Minä raastan sinua!

(Hannu Mäkelän Pilven reunasta)

su 12.9.2021

Tilasin jälleen Savon Sanomien digilehden ja lupaan vastaisuudessa huomata näköislehdessä kirjallisuusarviopätkät. Otan sen verran kritiikkiä lehteä kohtaan takaisin, että kyllä kulttuurisivuilla on kirjallisuusjuttuja useastikin, mutta minä en niitä ole huomannut.

Nyt kun etsin eilisestä lehdestä kirjailija Teppo Kulmalan arviota kirjailijakollegansa Jouni Tossavaisen uusimmasta, Pojan uskosta, haroin jotain sellaista lehteä, jossa oli Eija Komun ihan kelvollinen - ei ku oikeasti hirmu hyvä - arvio Taina Latvalan Torinon enkelistä.

Luin Torinon enkelin tiistai-iltana yhteen putkeen. En kirjoittanut siitä paljoakaan, sillä minulla ei ollut kirjasta mitään huomautettavaa. Tykkäsin kaikesta. Tyylistä, asenteesta, eroottisista kuvauksista, miljöön kuvauksista, mustaripsisen tytön kuvauksesta, minäkertojan lapsi-suhteen kuvauksista ja etenkin kivulloisuudesta.

Ymmärsin minäkertojan Sami-puolisoa, joka ei kyennyt ymmärtämään minäkertojan ja Subaru-tyypin suhdetta. Ymmärsin, mitä on tulla pieneltä paikkakunnalta. Ymmärsin sen, mikä tuska minäkertojalle syntyi siitä, että isä oli tuurijuoppo.

Ymmärsin sen, vaikka tulen perheestä, jossa äiti on ääriuskovainen ja isäkin niitä myötä raivoisan raitis. Olen aina miettinyt, etten voi olla taiteilija tai taidekirjoittaja, sillä äiti ei ollut tarpeeksi uskovainen, jotta olisi aiheuttanut trauman tai ollut muuta kuin ajoittain ärsyttävä sekä nolo niin kuin kaikki äidit jossain kohtaa irtautuvan lapsen mielestä ovat. 

Ja isäkin oli raivoraitis varmaan vain sen takia, että äiti määräsi niin. Monta muutakin asiaa meidän äiti tuntui määräävän ja hyvä niin. En tiedä, olisinko tasapainoisempi ihminen, jos olisin saanut korvakorut ennen rippikoulua - en niitä oikeasti halunnut - tai jos olisin saanut meikata aikaisemmin - tai leikata pitkät hiukset.

Muistan vain, kuinka ihanata oli ostaa ensimmäiset oman maun mukaiset mustat pikkarit. Syntiset. Syntisiä rintaliivejä aloin ostaa sitten, kun itsellä oli niihin varaa. Aloitin pikku housuista, nehän olivat halvemmat pukineet.

Kun joskus uhmasin äitiä ja purin kaksi lettiäni ja annoin tukkani liehua, sain rangaistuksen. Niskassani oli pian huopaa muistuttava takkuvyöhyke, jonka selvittämiseen tarvitsin - äitin apua.

Isä oli paljon poissa, kun joutui Ahveniston sairaalaan Hämeenlinnaan astmansa takia ja kotona usein hän oli ajatuksissaan. Luki keittiötuvan pöydän ääressä Maaseudun Tulevaisuutta tai Helsingin Sanomia siten, että huulet muodostivat koko ajan luettua tekstiä ja isän s-kirjaimet sihahtelivat vaimesti.

Muistan isän tuoksun ja kun halusin huomiota, aloin kärttää jotain ja isä ärähti nopeasti: "Älä hörrrrpätä!" Sen jälkeen isä luki ääneen Maaseudun Tulevaisuuden jatkokertomusta - ainoana motiivinaan oli saada olla rauhassa, mutta hetki oli hyvä ja kaikki oli taas järjestyksessä.

Minut oli nähty.

Savon Sanomien Eija Komu piti Torinon enkeliä melkein trillerinä. En käyttäisi sanaa trilleri kuitenkaan. Latvala kuvaili minäkertojan alitajunnan temppuja. En suostu pitämään nuoren naisen kehityskertomusta trillerinä. Noh, jooh, minäkertoja oli 37-vuotias, on sen ikäinen nainen mielestäni nuori, voisi olla lapseni, oikeasti olisin voinut synnyttää nyt 37-vuotiaan naisen.

Eikä romaani ollut trilleri senkään puoleen, että pystyin nukkumaan sen luettuani mainiosti. Maisku Myllymäen Mollyn kuuntelun jouduin lopettamaan kesken, sillä kerronta oli oikeasti kovin hyytävää ja pelottavaa. Torinon enkelissä alitajunta teki temppujaan ja hauska, keventävä yksityiskohta oli minäkertojan kirjoittama viesti Karl Ove Knausgårdille, joka oli asunut samassa kirjailijaresidenssissä aiemmin.

...

Hannu Mäkelän Pilven reunassa olen edennyt kohtaan, jossa kirjailijan itsensä oloinen yksinäinen vanha mies vatvoo rakastumistaan ihanan surumieliseen ja itseään epävakaaksi sanovaan Elinaan. Pariskunta oli tavannut juuri ennen joulunpyhiä ja naisella oli pimeä tammikuu täynnään varattuja tapahtumia.

Salamarakastuneet kirjoittavat toisilleen monta kertaa päivässä ja joskus öisinkin. Minäkertoja kirjoittaa Elinalleen, että raastaa tätä. Hieno sentimentaalisuuden katkaiseminen kesken tekstin: "Minä raastan sinua!"

Tyrskähdin niin, että Matilta ropisi varmaan desilitra puolukoita pöydän alle. Matti kerää puolukat poimurilla ja minun mielestäni niissä on enemmän koivunlehtiä kuin varsinaista saalista. Aamumme oli toiveitteni aamu. Matti siivosi eilisiä puolukoita - omiaan - sillä minä kerään puolukat puhtaina - ja minä luin vieressä kirjaa.

Tosin Matti valitti koko ajan. Selkäänsä, lonkkiaan ja särkyjä. Arvelen pikemminkin, että kyse oli huomion tarpeesta. Mies ei pidä siitä, että luen. Lopulta avasin hänelle oman tietokoneensa ja etsin katsottavaksi ensin Flinkkilä & Kellomäen ohjelman, jossa oli tällä kertaa haastateltavana Jyrki Kasvi, sitten upean dokumentin Kuun metsän Kaisa.

Dokumentti kesti tunnin ja kaksikymmentä kaksi minuuttia. Pääsin aika pitkälle Hannu Mäkelän Pilven reunaa Matin huomion kiinnityttyä dokkariin.

Olisimme tietenkin voineet yhdessä kuunnella Antti-Pekka Pietilän Erkon verikoiraa, sillä olen saavuttanut kohdan, jossa Mattikin äänikirjaa on, mutta ihan niin en kykene jakautumaan; sellaisen kirjan lukemiseen, josta teen muistiinpanoja, ja sellaisen äänikirjan, josta haluan muistaa faktojan kommentoidakseni, kuuntelemiseen.

...

Tyrskähdys kesken Pilven reunan sentimentaliaa oli tervetullut. Olinkin alkanut toivoa, että tapahtuisipa käänne, jotain vähän muutakin kuin siirappia, siirappia. Kirjablogisti Mussukkamummon marjamättäät - tai jotain sinne päin - lupaili, että käänne kirjassa tulee.

(Jostain syystä ärsyynnyn kirjablogien nimistä: Lumiomunainen ja mummon kanssa mustikassa. Ärgh!)

Pientä särmää Pilven reunan tarinaan oli tuonut se, että minäkertojan vanha talo oli täynnään romua tai no kaikkea, mitä minäkertoja oli pitkän asumisuransa aikaan kerännyt taloon. Hannu Mäkelä kertoo blogissaan siitä, kuinka ihanan A:n kanssa lähettivät talosta ulos kirjailijan kirjoja. Kirsi Piha Mäkelän kanssa kirjoittamassa kirjekirjassaan Pimeän yli kysyy, mitkä kirjat joutivat kirjailijan kirjastosta pois ja mitkä saivat jäädä.

Hannu Mäkelä ei vastannut mielestäni kunnolla. Olisin halunnut kuulla. Oikeasti. Esimerkiksi Matti Pulkkisesta Mäkelä on kirjoittanut vistosti blogissaan:

https://www.hannumakela.com/2017/04/18/kukkulan-kuninkaat/

Matti Pulkkista Mäkelän mukaan hypetettiin aikoinaan aivan liikaa. Pulkkinen ei Mäkelän mielestä lunastanut Romaanihenkilön kuolemasta nousseita odotuksia. Ei varmaan, sillä Pulkkinen sai pian romaaninsa ilmestymisen jälkeen aivoinfarktin ja eli elämänsä loppuun vammautuneena.

Toki luomisvoiman tyrehtymiseen syytä oli järkyttävässä määrässä alkoholia, jonka Pulkkinen kippasi sisäänsä.

...

Jo Pilven reunan ensimmäisessä luvussa Mäkelä vilautti sävyä, joka paljasti, että ei ole täysin piinallinen sentimentaalikko. Itseironia tihkuu rivien välistä. Esimerkkinä lause, joka on osa Pilven reunan minäkertojan kuviteltua nekrologia: "Häntä kaipaamaan edes jotenkin jäävät ehkä vain jotkut sukulaiset ja tuttavat, koska mitään perhettä hänellä ei enää ollut."

Hienoa on sekin, että Mäkelä ei blogissaan Vanha mies mutisee pelkää tapaus A:n suhteen olla sentimentaalinen. Tai Pilven reunassa E:n. Minä raastan sinua leikkaa ylidundeellisuuden. Oli korkea aika. Sivu oli 147. Tuli jo hikikin.

...

Ihana E kaataa kylmää vettä rakastettunsa niskaan. Mies kutsuu naista vaimokseen ja on aivan selvää pässinlihaa, kun E oli lukenut tämän blogikirjoitukset lävitse ja tullut siihen tulokseen, että mies rakastaa vielä edellistä vaimoaan.

E ei halua olla jäljennös, vaikka - nyt sekoitan faktaa ja fiktiota - kirjailja Hannu Mäkelän oikea lihallinen Ihana A muistuttaa aika lailla venäläistä Svetaa. Kirjailijan neljättä vaimoa, joka vain kuoli. "Sveta umerla, vsjo."

Pilven reunan mies oli ollut kaksi kertaa naimisissa ja toinen vaimo oli lähtenyt kaiken lisäksi miehen ystävän matkaan. Tässä kohtaa Mäkelällä ei pidä etäännytyksen ja autofiktion hanska. Tuleekin yht´äkkiä pätkä nonfiktiota: "Minä olin itsekin jo kuollut, kun rakastuin sinuun."

Kuka muu oli kuollut? Itsekin? Kin-pääte?

Kirjailja ei ollut tarkka, lause olisi käynyt yhteen kirjan alkupuolen tilannekatsauksen kanssa, jos siinä ei olisi ollut sanoja itsekin ja jo: "Minä olin kuollut - ja sitten rakastuin sinuun!"

Ellei nyt käy ilmi, että alkupäässä kirjaa minäkertoja on ollut epäluotettava ja puhua pölissyt vain kahdesta vaimosta, joista kumpikaan ei ollut kuollut ja sitten Pilven reunassa kaivautuu esille E:n edeltäjä, myyttinen S, nainen, joka kuoli.

Olin aivan raivona Kirsi Pihan ja Hannu Mäkelän kirjeenvaihtokirjalle Pimeän yli - kirjeissä ei missään kohti tullut ilmi, että semmoinen Sveta on ollut. Arvelen, että Svetalla on edelleen merkitys Mäkelälle, mutta hän haluaa vakuuttaa vakuuttamistaan, että A on se, jota hän rakastaa. Todella. Oikeasti. Voimallisesti.

Niin. Niinhän se on. Rakastaa varmaan. Kuolleen kanssa on vain niin köppäistä kilpailla. Huomasin sen itse, kun elin lasteni biologisen isän kanssa. Ljovan äiti Inessa oli kuollut ja Inessan kuoleman jälkeen Leonid oli romahtanut niin perusteellisesti, että puolentoista vuoden ajan hänen osoitteensa oli ollut Kresty, Pietari.

Ajattelin aina, että Inessalla täytyi ainakin olla lehmän hermot, vaikkei hän muuten ollut lainkaan lehmämäinen. Silmät Inessalla olivat kuin kauriilla tai kuin lautaset. Traaginen, hoikka hahmo. Ihan toista kuin meiläinen, suomalaispullukka, savolaispullukka.

Moni asia on totta yhtä aikaa, kuten psykoterapeutti-kirjailija-kansatieteilijä Katriina Järvinen Riikka Suomisen mainiossa rakkautta käsittelevässä radio-ohjelmassa sanoi. Kuuntelin radio-ohjelman kaikki jaksot lävitse melkein putkeen kesällä 2020 keskellä omaa kriisiäni.

Ohjelmasarja toi hirmuista helpotusta.

(Keittiöstä kuuluu kiroilua. Ei täällä ole laskutilaa eikä mitään, saatana!, mies sanoo ja paiskoo kananmunia pitkin paistinpannua.)

Pitää alkaa syödä. Matti haluaa, että panen sen lokin pois vähäksi aikaa. Viestitän Tikkisen Hannelelle whatsappilla, että päiväkahviblogimerkintä on valmis.