Hannu Mäkelän Pilven reuna

to 9.9.2021

Nyt tajuan, miten kirjailija Hannu Mäkelä kirjoittaa. Hän säästää varsinaisen asiansa pahvikirjoihin, kuten älykköesikoiseni Maria sanoo printatuista kirjoista, perinnekirjoista.

Hannu Mäkelän blogi Vanha mies mutisee on ollut Svetlana-vaimon kuoleman jälkeen plörinää. Pääosissa on ollut A tai A:n selkä. A on kirjailijan elämän viimeinen elämän rakkaus. Viides vaimo, jos oikein muistan Kirsi Pihan ja Hannu Mäkelän kirjeenvaihtokirjasta Pimeän yli.

Eilen kesken oman romaanikässärikirjoituksen pujahti päähäni, että Rautavaaran kirjastosta sitä löytää helposti uutuudet. Rautavaaran kirjasto on Rautalammin kanssa tullut Rutakon kirjastoverkkoon ja vipsistä, kohta olin poimituttanut kirjastovirkailijalta Hannu Mäkelän Pilven reunan odottamaan minua itsepalvelukirjaston varaushyllyyn.

Sain kässäripätkäni valmiiksi ja roiskautin sen menemään kirjailija Taija Tuomisen sähköpostiin. Saatteeni oli kyllä ihan sekava, mutta jotenkin olin sekavassa mielentilassa. Tekstiä tuli enemmän kuin säädetyt viisi, mutta kirjailija-opettaja voi lukea viisi ensimmäistä sivua, kuten intensiivikirjoittamisen kurssille pitää. Jotenkin en osannut taaskaan silpoa suollustani.

Sitten huolsin koirat. Päätoimittaja Antti Sarvela Töllötin-pääkirjoituksessaan tänään kysyy, millä oikeudella ihminen pitää koiria ja kissoja lemmikkeinä. Vastaan, että tjaah, koirien ja kissojen yhteiselolla on pitkä historia. Kummatkin eläimet ovat kesyyntyneet hyödyn toivossa. Ihmiseltä sai vaivatta ruokaa ja samalla vaihdettiin lajien välisiä palveluksia.

Kissat pitivät rotat ja hiiret loitolla. Koirat erikoistuivat, mikä mihinkin. Kiinan palatsikoirat ilmeisesti erikoistuivat olemaan viihdyttäviä ja ihania. Afgaaninvinttikoirat taas olivat metsästyskoiria - ei koiralajiston huippumalleja, vaikka siltä näyttävätkin.

Olen ala-asteikäisestä pitäen tykännyt hirmuisesti afgaaneista. Kärkölän Järvelän peruskokoulun ala-asteen pihalla kuljeskeli joskus kymmenien irtokoirien laumoja jonkin kiimaisen nartun vanavedessä. Usein laumassa näkyi upea afgaani. Ajattelin, että kun kasvan isoksi, haluan afgaaninvinttikoiran.

Siksi oli ihana lukea Kirsi Pihan kirjeista Hannu Mäkelälle tarinaa Hyypästä. Hyyppä pääsi taustoineen myös Pihan ja Mika Sutisen yhdessä kirjoittamaan johtajuuskirjan, Muutosvoima, saatesanoihin. Piha sai Hyypästä johtamisesimerkin.

Tarina oli hyvä. Tosin se olikin sitten ainoa luku, jonka viitsin johtamiskirjasta lukea. Hyyppä-esimerkin perusteella tuli sellainen olo, että asiat menevät miten menevät ja tehtävämme on vain loppujen lopuksi sopeutua. Tulee todeksi hokema; asiat ovat niin kuin niihin suhtaudut.

Ehkä vielä jonain päivänä kuuntelen Muutosvoima-kirjaa. Eihän se mihinkään Storyteliltä häviä. Tällä hetkellä ympäripyöreä johtamisliturgia ei nappaa. Esimerkiksi Panu Luukan Yrityskulttuuri on kuningas -kirjassa oli kyllä konkreettisia keisejä, mutta muuten kirja oli vastenmielinen.

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2019-12-yrityskulttuuri-on-kuningas

Miksei kukaan kirjoita johtamisen opasta pikku yritykselle, joka työllistää jokusen ulkopuolisen tai joka harkitsee kasvua Isä, Poika ja Hiace -tasolta. Vieläkin korpeaa KasvuOpenissa olleen sparraajan, Finnveran virkailijattaren, jolla ei varmaan ole ihan pieni palkka, alentuva asenne firmamme sparrauksessa.

Matti tässä emännän kanssa vähän yritteleiksee. Kappasta vain, terävä Finnveran muija, ihan tajusi, että olemme sparrauksessa mukana juuri sen takia, että olemme kurjan koon yritys; helpompi olisi, jos emme työllistäisi ketään. Helpompi olisi, jos tekisimme sen, mihin kykenemme Matin kanssa kahdestaan. Meidän tulisi kasvaa tai kuolla tai uida tai upota.

Tympii niin, että ei tee mieli antaa edes palautetta KasvuOpeniin. Ajattelin, että annan palautetta heti, kun ei enää vituta niin rankasti. Vituttaa vieläkin. Pitää odottaa.

Lemmikeillä on monta tehtävää. Pyry on vauvani, jota en Matin kanssa saanut ja jonka piti tulla perheeseen, kun viimeinen lapsi, Anna, teki lähtöä. Halla tuli taloon, koska Matti halusi sitoa minut itseensä. Se oli äitienpäivälahjani ja tuli oikealla hetkellä, myönnettäköön.

Matin ja minun välissä oli ties keitä halukkaita naikkosia eri motiivein. Leskirouva Revanperällä päällimmäinen motiivi oli minun kiusaamiseni. Tulin avioliittoon kanssa juuri, kun rouva Revanperä oli työntymässä oman tyttärensä exän luokse (siis ajatelkaa, ihan perverssi mummeli! En antaisi naiselle lapsenlapsia hoitoon. Hyhhyh.) Korpisen rannalla olevalle mökille. Matti odotteli siellä minua ja rouva Revanperä, joka silloin ei ollut vielä leski, ajeli ympäri ämpäri etsimässä reittiä minun tulevan aviomieheni luokse.

Nyt äkkiä pitää katsoa ikkunasta ulos. Aurinko kultaa Kaivokosken taloamme ympäröivät horsmat. Olen kaukana, fyysisesti kaukana, näistä kuvioista. Tällaisen etäisyyden tulee olla riittävä, kun en kerta toiseen maailmankaikkeuteen pääse.

Pimu on Matin 50-vuotislahja meiltä, Matin uudelta perheeltä, joka ei aina tunnu oikelta perheeltä, me olemme välillä niin kuin lisäke, kylkiäinen Matin kuviossa, pahimpina päivinä ajattelen meitä jonkinlaisena syöpäkasvaimena. Toisaalta. Matti kyllä ihan itse tyri välinsä esimerkiksi poikaansa. Tai ei tyrinyt, vaan ei kyennyt välejä muodostamaan.

Nyt on olemassa jonkinlainen yhteys. Hapuileva ja ärsyynnyn aina, kun näen, kuinka avuton ihminen voi ihmissuhteissaan olla. Tekisi mieleni tehdä asioita toisen puolesta.

Koiran nimi on pentueen omistajaperheen antama. Pimu oli pennuista ainoa narttu.

Kissallamme Birgitalla on pitkä ja monivaiheinen historia. En käy sitä tähän kirjaamaan. Ehkä tallennan sen romaaniini, Pieni aviorikosromaani. Birgitta ei liity pettämisiin eikä mihinkään, se on sanottava tässä, mutta muuten sillä on kiinnostava historia.

...

Eilen lennähdin Tiilikkaan tuntia ennen sulkemisaikaan. Viideltä illan suussa ja tilasin smetanapossun. Oli taas niin suunnattoman hyvää. Teki mieleni nuolla lautanen. Luin printti-Savon Sanomat ja siinä oli hyvä Vesa Kärkkäisen pääkkäri Yara-kaupoista.

Pitääkin mainita tämä Tikkisen Hannelelle, kun tiistaina kävin Tiilikassa homejuustopossulla ja Hannelen vinkistä luin maanantain SS-lehden ja siitä Janne Laitisen erinomaisen jutun Kuopion rakentamisesta. Tai oikeastaan Kuopion purkuvimmasta.

Ihan hyvä, että minulle ei tule nyt Savaria edes diginä, sillä näin joudun ponnistelemaan hakeakseni lukemisen arvoiset jutut. Joudun lähtemään tietokoneen äärestä liikkeelle. Kohta tosin Tiilikan erilaiset possut tunkevat ulos korvistani.

Kastikkeet ovat vain niin turkasen makoisa rautavaaralaisesssa ravintolassa.

...

Smetanapossunjämiä suupielistä nuoleskellessani käänsin Saabin nokan kohti Rautavaaran kirjastoa. Ja siellä oli Hannu Mäkelän Pilven reuna minua odottamassa. Lainasin sen mukaani enkä tarkoituksella jäänyt selaamaan uutuushyllyä.

Edellisenä päivänä olin käynyt vaihtamassa Jukka Viikiilän Taivaallisen vastaanoton Orhan Pamukin Kummalliseen mieleeni. Viikilän kokeellinen pläjäys oli liian kokeellinen minulle. Oli ihan hyviä juttuja alussa, mutta sitten hermostuin. Oli minttua, kotkan pesälleen raahaamaa kissa-Minttua, Pietaria, Raunoa enkä erottanut missä on avosydänleikkauskirjailija Jani Haaro vai mikä Holm se nyt olikaan. Ihan mössöä minusta koko kirja.

Mutta kiva, jos Hesarin kulttuuritoimittaja, kriitikoitahan ei enää vissiin ole, kusi hunajata kirjaa lukiessaan. Voihan se olla, että kriitikko tavoitti lukemalla koko kirjan sellaisia tasoja kirjasta, jota minä en jaksanut odottaa tulevaksi.

Blogin kirjoittaminen keskeytyi johtamistehtäviin. Tämä päivä ei ollut johtamiseni tähtipäivä. Tällaisia päiviäkin on. Odotan, että joskus tulisi tähtipäivä ja onnistumisen kokemus. Alkaa olla aika vähissä toivo niiden suhteen. Katsoinkin Rautavaaran kunnan sivuilta avoimia työpaikkoja tässä jokunen aika sitten. Vanhuspalveluiden tukipalveluissa olisi ollut paikka avoinna.

...

Hannu Mäkelän Pilven reuna alkaa lupaavasti. Siinä on hellyttävällä tavalla myös sähkönsiirtomaksukritiikkiä. Se, kuinka minäkertoja ja Elinansa tapasivat, oli niin ihanasti kuvattu, että teki mieli itkeä. Minäkertoja mietti elämänsä mielekkyyttä, hän oli etääntynyt tyttärestää, joka asui ulkomailla ja toinen vaimo oli lähtenyt lätkimään parhaan ystävän kanssa - sitten minäkertoja näki kantakahvilassaan naisen, jolla oli murheellinen selkä.