Omat huoneet eikä ainakaan mitään Pikku Naisia - luokkakirjoittelua sisältävä teksti

Pilven reunalta ja Surutalosta myöhemmin

ke 22.9.2021

Tänään naputan pikaisesti päällimmäiset pois. Sitten lähden Rautavaaran kirkonkylälle aamujumppaan ja ajan Juukaan ehkä yläkautta siskon luokse. On siskopäivä. Omakin lehmä on ojassa. Juuan työttömien kirpparille jäi kasa järeitä Ruska-sarjan salaatti- tai voileipäiltapalalautasia.

Ostin Ruska-kulhon ja se jäi jotenkin yksinäiseksi. Kirpparin lasivitriinissä on ehkä Annalle Aslak-laseja. Löysin pari kappaletta niitä Paulan Vihtasuon residenssin vintiltä. Anna ihastui Aslak-lasien muotoiluun.

Sisko oli hylännyt ne epäkäytännöllisinä ja varmaan siksi, että epäkäytännöllisyyttään osa oli mennyt rikki. Aslak-lasisarjan ongelma on se, että ne ovat pohjastaan raskaita ja möhkelemäisiä, mutta lasi kapenee reunaa kohden.

Niinpä reuna rasahtaa helposti tiskatessa rikki. Harmittaa, että en tajunnut, mitä tapahtuu kylmille lasiastioille, kun niiden päälle kauhoo kesäkeittiön muuripadasta kiehuvaa vettä. Rits, räts, halkeamat juoksivat ritisten ja rätisten lasien poikki.

Rautavaaran työttömien Sattuman kaupasta ostamiani design-laseja meni rikki heti ensimmäisessä kesäkeittiöpesussa.

Kikka Sepän Ei mitään pikku naisia tuli eilen loppuun. Kirja oli aivan mainio kertomus yrittäjyydestä - etenkin yksinyrittäjyydestä ja siitä valtavasta panostuksesta, jonka Suomi on pukannut yritysneuvontaan. Harmi vain, että yritysneuvonnoista usein hyötyvät eniten yritysneuvojat itse.

Hyvä, että joku saa palkkansa. Mekin olemme hypänneet yhden jos toisenkin viskaalin ja korkeapalkkaisen satraapin ja projektineuvojan pakeilla - emmekä ole saaneet pennin jeesusta. Mihinkään. Kas, kun olemme kuoliaaksi kilpaillun rakennusalan edustajia.

Kuoliaaksi kilpailu tarkoittaa sitä, että markkinat ovat kyllästetyt erilaisilla puliveivausyrityksillä, joissa työskentelee kolmen euron halpakäypäläisiä, jotka eivät esimerkiksi kerrytä sairauslomia tai muita sen sellaisia, joita me pienet, rehelliset yrittäjät maksamme perse ruvella.

MOT:ssä oli maanantaina ohjelma siitä, miksi puurakentaminen tökkii. Sellu- ja paperiteollisuus saa erilaisia tukia valtiolta 400 miljoonan edestä. Puurakentamiseen on osoitettu 13 miljoonaa euroa. Mitäpä sillä saa?

Yleisen ilmapiirin myönteiseksi puurakentamiselle. Onhan sekin jotain, mutta olisipa mukava, että olisi konkretiaa.

Kikka Sepän kirja Ei mitään pikku naisia osoitti sen, että jos karaokekapitalismissa jää jauhautumaan johonkin tasolle, saa seistä vaikka pikkuhousuisillaan keskellä toria; ei tulosta. Kikka Sepän omista kokemuksista olisin lukenut enemmänkin, mutta saadakseen kirjansa julki, hänen piti ottaa mukaan naisia Hypatia Aleksandrialaisesta Virginia Woolfiin.

Kikka Seppä oli selviytyjä. Hän selviytyi. Välillä ostoskärryssä oli vain Arkijuustoa, Reissumiestä ja maitopurkki, vishyvesipullo oli huimaa ylellisyyttä. Vuonna 1989 tai 1990 Hesarin sunnuntaisivulla oli laaja juttu siitä, kuinka ala- ja ylemmän luokan eron hahmottaa, kun vilkaisee ihmisen ostoskärryä.

Edam-juuston syöjät ovat ala- tai työväenluokkaa - keskiluokka ja vähän ylemmät keskiluokkalaiset syövät erikoisjuustoja. Minua kylmäsi, sillä olin juuri siirtynyt Rakkauteni Julman Valtikan imussa syömään erilaisia varpaanvälijuustoja ja arvostamaan hyviä viinejä.

Rakkauteni Julma Valtikka paisteli sisäfilepihveja ja osasi nautiskennella elämästä. Minua kylmäsi se, että en halunnut keskiluokkaan tai mikä vielä pahempaa: ylempään keskiluokkaan. Halusin olla marginaalissa ja naureskella sieltä keskiluokkalaisille pierun pidättelijöille, julkisivuilijoille.

Kun Leonid tuli Suomeen ja erosin ensimmäisestä suomalaisesta aviomiehestäni, putosin mamulaan. Lasteni biologinen isä oli mamu, neuvostoaikainen yliopisto drop out ja löysi väylänsä suomalaiseen yhteiskuntaan maahanmuuttajille tyypillisellä ammatilla: maatalouslomittajana.

Hän teki käytännössä samaa työtä kuin äiskä ja iskä työurallaan. Olin siis palannut samalle yhteiskunnan portaalle kuin vanhempani. Olin alaluokkaa. Mamuperhe. Leonid osasi laskea kaupassa hinnat yhteen terävääkin terävämmässä päässään. Opimme ostamaan Arkijuustoa.

Minä vain vääntelin voimattomana käsiäni ja itkeskentelin. Leonid tuskastui, sillä hänestä meillä ei ollut mitään hätää. Ei ollutkaan, minut vain oli vallannut valtava häpeä.

....

Kikka Seppä, pukeutumisneuvojamestari, keksi keinot, kun ylivelkaantui, ja paras auttaja oli itse asiassa Pappa. Pappa on hänen vuokrahevosensa, josta pääsi sitten huolehtimaan lähes täyspäiväisesti, kun Papan nuori omistaja suuntautui muualle.

Pappa auttoi pukeutusneuvojamestarin pahimman ylitse. Ihanata. Myös Sepän koira Pipsa oli merkittävässä roolissa. Pipsa auttoi verkottumaan koirapuistoihmisten kanssa. En saanut selvää, minkä rotuinen Pipsa oli, mutta arvelen kokonsa puolesta olevan joko perhoskoira tai jack russel.

Pitää pestä hampaat. Aamulla kelailin uusia äänikirjoja mainion Kikka Sepän jälkeen. Katja Kallion Tämä läpinäkyvä sydän vaikutti liian lyyriseltä makuuni. En koe kovinkaan tenhoavaksi merihevosia suussa. Sitä paitsi jo kirjan nimessä on määräinen artikkeli: Tämä! Suomessa ei käytetä määräistä artikkelia.

Kirjan nimi on svetisismi!!!!! Lisäksi alussa joka kappale sisälsi kuin-ilmauksen. Paras kappale kaksi. Se oli kuin ja tuo oli kuin ja loputtomiin. Nou thänks.

Äänikirja työnsi minulle Suvi Ratisen Omat huoneet. Ajattelin, että mnjaah, taas näitä kirjailijoita, jotka eivät uskalla kirjoittaa reilusti itsestään, vaan kirjoittavat diibadaabadaa itsestään kuuluisten historian naisten varjosta.

Näin Kikka Seppäkin valitettavasti oli saanut Inton kustantamaan oman köyhän yrittäjätarinansa, jonka tosiaan olisin mieluusti lukenut ilman Hypatioita, Petronelloja ja Georges Sandeja. Tosin Petronellan kukkulat, joihin törmäsin Lapin Kansan -turneellani Ivalon aluetoimittajana, sai nyt lopulta kunnollisen taustahistorian.

Olin ajatellut, että Petronella on tisseineen ollut jokin eksoottinen ... höm ... huono nainen, joka paneskeli kullankaivajien kanssa. Sitäkin varmaan, mutta muutakin toki. Ja Petronella on kuollut vasta vuonna 2014.

Wikipedia kertoo: "Sylvia Petronella Antoinette van der Moer, usein pelkkä Petronella, (11. syyskuuta 1923 Haag, Alankomaat – 28. tammikuuta 2014 San Francisco, Yhdysvallat oli Suomen Lapissa muutaman kuukauden ajan vuonna 1949 oleskellut ja paljon julkisuutta saanut hollantilainen nainen, joka kuuluu nykyään Lapin kultamaiden legendoihin. Petronellasta liikkuu monenlaisia kertomuksia ja monet niistä ovat aikojen saatossa värittyneet."

Kikka Sepän Ei mitään pikku naisia olisi toiminut paremmin, jos Seppä ei olisi käynyt historian esikuviaan ihan niin perusteellisesti lävitse. Georges Sand -kohdassa olisin hypellyt yli, jos oisin uskaltanut. Äänikirjassa se on paljon vaikeampaa kuin pahvikirjassa. Pelkäsin, että menetän Sepän omia kokemuksia, mikäli kelaan äänikirjaa eteenpäin.

Sama oli Gerry Birgit Ilvesheimon Ilmestyskirjassa. Ilvesheimon köyhyys- ja syrjäytymiskertomus tuntui kovin elävältä ja scifi-tarina päälle liimatulta. Ikään kuin kirjailija ei olisi luottanut siihen, että julkaisija julkaisee hänen köyhyys-ihmissuhde-syrjätymistarinansa.

Ei varmaan olisi julkaissutkaan. Jari Tervo esimerkiksi oli leiponut tgendenssiromaaninsa Laylan sisään suomalaisen syrjäytyneen äidin - lapsi huostaan otettuna - kertomuksen. Se oli hieno sinänsä, mutta saatan kyllä kuvitella, kuinka kustannustoimittaja olisi sellaisen pöydälleen saaneena sanonut, että ei tämä kiinnosta ketään.

Tai no. Jari Tervolle ei varmaan olisi sanonut, mutta menestyskirjailija kyllä tietää, miten liehitellä todellisuutta. Vaistonvaraisesti.

Suvi Ratisen esikoisromaanin Matkaystävän jätin kesken. Oikeastaan en päässyt alkua pidemmälle. En tavoittanut romaanin ajatusta. Tuntui siltä, että Ratisen minäkertoja on jättänyt lestadiolaisen yhteisön päästäkseen juomaan erilaisia alkoholijuomia.

Mi vapaus! Mi autuus! Omat huoneet alkoi kiinnostaa siksi, että siinä kerrotaan Elsa Heporaudasta kirjoittamassa Saimaan rannalla saunakamarissa.

Hannu Mäkelän Pilven reunasta ja Matti Röngän Surutalosta kirjotan joskus myöhemmin. Niistä on niin paljon sanottavaa, että haluan varata merkinnän kirjoittamiseen kokonaisen päivän. Nyt tukka letille ja menoksi.