Laura Malmivaaran Vaiti, Taina Latvalan Torinon enkeli ja Hannu Mäkelän Pilven reuna - perustimme Rautavaaralle koko kylän yhdistyksen

la 11.9.2021

Sadepäivä. Ei päästä puolukkaan ehkä. Aamulla puhelimen sääennuste näytti, että muka kello 14 sää selkenisi. Nyt puhelin näyttää, että kello 12 sataa yhden pisaran verran. Matti rakensi minulle kesäkeittiöön sadekatoksen ja lämmitti veden pihapadassa valmiiksi.

En ole tiskannut koko viikkona täällä Kaivokoskella. En myöskään laittanut kertaakaan ruokaa. Söin Tiilikassa possua eri muodoissa, sillä uuneja lämmittäessä aiheutin palohälytyksen ja kaikki, kaikki haisi niin pahasti savulle monta päivää, etten voinut ajatellakaan syömistä savustamossa.

Suihkussa kävin Paula-siskon luona torstaina. Meidän piti mennä Bomballe ortodoksiseen palvelukseen, mutta aloimme myöhästyä ensin asfalttitöiden takia ja sitten minä en muistanut, miten Porokylästä ajetaan Bomballe.

Olisin painellut Lieksan tietä. Onneksi Paula Porokylään johtavassa liikenneympyrässä sanoi, että tuosta pitää mennä. Sama meno jatkui Bomballa. Sisko pinkoi autolta tsasounalle kiireen vilkkaa, minkä kintuistaan pääsi, ja minä jäin harhailemaan karjalaiskylään.

Kumpaakohan meistä muistisairaus uhkaa? Minua kyllä tosiaan uhkaa muistisairaus vaskulaaridementian muodossa, mutta totisesti toivon, että ei vielä.

Tsasounalla sain pyydystettyä isä Simolta siunauksen, muttei juuri muuta. Istuimme hetken ja puuskutimme. Oli ollut lyhyt ehtoopalvelus ja ihmiset eivät olleet osanneet palvelukseen.

Veikkaan, että syynä oli Kirkon sivujen sekaisuus. Kun on muodostettu uusia massiiviseurakuntia, ihmiset eivät  enää löydä palveluksia sieltä kohtaa sivuja, joista ovat tottuneet ne löytämään.

Eilen aamupäivällä kirjoitin Töllötin-repparin jemikseen. Seuraava numero ilmestyy vasta torstaina 23.9. joten ensi viikolla voin keskittyä rakennusliikkeen asioihin. On taas palkanlaskut ja verottajan rakentamisilmoitukset.

Palkanlasku onnistuu nyt Kaivokoskeltakin. Verottajan ilmoitukset olisivat onnistuneet jo ammoin.

lltapäivällä ilakoimme Rautavaaran yrittäjien kiitosiltapäivällisissä. Matti oli venetsialaisten turvallisuuspäällikkönä ja minä järjestysmieskortiton turvallisuuspäällikön apuri. Järjestysmieskortin haluan ehdottomasti suorittaa.

Haluan mukaan näihin juttuihin. Iltapäivällinen oli mukava, ilakointi tarkoitti sitä, että keskustelu oli juuri sellaista vilkasta, nopeasti etenevää ping pong -keskustelua kuin rakastan ja nauroimme paljon. Ihanan nopeaälyistä porukkaa tämä Rautavaaran yrittäjät.

Puoli viisi Café Konkelossa perustimme nopeasti Rautavaaran kyläyhdistyksen. Kunnantalon kahvila on mainio kansalaisareena. Tunnelma jatkui välittömänä ja mukavana. Matti piteli minua hihasta. Hän ei rajoittanut puheenvuorojani ja väliheittojani, vaan huolehti siitä, etten tunge itseäni vielä mihinkään.

Olen päättänyt, että kokouksissa ja muissa tilaisuuksissa en enää kutista itseäni. Otan sen tilan, jonka tarvitsen. Jos mukana tai lähellä on sellaisia, jotka eivät kestä sitä, se on heidän ongelmansa. Minulle saa valittaa ja loukkaannun, suutun ja olen pitkävihainen, mutta mitä sitten? En oikeasti jyrää ketään, ellei joku heittäydy ehdoin tahdoin telaketjujeni alle.

Iltasella ajoimme etsimään Matin tarvitsemia pyöreitä hirsiä Katajamäkeen. Löysimme Kaivokosken talon, rakentaja Jussi Lievosen vaimon siskon pojan tai jotain sinne päin. Pitää käydä uudelleen kylässä ja ottaa mukaan muistiinpanoni Lievosten sukukunnassa.

On ihan sellainen olo, että saimme paljon uusia sukulaisia, kun ostimme keskustalon.

Vai kello 12 on vain yksi pisara? Sade rankkenee ja orastava sinermyys länsitaivaalla sulkeutui harmaantui ja synkkeni. Kello on 11.53. Seitsemän minuuttia aikaa yhteen pisaraan. Tällä hetkellä puhelimeni näyttää, että kello 16 voisi olla puolukankeruuilma.

En jaksa kelata esiin lentosäätä. Siinähän olisi yhteenveto Suomen yllä liikkuvista pilvistä. Käytän hyväkseni sadetta ja kirjoitan. Astiat ehtii pestä blogikirjoittamisen jälkeen. Matti on hirsien etsintäreissulla ja voisin oikeastaan komentaa hänet hakemaan kirkonkylältä Savon Sanomien printtilehden.

Tikkisen Hannelen vinkin mukaan kirjailija Teppo Kulmala arvioi Jouni Tossavaisen Pojan uskon SS-lehden kulttuurisivuilla, jotka ehdin haukkua samalla, kun katkaisin SS-lehden digitilaukseni. Perkele. Eipä paljoa tarvitsisi nyt, kun vain napsia digit taas uudelleen käyttöön.

Lupaan tilata digin uudestaan, jos SS-lehti alkaa käsitellä esimerkiksi kuvataidetta laajemmin.

Ja! Ensimmäinen suomalainen aviomieheni saisi kyllä kirjoittaa kolumnejaan useammin Mullikan kakkossivulle. Sitten olisi ihan perfecto.

Kirjallisuutta kulttuurissa on nyt ollut, se myönnettäköön.

Lucy Diamondin Rantakahvilaa en olisi tajunnutkaan alkaa kuunnella, ellei SS-kulttuurissa olisi ollut suurta Diamondin haastattelua. Haastattelu lienee monistunut Suomen kaikkiin maakuntalehtiin, mutta silti. Hyvä oli haastattelu ja aloin kuunnella Rantakahvilaa Storyteliltä. Ei se ensin napannut, mutta sitten ajattelin, että koetan kuitenkin.

Rantakahvila on naisten viihdettä, hyvän tuulen romaani, siinä neuvotaan sivussa, miten skonsseja leivotaan, ja siksi ajattelin, että lusin sen lopuun vaikka osissa. Romaanissa on hyvin kuvattu se, kuinka mynnähtänyt kyläyhteisö ensin hylkii Evietä, joka perii tätinsä kahvilan.

Rautavaara ei meitä hylji. Se on sanottava. Tosin en ole antanut mahdollisuuttakaan hylkiä. Nimettömänä pysyttelevä kirjeenvaihtotoverini, jonka mielestä olen pierunhajuinen ja mitä kaikkea hän nyt minusta kirjoittikaan, oli sitä mieltä, että kohta alan haukkua Rautavaaralaisiakin. Kirjoitti Rautavaaralaiset isolla. Hupaisaa.

Lupasin blogissani, että myös minä tästä lähin maailman tappiin kirjoitan isolla: Rautavaaralaiset.

Soitin Matille. Ei lähde ajamaan kirkonkylälle lehden irtonumeron takia. Hm. Minulla olisi tässä kätevästi pankkitunnukset. Hm.

...

Kuuntelin Laura Malmivaaran Vaiti heti, kun se ilmestyi Storyteliin. Valitsin kirjan tietenkin kiinnostuneena siitä, että Malmivaara on kolmannen, toisin sanoen maailmanhistorian parhaimman Tuntemattoman sotilaan ohjaajan, Aku Louhimiehen vaimo.

Mutta eipä Vaiti-autofiktiossa sitten niin paljon Louhimiehestä ollutkaan. Hyvä niin. Enemmän Vaiti kertoi minäkertojan lapsuuden perheestä, vanhemmista, vanhenevasta ja heikkenevästä äidistä, avioerosta ja kahdesta aikuisuuden kynnyksellä olevasta tyttärestä.

Tyttäret reagoivat kumpikin hieman eri tavalla isän kriisiin, mutta sitten mietin, reagoivatko tyttäret enemmän siihen, että ovat aikuisuuden kynnyksellä vai siihen, että googlatessaan oman sukunimensä netistä nousi satoja linkkejä isään.

Laura Malmivaaran minäkertoja jätti miehensä, joka Vaiti-kirjassa on saanut nimen Atte. Jotain maanista ja naisvihamielistä Atessa oli. Mitään minäkertoja ei kuitenkaan sanonut suoraan - ja hyvä niin! Atte oli alusta lähtien epävarma vaimostaan. Kun avioeropapereita ei vielä ollut allekirjoitettu, Atte lupasi muuttua.

Minäkertoja ei enää uskonut muutoksen olevan mahdollinen ja otti miehensä allekirjoituksen paperiin. Minäkertojan bestis oli seurustellut Aten kanssa ensin ja minäkertoja oli kakkonen, kuten aina. Bestis oli varoittanut Atesta, tämän tunnekylmyydestä.

Aku Louhimiehen sisko on muuten Feministisen puolueen perustaja Katju Aro. Ei mikään hymynainen hän lainkaan. Katju Aro on totisessa terävyydessään pelottava sanoisin.

Minäkertojan äiti edusti vanhaa viisautta. Kuten Pohojanmaalla sanotaan: "Viisaus on vanahoossa akoossa."

Hesarin Kuukausiliitteen Laura Malmivaara -juttu tuki hyvin Vaiti-kirjan ilmestymistä. Mielestäni oli tärkeää tietää, että Matleena Kuusniemi on esikuva Malmivaaran romaanin minäkertojan bestikselle. Toki romaanihenkilöön Malmivaara oli ottanut aineksia muistakin.

Minä muistelin pääni puhki A-Studiota, jossa Aku Louhimiehen keisiä puitiin. En muista siitä kuin Elina Knihtilän. Ja mietin, että Vaitissa Malmivaaran minäkertoja kuvaa itseään sekä bestistään - heidät kuulema sekoitettiin toisiinsa usein. Elina Knihtilä on hahmona kyllä ihan eri kuin Malmivaara ja ajattelin, että nyt käsitin jotain väärin.

Niin käsitinkin.

...

Matti tuli hirrenetsintäreissultaan ja koettaa sytyttää tulta keittiön puulieteen. Nyt hän otti avuksi tohon ja avasi keittiön ikkunan. Siinä muuten ei ole vielä tuplaikkunaa. Apua. Matti unohti ostaa kittiä. Tuplasta puuttuu lasi.

...

Taina Latvalan Torinon enkeli oli myös hyvä. Sen luin ihan perinteisellä tavalla kirjastosta lainaamanani pahvikirjana. Romaanin päähenkilö oli 37-vuotias nainen, joka ei uskaltanut tulla äidiksi, vaikka kaikki hänen ystävättärensä olivat uskaltaneet ja jotenkin onnistuivat pudottamaan naisen pois lapsijuttupiiristään.

Nainen matkustaa Torinoon ja tulee kummallisella tavalla äidiksi. Latvala on eronnut Samista kolmentoista vuoden suhteen jälkeen. Oikeastaan suhteen lopun laukaisee minäkertojan platonishenkinen suhde kotipitäjän epä-älylliseen Subaru-mieheen.

Subaru-miehen kanssa minäkertojalla on sama lapsuuden maisema ja samantyyppinen tilanne - he kumpikin olivat menettäneet isänsä. Subaru-mies otti somessa aina silloin tällöin yhteyttä ja jos minäkertoja otti, mies ei reagoinut viikkoihin  - kuukausien päästä saattoi aina tulla jokin aivan muu keskustelunavaus hänen puoleltaan.

Turvallisen Samin kanssa nainen oli sielun sisko ja seksikin vaikutti sujuvan. Aivan samanlaista reaktiota Sami-puoliso ei enää minäkertojassa saanut aikaan kuin Subaru-mies, joka sai sydämen valumaan pikku housuihin.

Lopulta Subaru-mies meni naimisiin ja osti omakotitalon kotipitäjänsä joen varrelta.

...

Matti komensi hakemaan vettä. Pitää mennä. Hannu Mäkelän Pilven reuna jatkuu yhtä ihanana ja yhtä tarkkana kuin alkoikin.

"Ei saada edes kahvia keitettyä..." Olkoon. Julkaisen tämän läpilukematta. Jos kirjoitus- tai muita virheitä jää, Hannele kyllä whatsappaa.