet ovat jo kiinnittyneet. Ja ne vahvistuvat yhä vain."
Ymmärrän kirjailijan kiireen. Hän jäi leskeksi 74-vuotiaana. Kun oikeanlainen suruselkäinen nainen, joka vielä kummallisesti muistutti vaaleaa Svetaa, oli toimittava nopeasti. Ei, ei! ei E tai A ole jäljennös, ei missään tapauksessa, mutta jokin kirjailijan alitajunnassa sai katseen kiinnittymään A-E:n selkään. Suruselkään.
Ymmärrän tosiaan kiireen. 74-vuotiaana saattaa elämä loppua kesken, jos ei heti ota hetkestä kiinni. Olin 38-vuotias, kun tapasin Matin. Silleen. Biologinen kelloni tikitti, en häpeä tunnustaa sitä. Me kumpikin halusimme lisää lapsia. Matin entisvaimo ei halunnut.
Olin tosin vasta 36-vuotias, kun päätin, että siinä - Lapinlahden työväentalon portailla - on elämäni viimeinen elämäni rakkaus. Matilta meni asian käsittämiseen jokunen vuosi.
Olimme jo naimisissa eikä hän vieläkään tajunnut. Yläkerrassamme pesivä mielipuolitar häiritsi asian ymmärtämistä, samoin muudan naimisissa oleva paikkakunnan napapuolueen nainen sekä Matin tyttären ikäisen exän äiti, tuleva raiskaajamummo.
Farssin ainekset olivat kasassa, minä vain puursin eteenpäin. Kiva huomata eläneensä pakotettuna rinnakkaistodellisuudessa, mutta paremmin minulle kävi kuin Tuchin syndroomaansa rakennusalan yrittäjä toisensa jälkeen toistavalle Lapiomies tmi:n rakennusmestarittarelle. Itkevälle viidesläiselle ikuneidolle.
Minä istun tässä unelmiemme pientilan tuvassa ja kirjoitan. Minä harkitsen vakavasti Lapinlahden-konttorille laskutukseen lähtemistä. Minä olen tässä ja melkein kaikki asiat ovat hyvin. Neiti Satiainen ei ole tässä.
Jesss! Lopputulos ratkaisee. Matka oli kiinnostava ja näinpä sellaisiakin romaanihenkilökarikartyyreiksi sopivia tyyppejä - liiankin - läheltä kuin neiti Satiainen ja leskirouva Revaperä. He seikkailevat romaanissani Pieni aviorikosromaani.
Pysykää kuulolla!
Hannu Mäkelän Pilven reunassa on kohta, jossa minäkertoja, Ilmari Nyberg, kuvaa nuoruuttaan. Hän oli äidin poika, mistä stadin muut kundit (käytinköhän termiä nyt uskottavasti, ei ku ne olivat Krunikan kavereita, sellaista termiä Mäkelä käytti sivulla 153) saivat aiheen ilkkua: "Mamis tsiigaa jotain vitun oopperaa systerinsä kanssa!"
Kiinnitin huomioni sanayhdistelmään vitun ooppera. Yhdistääkö kirjailija nyt tämän ajan väli-, voima- ja ajatussanan 1950-luvun kontekstiin? Sanoivatko Krunikan kundit silloin vitun ooppera? Voi olla, että sanoivat. Haluaisin tietää tämän vaikka kirjasta Stadin syntinen S.
Samaa mietin, kun luin, että kiuruvetiseltä kirjailijalta Heidi Jaatiselta on tulossa ihan pian - syyskuussa sukutrilogiansa toinen osa: Suvanto. Kirjan esittelytekstissä puhutaan uusperheestä. Ja siitä, että Jauhiaisten sukutalossa oli pölvästi isäntä.
Ah, vallanhimoiseen piikaan, Tildaan, tahdoin tutustua ehdottomasti, mutta uusperhe? Hm. En käyttäisi sanaa 1918-luvun perheistä vielä. Käsite kuuluu 2000-luvulle. Alkoi ärsyttää aivan suunnattomasti, kun kääntäjä Martti Anhava käytti Karamzovin veljeksissä houkista termiä hihhulit. Ei toimi! Sana kuuluu suomalaisten uskonnollis-kulttuuriympäristöön.
Ymmärrän, mitä Anhava ajoi takaa. Kyseessä eivät olleet oikeat pyhät Jumalan tähden huokat, vaan tarkoituksenmukaisuuksissaan kirkonmenoissa tärisevistä pseudohoukista. HIihhulit-sana toi käännöksen liikaa Suomeen.
Jospa hihhulit alkaisi Anhavan Dostojevski-käännöksen ansiosta irtautua Tyko Sallisen taulusta ja kapeista merkityksistään.
Oikeastaan tilasin Savon Sanomat diginä Heidi Jaatisen Suvannon takia. Mullikka varmaan kertoo, milloin Suvanto ilmestyy. Kustantajan sivulla on vain, että syyskuussa tulee. Storytelissäkään on päivämäärä 27.9.
Lisäksi huomasin, että SS-lehden kulttuuriaukeaman oikeassa laidassa on hirmu usein taitettuna kirjallisuuspätkä. En ole pätkään aiemmin kiinnittänyt huomiota. Olen kuitannut, että populaarikulttuurinen kulttuurisivujen pääjuttu ei minua kiinnosta yhtään ja sitten selannut näköislehden nopeasti loppuun puhelimessani ja pannut Tikkisen Hannelelle viestiä, että eipä ollut Savon Sanomissa tänäänkään yhtään mitään.
Tänään luin kirjallisuuspätkän kirjasta, joka käsittelee mennoniitteja. Kiinnostavaa.
Pitää alkaa lapioida Matille rahaa. Hän joutuu tänään hankkimaan koirille makkarat, kun kerta Pedigreekään ei kelpaa. Matilla pitää olla aamuisin leikattavakseen kiinteää koiranmakkaraa, joka ei liimaudu klöntteinä leikkuuveitseen.
Me nimittäin emme pese täällä astioita joka päivä. Minä en viime arkipäivinä pessyt ollenkaan. Halla vinkuu.
Olen Hannu Mäkelän Pilven reunassa sivulla 174. Sivulla tulikin ilmi, että E on parisuhteessa ja Ilmari Nyberg on puhunut hänestä jo pitkään, ainakin puoli viikkoa, vaimona. Ilmankos Ilmari Nyberg on jättänyt E:n aina "jollekin parkkipaikalle" ja treffit ovat olleet jotenkin kiireisiä.
Ilmari Nyberg on tuttu hahmo jostain. Olisiko Mäkelän kirjasta Mikä sanomatta jää? Ajattelin, että se kertoo verhotusti Mäkelän ja ihanan haltioituvan naisen Anna Kortelaisen avoliitosta tai sen lopusta. En tiedä. Lukaisin romaanin pikakelauksella. Romaani tuntui teennäiseltä ja typerältä.
Aseitakin siinä kalisteltiin.
Anna Kortelainen voisi kirjoittaa kirjailija-avioliittonsa lopusta tai vaikka alusta alkaen oman versionsa. Hänen romaaniaan Siemen en tajunnut alkuunkaan. Siitä jäi mieleen, että viipurilaiset kulkukoirat repivät suomalaisen päähenkilön.
Ei yhtään auennut, miksi episodi oli kirjassa. En tavoittanut keisin symbolisia merkityksiä. Omat verikoirani kuorsaavat räsymattojen päällä. Antti-Pekka Pietilän Erkon verikoirasta on vielä jäljellä kymmenen ja puoli tuntia.
Pääsimme Matin kanssa samaan kohtaan kirjaa, kun eilen puolukoita puhdistaessa tai no, Matti puhdisti keräämiään puolukoita, sillä minä kerään aina puolukat ilman koivunlehtiä, koivuja on meidän puolukkametsässämme ja siksi Matin ämpärissä on minun laskujeni mukaan enemmän lehtiä kuin itse puolukoita, omistamme puolukkametsän, josta on männyt kaadettu pois ja meneillään on pikku koivuvaihe, jännä juttu, että puolukat kuitenkin edelleen menestyvät.
En ollut jouten. Pesin astiat ja Matin urakan lopuksi ajattelin siivota pöydän. Lopulta Matti siivosi ja pääsin sitten pyyhkimään pöydän pinnan. Illasta tullee ihana. Katsomme yhdessä Milanon naisten paratiisin. Sitten keskustelemme hetken Erkon verikoirasta. Teemme yhteenvedon siitä, mihin kohtaan kumpikin on tänään äänikirjassa päässyt.
Kohta on edessä EU-äänestys. Olin Kuopion Vaihtoehto EU:ssa, VEU:ssa ja niinpä niin. Aivan sama, mitä me EI-puolen ihmiset teimme tai kampanjoimme. Valtamedia oli päättänyt, että me, EU:n vastustajat, olimme viheliäistä saastaa.
Ajaltelkaapa. Antti-Pekka Pietilän Verikoirassa oli kohta, jossa Pietilä kuittaa, että olipahan Suomen maanviljelijäväestö jäykkää, kun eivät suostuneet ajattelemaankaan uudelleenkoulutusta. Jep, jep. Tosi kummaa porukkaa.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]