Pia Valkonen

Viimeinen sana Siamäk Naghianin elämäkerrasta

Tappajamummo muistelee: Mikko Valtonen ja Matti Pulkkisen muistojuhla, ties kuinka monennen kerran blogissani

ke 25.8.2021

Tänään on tärkeä vuosipäivä. Lähetin jo onnittelut nuorelle parille whatsappilla. Tulin taas Kaivokoskelle Birgitta-kisun takia. Sain eilen penteleen katin kannettua niskanahasta roikottaen kantokoppaan ja survottua sen sisään, mutta kun aloin panna luukkua kiinni, siihen tarvitaan kaksi kättä - lemmikki livahti luukun toisesta syrjästä karkuun.

En ottanut koiria mukaan. Arvelin, että jospa Birgitta uskaltaisi tulla sisään taloon, kun ei ole uteliaita koirankuonolaisia vastassa. On kuitenkin niin kylmä, etten voi pitää ovea auki tupaan. Kaasulämmittimenkin kävelytin viereen.

Pitää opetella uuninlämmitys täällä.

Voi viheliäinen katinpahus. Piti tänään matkustaa tekemään kuvarepparia Ylä-Savon yhteistyöstä. Tälle päivälle oli jo yksi keikka varattu, sairaustapauksen vuoksi se peruuntui ja sitten otimme käyttöön kaksi varasuunnitelmaa. Toteutui kolmas malli, sillä katsoin säätä repparipaikkakunnallani.

Siellä sataa tänään sataprosenttisella varmuudella. Kaivokoskella ei sada, mutta sää on muulla tavoin masentava. Hyinen, tuulinen ja tihkuttaa jotain, jonka ehkä voisi tulkita vedeksi. Tuntuu jäähyhmältä. Sadetakin kanssa ja kumpparit jalassa ulkona pärjäisi. Anteeksi, käytin svetisismiä, mutta blogissani sallin itselleni puhekielenomaisuutta.

Puolustaudun het´oitis, sillä kohta olisi whatsappi laulanut Kuopion suunnalta.

Tulisi aika masentavia Ylä-Savon yhteistyökuvia, jos tekisin repparin tänään. Tikkisen Hannele vinkkasi, että kannattaisi katsoa Ilmatieteen laitoksen sivuilta. Jee, siellähän on säätutkat ja kaikki. Ylä-Savon yhteistyörepparipaikkakunnallani on perjantaina pelkkiä auringon naamoja.

Rautavaaran venetsialaisten säätä en uskalla katsoa sen enempää Forecalta kuin Ilmatieteen laitokselta.

Alan nyt työkeikkojen ohella selvittää, minne asennan postilaatikon sekä sen, millainen kaavaprosessi on muuttaa vapaa-ajan asunto pysyväksi asuinpaikaksi. Sitten kun olen saanut selvitettyä, teen muuttoilmoituksen tänne mitä pikimmin. Kuntapolitiikasta ei nimittäin pääse eroon kuin kuolemalla tai vaihtamalla paikkakuntaa.

Varminta tässä tapauksessa on vaihtaa paikkakuntaa mahdollisimman kauas Lapinlahden mönjäisestä vasemmistosta. Pääpersu Väänänen nimittäin viime viikolla Varpaisjärven Esson parlamentissa antoi selvityksen siitä, että Lapinlahden vassut jäivät käytännössä vaille mitään luottamuspaikkoja, koska eivät onnistuneet liittoutumaan eivätkä oikein hallinneet luottamuspaikkahuutoa.

Luottamuspaikkajaoesta oli Matti ja Liisa -lehdessä varmaankin juttu, mutten ehtinyt lukea sitä. Ostatin lehden Matilla K-Kaupasta vai oliko se R-kiskalta, koska Väisäsen Pete kertoi tekstarilla lähettävänsä Mikko Valtosen kuvia Lapinlahden taidemuseon Mikko Valtosnäyttelyyn. Samaisessa jutussa pyydettiin muistoja Mikko Valtosesta.

Taidanpa lähettää sähköpostiosoitteeseen raportin, jonka lähetin luottopoliisilleni, kaikista kohtaamisistani naivisti-taiteilijan kanssa. Päätin raportoida havainnoistani poliisille siinä vaiheessa, kun Lapinlahden Apteekkiin murtauduttiin. Kysyin kyllä itse taiteilijalta, että sinäkös tai sinunko piirisi murron teki, mutta vastaus oli: "No en - ei!"

En ihan ollut vakuuttunut asiasta. Pidin jonkin aikaa Mikko Valtoseen yhteyttä, vaikka mieheni Matti ei voinut tätä sietää. Taiteilija nimittäin esitteli kirjailija Matti Pulkkisen muistojuhlassa Luovassa Puussa 21-senttistä Rakkauden Julmaa Valtikkaansa. Tai siis ei kylläkään avannut sepalustaan, kuten eräät, höm, höm, mutta kertoi auliisti kaikille mittavista mitoistaan.

Minä en ollut kuulemassa enkä näkemässä, sillä vaikka olin juhlan organisoinut ja Gummerus vastasi ateriakuluista, olin juuri ruokatarjoilun aikana Mariani kanssa kotona - miten ihmeessä saattoi olla niin- miten ihmeessä saattoi myös olla niin, että sillä aikaa, kun Matti lämmitteli saunaa kirjailijoille Lastussa, esitti neiti Satiainen Lastulla mieheni Todellista, Pyhää ja Koskematonta Immenkalvoa ja päätyi Jouni Tossavaisen kirjaan Kuoharit I - III - tarkemmin sivulle 35.

Tiesin kertoa, että neiti Satiaista ei saa mieheni pyllystä rautakangellakaan eroteltua, mutta sitä en tiennyt, että mieheni on täysi dorka. Että hän saattoi ja kehtasi. (Avohoitopotilasta, herranen aika! No pahempaa oli vielä tulossa viiden vuoden kuluttua ja välissäkin.)

Minä olin kotona vammaisen lapseni kanssa. Jokin asia tässä mättää, jumalaut´. Siis nii ku, voiko olla tyhmempää pikku vaimoa Suomessa? Tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä, voi jeesus. Noh, kun kerta olin kotona, selasin netistä tietoa bentsodiatsepiineista. Mikko Valtonen rapisteli bentsorasiaansa, kun hain hänet tilaisuuteen. Minulla oli autossa mukana leveää punaista nauhaa, sakset ja askarteluvälineitä. Sen minkä Valtonen bentsoiltaan ehti, hän toimi hautaseppeleen sitojana.

Kirjailija Matti Pulkkinen sai Pubituuri-kamultaan itse sidotun kuusenoksakukkavihkon. Minä toin siihen punaväriä ruusukenauhallani.

Ystävyyteni Mikko Valtosen kanssa ei kestänyt kauaa. Kuulin aina välillä puhelimessa, kun taiteilija oli pankkiautomaatilla ja hänen takanaan osingoilla oli koko seudun inha roistokaarti. Eräänä kauniina päivänä, jolloin Valtonen oli soitellut minulle puhelimen kautta kitaraa ja lausunut Edith Södergranin runoja, sain hänen John Steinbeckiläiseltä Ystävyyden talo -ystävältään tekstiviestin.

Se oli huonosti verhoiltu tappouhkaus.

En tiedä, samatko lie asiallla tyypit, jotka kuppasivat Savon Sanomien pomon kuiviin kesällä 2015.

Hm. Jostain kumman syystä minua ei ole koskaan Lapinlahden kermapersekeskiluokka ja sovinnainen kulttuurieliitti vetänyt puoleensa - joskaan he eivät ole minuakaan joukkoihinsa liiemmin houkutelleet. Miksiköhän, kröhöm.

Herrajukara, nämähän olivat paljon kiinnostavampia tyyppejä. Ihan on ikävä Jatuakin. Ja sitä tyyppiä, jonka hakuun soitin poliisit ja jolle annoin meidän pihassa tuolin, jotta saattoi odotella poliiseja meidän sireenihuvimajassamme. Ennen kuin poliisi tuli, oli tuoli kumollaan sireenipuskassa ja odottelija nukkui Ruususen uniaan.

Kun hän näki minut joskus kylällä - ihme, että tunnisti - sanoi, että ai, sinä olet se Valakosen Matin äkäinen emäntä. Omasta mielestäni en ollut lainkaan äkäinen. Tilasin kyydin ja annoin vielä tuolinkin hänen käyttöönsä.

...

Kokoonnuimme helatorstaina 2012 etsimään kirjailija Matti Pulkkisen hautaa - meitä oli kirjailijatoverit Simo Hämäläinen ja Keijo Siekkinen, ohjaaja Matti Pajula, Pulkkiselle Lapinlahden-torpan myynyt kirjailija Liisa Laukkarinen ja kirjailija, kirjallinen isoveljeni Jouni Tossavainen sekä rentut klovni-runoilija Esko Laitinen sekä naivisti Mikko Valtonen sekä tietenkin Lapinlahden Jan Saudek Väisäsen Pete, joka ikuisti kaiken.

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2019-09-ollos-iati-muistettu-mikko-valtonen...

Kirjoitin, että etsimme haudan, sillä kirjailija Matti Pulkkisen leski oli soitellut läpi kaikki Lapinlahden kunnanjohtoa ja luterilaista seurakuntaa myöten, kirjailija Simo Hämäläiselle myös, että kirjailijan haudalle oli pääsy ehdottomasti kielletty.

Koska me Simo Hämäläisen kanssa olemme sangen jaloja ja ystävällisiä ihmisiä, päätimme, että seurue jättää muistamiset anonyymisti muualle haudattujen muistomerkille. Sitten esiin tirskahti kirjailja Liisa Laukkarinen. Hän tempaisi kouraansa tyhjän viinipullon, tökkäisi siihen horsmansa - ja komensi, että minun olisi neuvottava häntä - hän lähti johdattamaan joukkoja kohti kirjailjan hautaa.

Liisa Laukkarinen marssi kuin koston enkeli pitkin hiekkakäytävää ja me muut hiivimme perästä, sillä pelkäsimme, että kirjailijan vaimolla on Lapinlahdella kätyreitä. Kuten olikin, se on totta. Kirjailjan kätyri(t) pitivät huolta siitä, että kirjailijan nimeä ei mainita paikkakunnalla kovinkaan useasti - ei ilman alati rakastavan lesken lupaa.

Niin. Minä varmasti alan minun Mattini kuoleman jälkeen toimia samoin. Hänen ruumiinsa ja sielunsa on minun. Piste. Eikä kaikenmaailman tyhmänpuoleisten neitsykäisten tai pervertikkomummojen.

...

Ehkä kirjailijan vaimo oli soittanut Väärnin pappilaankin, kuka tietää, sillä Lapinlahden hautausmaalle oli käpsehtinyt kikkakorot kapisten kirjailija Minna Kettunen. Hän ei luonut meihin hautausmaan kiviaitaan nojaileviin loosereihin kalllisarvoista silmäystäkään, vaan ojensi Simo Hämäläiselle kutsun seuraavaksi tulla kokoontumaan Matti Pulkkisen nimissä - tai noin muuten vain kollegoiden kanssa, varmaan niin, sillä eihän alkoholisoitunut Pulkkinen pappilan parempaa kirjailijaa kiinnostanut.

Totta kait loukkaannuin sydänjuuriani myöten. Vittu, minähän sen tilaisuuden järjestin - ja osani oli tukea kahta humalasalkoa hautausmaan kivimuurin vieressä, kun Oikeat Kirjailijat kutsuvat Toisiaan Kylään. (Toiset ne osaavat katsoa siihen suuntaan, mihin pitää katsoa.)

Luovan Puun Raija Weissenbergin kunniaksi on sanottava, että hän piti kirjailija Pulkkisesta ja Pulkkinen hänestä. Siksi järjestelin Gummeruksen sponsoroiman (tai toivottavasti Gummeruksen eikä Simo Hämäläisen henkilökohtaisen kukkaron:):) - muistoaterian Luovassa Puussa. Kutsuin kyllä paikalle silloin sivistyslautakunnan puheenjohtajan Antti Hämäläisen, hän oli tuolloin persu, eikä häntä(kään) tilaisuus kiinnostanut.

Kylläpäs olen kitkerä taas tänään.

No nii-i, panen pieneen mustaan kirjaani kaikki, joita olen jonnekin kutsunut ja jotka eivät ole tulleet. No ei vainenkaan. Hölmöt.

...

Siamäk Naghianin elämäkerrasta vielä sen verran, että kyllä olen kade sen toiselle kirjoittajalle Minna Kettuselle. Silti olen samaan aikaan vaikutettu lyhyestä kuvauksesta Väärnin pappilan salongissa. Kettunen ei tuo itseään esille kirjassa kuin siinä kohtaa ja siinäkin hän sulautuu salonkiinsa. (Meinasin kirjoittaa, että salonkinsa tapettiin, mutta olen jalo, kuten aviomieheni rouva Revanperä minusta sanoi.)

Ei näy, ei etuile, ei pilkota. Hienoa sekin, vaikka kovasti tykkään sellaisista tietokirjailijoista, jotka suorastaan pursuavat tekstistään lävitse, kuten Mia Kankimäki. Minna Eväsojan Japani-kirja Melkein Geisha oli jotenkin tikistynyt. Semmoinen ahdistunut. Sitä kun luin, kuulin koko ajan taustalla kuivaa kirskuntaa: kriik, kriik, kriik. Jokin oli tiukalla tekstissä.

Mia Kankimäki puolestaan kirjoitti niin aistielämysvoimaisesti sekä Japanista että Afrikasta, että välillä tuli hiki ja välillä teki mieli työntää pää pipoon niin kuin tietokirjailija teki kiotolaisessa asuintalossaan. Minna Eväsojan aistikuvaus rajoittui siihen, kun kaksi japanilaista naista tulivat hänen luokseen kylään ja halusivat nähdä suomalaisen naisen rinnat.

Episodi jäi kummallisen irralliseksi. Koko ajan Japanissa ollessaan Minna Eväsojalla oli fiance Suomessa. Mia Kankimäellä oli tullut fiancensä kanssa bänät ja siksi hän Afrikkaan lähtikin ajattelemaan Karen Blixeniä öisin. Mia Kankimäki oli hoitanut biologifiancensa pesukarhua - oliko lemmikki pesukarhu vai jokin pieni apina - joka tapauksessa tietokirjailija päätti lähteä reissuun, kun fiancen lemmikki kakkasi kylpyveteen.

...

Siamäk Naghianin elämäkerran lopussa oli tyhjää blörinää johtamisesta ja aivan turhan pitkälti Genelecin ylistystä. Olisi ollut edes jotain konkreettista. Joitain vaikeita keisejä esimerkiksi ja kait Genelecissä nyt joitain ryppyjä tai tyrskeitä on. Joku Siamäk Naghiania vuoden yritysjohtajaksi valitsemisen jälkeen haastatellut toimittaja kirjoitti, että ei hän kyllä Siamäk Naghianin kanssa haluaisi joutua konfliktiin.

Olisipa joku edes jotain väläyttänyt Naghianin pimeästä puolesta. Vaikka kaunokirjallisuuden kautta. Naghian listaa klassikoita Dostojevskista Hugoon, mutta turhaan sain odotella elämäkerrassa kaunokirjallisuuskeskustelun kuvausta tietokirjailija Minna Kettusen kanssa.

...

Sama tyhjyys vaivasi Kirsi Pihan ja Mika Sutisen Muutosvoima - Tutkimusmatka moderniin muutosjohtamiseen -kirjaa. Olin ensin haltioissani, kun kuuntelin esimpuheessa Kirsi Pihan kuvauksen romanialaisen löytökoiransa Hyypän muutosvastarinnasta. Kuvauksen saattoi kuunnella toistamiseen - oli se niin hyvä - se sisältyi Pihan ja Hannu Mäkelän kirjeenvaihtokirjaan Pimeän yli.

Mutta muuten kirjan alku oli niin ympäripyöreätä diibadaabaa, että jätin kesken. En enää syttynyt Timo Pehrmanin väitöskirjan Paremmin puhumalla : restoratiivinen sovittelu työyhteisössä johtamisluvusta. Ei se tosin kuulukaan opintoaineistoomme.

Ehkä olen kyllästynyt johtamiskirjagenreen ja niiden lipuvaan sujuvuuteen. Kukaan ei oikein sano mitään täräyttävää. Paitsi, että Jari Sarasvuo sanoi jossain ammoisessa puhetulvaohjelmassaan; asiakkaat ovat joskus kohtuuttomia. Sanoi sen erikoisemmin sanakääntein.

Jos asiakas on kohtuuton, katson asiakseni huomauttaa siitä. Ehkä huomautan loukkaavasti joskus ei ku usein, mutta olen päättänyt, että ylitseni ei kävellä enää. Piste. Ja vittujoo. Käräjillä nähdään, jos jotain yrittää. Tai ensin selaan hieman Finlexiä.

Totta kai huomauttaa meille saa ja pitää, mutta kohtuutonta märinää en ota vastaan. Tai jos joudun ottamaan vastaan, här tvättas takaisin.

...

Juuri samaan aikaan, kun kirjoitin kyllästymisestäni johtamiskirjagenreen, Hannulan Ulla vinkkasi whatsappissa äitijohtamisesta. Kirsi Piha on sellaisen kirjan kirjoittanut. Äitijohtaminen. Pitääpä tutustua.

...

Illalla luin Eila Jaatisen kirjan Totta ja tarua tuhdeista tytöistä - iloiset kilot. Hyppelin ylitse ahdistuskertomukset. Oikeasti. En ole omasta runsaudestani juurikaan ahdistunut. Loukkaannuin syvästi ainoastaan kerran, kun vauva-ajan albumissani oli kuva, jossa pieni isosiskoni Paula pitelee minua käsistä ja olen nakuna Immolan kartanon tallin siintäessä taustalla ja kuvateksti on: "Kumpi on lihavampi?"

Tämä on ihan maailman ihanin runo Eila Jaatiselta:

olen tamma täysikuu
mehukas ja herkkusuu
iloinen ja hurja
enkä saita, nurja
lemmentaiat mehevät
lanteet taitaa rehevät
Tule ratsastaja!
Tamma laukkaan aja!

Totta kai panin merkille entisen Me Naisten päätoimittajan ja nykyisen kirjailijan Ulla-Maija Paavilaisen kirjassa Hanki elämä! Jokanaisen voimakirja kohdan, jossa sanottiin, että kaksikymppisenä ihanasti pullealla on viisikymppisenä niskapoimu - ja se pitää paikkansa.

Minä olin ihanasti pullea 24-vuotiaana ja maalannut silmäni dramaattisesti pesukarhumeikillä, kun olin Ulla-Maija Paavilaisen työhaastattelussa Me Naisiin ja ihan takuuvarmasti en päässyt lehteen sen vuoksi, että päätoimittaja näki kolmenkymmenen vuoden päähän niskapoimuihini.

Sama niskapoimuöllötys oli Paavilaisen esikoisromaanissa Sinulle luotu.

...

Pyöreä nainen on voiman, rakkauden, antamisen ja synnyttämisen visuaalinen symboli ... kirjoittaa Jussi 48 v. Eila Jaatisen kirjassa sivulla 131. Mieheni raiskaajaa rouva Revanperää en sanoisi pyöreäksi. Hän on kyllä kuin pallo, mutta ei sympaattinen tanhupallo, hirveä raivopallo pikemminkin.

...

Luin myös harpeksien Esko Karppasen Muurin varjossa -kirjaa eilen. Esko Karppanen osaa kirjoittaa aistillisesti ja eroottissävyisesti jopa kalan hankkimisesta italialaiselta torilta, luin sellaisen häneltä kopiona Parnassosta, mutta Muurin varjossa -kirjasta silmääni osui eilen illalla vähän turhan groteskeja kohtia.

Oli kaunista, kun päähenkilö Jukka katselee rippileirillä työskennelleen kesäteologin karvaisia pakaroita. Kuvaus tenhosi ja karvat melkein tuntuivat kämmenpohjassa.

Ehkä pitää lukea Muurin varjossa järjestelmällisesti. En tiedä, kuvaus naapurin Pirkon Hupi-koiran kohtalosta on kuin Guy de Maupassant´n karmivin koiranovelli, jonka nimen olen autuaasti unohtanut. Tiedän, että ihmiset voivat olla raakoja, ajattelemattomia ja satumaisen typeriä jollain perseen pikku paikkakunnalla kammottavassa Kainuussa (onkohan Esko Karppanen lukenut Gekko Paavilaisen Yksisarvisen, tämä kammottava Kainuu tuli nyt sieltä, vaikka oikeasti Gekko Paavilaisen nuoruus kului peräaukko-Lapinlahdella.)

Esko Karppanen on sitten minun toimitussihteerini. Olin päätoimittajana Aamun Koitto - olin tietenkin vähällä kirjoittaa, notta Aamun Coitus, mutta sain kuin sainkin hillittyä itseni, juu, Esko Karppanen oli minun, minun, minun (toimitussihteerini) ja minä olin päätoimittaja. Vuoden päätoimittaja. Vuoden 2009.

Se oli vähän paremmin kuin muutamaa vuotta aiemmin. Olin Salmettaren viikon päätoimittaja. Konsernissa aina viikon alussa arvottiin, kuka joutuu Salmettareen kyseisen viikon päätoimittajaksi. Lystiä olj´ ja saattaahan nuita aikoja muistella sitten vanhana kiikkustuolissa kiikutellen.

...

Aijja, ja, ja, sanoisi islantilainen vetäen henkeä sisäänsä ja vaihtaisi puheenaihetta. Tämä oli sitten Satu Rämön Islanti-kirjasta.

...

Minulla oli pitkään virolaiseen kirjailijaan Viivi Luikiin liittyvä sanonta, mutten muista sitä. Jotain Viivi Luik, Viron hämäläinen, sanoi sellaista hyvin hämäläistä, mutta perrrperrrberi, en muista.

...

Keksin lopulta, mikä on Mariani tarkoittama sininen kirja, jota luin ja ihastelin hänen nojatuolissaan viime vierailullani. Se on Siri Hustvedtin Amerikkalainen elegia ja olen siitä alleviivannut kohdan jos toisenkin. Maria oli ostanut sen ihan pahvikirjana.

Hustvedtistä kirjoittamiseen toivon löytäväni jostain aikaa.

Luin elämäni ensimmäisen e-kirjan alusta loppuun Storytelillä. Se oli Vappu Kannaksen Kirjeitä Japaniin. Se kertoo ystävyyden lopusta, muttei oikein säväyttänyt, sillä oli hyvin hyvin hyvin epäkonkreettinen. Enkä jaksa oikein innostua toisen ihmisen unien lukemisesta. Tikkisen Hannelen unet ovat eri asia. Niistä, vaikka ovat huiman symbolisia ja värikkäitä, tunnen tajuavani jotain.

Tunteeko Japaniin ystävättärelle kirjeitä kirjoittanut nainen itsensä looseriksi vai mikä oikein on? Kirjeen saaja kuvataan alussa vainoharhaiseksi. Onko ystävätär vokotellut hänen miestään? Mitä ihmettä? En pidä "herkistä" ja "vihjauksenomaisista" tai "aavistuksenomaisista" teksteistä.

On kuin koettaisi haroa harallaan olevilla sormilla pilviä kasaan - ja tämäkin kielikuva on peräisin Hannelelta. Kiitos.

Hannele kysyi aamulla, onko tänään konttori- vai romaanikässäripäivä. Hän on kirjoittamisieni sparraaja ja armoton kriitiikko. Esimerkiksi Siamäk Naghianin mikseisarastakirjoiteta -merkinnät saavat jo riittää, hän sanoi, että aihe on nyt sitten käsitelty perusteellisesti. :D

Romaanikässäriä pitäisi tyrkätä viisi sivua eteenpäin ja sinkauttaa liuskat kirjailija Taija Tuomiselle ennen syyskuun kirjoittamiskurssia. Tiedän jo viiden liuskani aiheen. Se on ystävyyden loppu.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi