Pia Valkonen

Tarvitsin Kauppalehdestä vain yhden jutun - digitilaus maksoi euron - seuraavaksi maksan arkistojutusta varmaankin yli kymmenen euroa

Keisi Siamäk Naghian jatkuu

ti 24.8.2021

Istun Kaivokosken pientilamme tuvassa. Heräsin ensimmäisen kerran viime yönä jotain kello nolla nolla, sitten kahdelta ja kello neljä olin täysin valmis päivän taistoihin. Ensimmäinen niistä oli saada Matti puoli kuusi autoon voimapihtien ja akkuporakoneen tai jonkun Milwauke-härvelin kanssa.

Kello oli jo yli puoli kuusi, kun mies vielä seuhtoi ympäri aitan edustaa. Voimapihdit eivät olleet Pentti Lappalaiselle nimetyssä aitassa eivät lukitussa aitassa keskellä eivätkä kummassakaan beigessä teollisuuskontissa.

Mies heilutti minulle kädellään, että voin ottaa koiran sisälle ja painua itsekin sinne, minne valo ei paista tai jotain. Seisoin kiinni Pyryn juoksunarussa, ylläni oli vaaleanpunainen yöpaita, rouvamallia, semmoisine hienoine olkalankoineen ja settiin kuuluva aamutakki sekä pinkit Lapinlahdelle ostamani uudet crocsit. Rakastan niitä melkein yhtä paljon kuin vaaleanvihreitä Kaivokoski-corcsejani.

Minua paleli. Oli tullut hyytävä syksy. Vettä vielä vihmoi tai ainakin tuulessa oli jäätävän veden maku.

Matti soitti jostain Sukevan korkeudelta, että rekka ajoi vastaan ja heitti kiven tuulilasiin. Kuulin, että Pekka ja ihmettelin, miksi vävypoikansa olisi ajanut vastaan ja heittänyt kivellä. Kysyin, löytyivätkö voimapihdit vai käykö Hanna hakemassa sellaiset uudet rautakaupasta.

- Annoin sille rälläkän.

Työläiset olivat baanalla kukin mihinkin suuntaan ja minä aloin kirjoitaa Mehtosen Reetalle käsin kirjettä. Kirjoitin kirjeen, suljin sen kirjekuoreen ja sitten luin uusimman Eevan (syyskuu 2021) kansiotsikot. Oli pakko kirjoittaa vielä kaksi korttikirjettä mukaan erillisenä viestinä, sillä Eevan kansiotsikkona oli, että Matti Rönkä on edelleen kiihkeä. En muista sanatarkasti, mutta sellaisen käsityksen otsikosta sai.

Voi hyvää päivää, ajattelin.

Eeva-lehdessä on Suomen parhaat henkilöhaastattelun. Sen vuoksi en katkaise Eevan tilausta, olen uskollinen kestotilaaja, kuten olen myös Image-lehden tilaaja. Suomen Kuvalehden saan aina Mehtosen Reetalta viipeellä ja nyt eilen oli postilaatikossamme pussukka, jossa oli Eila Jaatisen Iloiset kilot - totta ja tarua tuhdeista tytöistä.

Aloitin kirjan äsken. Se oli lupaava. Räväkkä. Räväkkä johdanto. Pitää asettua valtatien reunaan ja odottaa, että Rekka Adventure jarruttaa ja pysähtyy kohdalle. Sitten on runo: Tämä kirja on sinulle/joka olet lihava/ja sinulle joka tunnet jonkun lihavan/sinulle joka haluat juhlia elämää ja ylenpalttisuutta

Juuri näin. Olen lihava, iloluontoinen pyknikko, joka aikoo nauttia elämästä ja ylenpalttisuudesta. Patrik Borgin kurssilla opin, että pitää syödä säännöllisesti - kyllä minä sen jo olin tiennyt monta vuosikymmentä, mutta vasta nyt meni perille. Koetan syödä säännöllisesti. Jos onnistun, hyvä. Jos välillä epäonnistun, annan itselleni anteeksi.

Sitä paitsi minulla on maalaistalon mahtiemännän niska. Sekä tietenkin ryntäät. Minulla voimaa, valtaa ja tahtoa. Nautin vallankäytöstäni ja olen nyt Niskavuoren ei kun Kaivokosken emäntä. Tikkisen Hannele puki tämän sanoiksi; Kaivokoski on yhtä komea nimi kuin Niskavuori.

Olin ajatellut samaa. Sama rytmi. Samanpituiset tavut.

Mehtosen Reetan kakkoskirjekorttiin kirjoitin, että Matti Rönkä on eronnut Hesarin kulttuuritoimittajavaimostaan Suvi Aholasta ja meni yhteen itseään ainakin kymmenen, jos ei viisitoista vuotta, nuoremman valokuvaaja-elokuvaaja Johanna Vuoksenmaan kanssa, eronnut on hänestäkin, Johanna Vuoksenmaan uudesta rakkaasta oli parisuhdehaastattelu jossain naisten lehdessä - ja nyt laatulehden kansiotsikko vihjaa, että Matti Rönkä on edelleen kiihkeä.

Eijjjjumalauta. Eeva-lehti on lähtenyt klikkauslinjalle. En ehtinyt lukea juttua. Edellisen kerran aloin kirkua Eevan kansiotsikoista, kun kannessa oli kaksi kertaa sana selvitä. Po. selviytyä. Suomen kielen ehdoton gurumme Liisa Manninen jaksoi muistuttaa meitä, että vain humalasta selvitään, mutta pulasta selviydytään.

Odottakaapas, googlaan itseäni ja Eeva-lehden kansiotsikkoja.

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2013-04-599810509

Vuonna 2013 Eeva-lehden kannessa kaksi haastateltavaa selvisivät. Voi kehno. Ja vuosikin oli onneton. Neiti Satiaisen Pyhän Immenkalvon vuosi.

....

Pujautin Eevan ja toisen lehden Reetan postilaatikkoon saatesanoina, että palautuksella ei ole kiire. En ehdi lukea nyt muuta kuin korkeintaan Suomen Kuvalehdestä jutun, jossa sanotaan, että vihreiden ongelma on omahyväisyys. Nettiotsikko on Onko vihreiden ongelma se, että itsekritiikkikin onnistuu kuulostamaan itsekehulta?

 Näin juuri. Päähän on vihreillä mennyt. Kusi.

Valitan. Olen Armon Vihreä ja jos Armon Vihreiden puheenjohtaja Max Mannola tai muu puheenjohtaja soittaa minulle seuraavien kunnallisvaalien alla, suostun ehdokkaaksi, jos vielä olen kirjoilla Rautavaaralla. En vielä ole ja voihan se olla, että en ole enää neljän vuoden kuluttua.

Joka tapauksessa olisi huisin hauskaa olla Rautavaaralla vihreä susiensuojelija ja Feministisen puolueen alajäsen - vihreät salli Feministisen puolueen jäsenien ehdokkuuden listoillaan. Varmistaisin ainakin sen, että en tule valituksi eikä koskaan tarvitse täällä sekaantua mihinkään kunnallispoliittiseen asiaan.

Totta kait haluaisin sekaantua. Mutta rautavaaralaiset eivät taatusti haluaisi sitä. Kun matkustin männä viikolla Varpaisjärven lävitse Lapinlahdelle Kaivokoskelta, poikkesin lakkatortulla ST1:ssä ja tungin itseni pääpersun ja Jussi Kokkosen pöytään. Jussi Kokkonen huomasi aivan oikein:

- Hei, tehän olette ihan kuin ... olette kuin teistä kuntapolitiikka olisi ihanaa!

Niin se onkin. On, kun sen osaa ja pääpersu Väänänen osaa. Hänen kanssaan hieman naureskelimme Lapinlahden Vasemmiston puheenjohtajalle, joka on soitellut kännissä ja itkeskellyt muillekin kuin minulle.

(Milloin vasemmiston järjestöväki saa puheenjohtajan ja muhkean taloudenhoitajattarensa pois napapaikoilta? Järjestöstähän saattaisi tulla ihan tolkullinen ilman heitä.)

 ...

Aloin miettiä, missä järjestyksessä asiat menivät. Siamäk Naghianin haastattelu, jossa hän kertoi sotatraumakokemuksistaan, olikin Kauppalehdessä ja häntä haastatteli Heikki Haapavaara, nyt jo edesmennyt. Heikki Haapavaaran vaimo on Anna-Stina Nykänen, Hesarin toimittaja.

Kylläpä vietin monta päivää netin ääressä, kun etsin Hesarin arkistosta Heikki Haapavaaran juttua Siamäk Naghianista. Lopulta olin selaamassa Hesarin nettiarkistoa ja jutun ilmestymispäivämäärän lehteä. Tajusin, että jokin ei täsmää.

Olin lukenut Hesarista Siamäk Naghianin haastattelun, jonka oli tehnyt Heikki Haapavaaran vaimo Anna-Stina Nykänen ja vasta koronavuonna. Haastattelu oli osa Yksinäisyyden ytimessä -juttukokonaisuutta. Juttukokonaisuuden aloittaa piispa Irja Askola, joka kertoo sairastumisestaan koronaan.

Askola oli 75 päivää yksin. Ainoa, joka uskalsi tulla luokse, oli ortodoksinen emerituspiispa Ambrosius. Hän sanoi, että enkelit kyllä suojaavat.

Lapinlahtelaisen elämäkertansa julkaisseen Siamäk Naghianin osuus alkaa lausein: "Menestyneinkin ihminen voi olla omalla tavallaan yksinäinen. Siitä kertoo huippukaiuttimia valmistavan Genelekin toimitusjohtaja Siamäk Naghian."

Juttu oli tullut ulos 26.12.2020. Minä jututin Siamäk Naghiania 28.5.2019. Oli Kuopion Alueen Kuppakamarin ei ku Kauppakamarin kokous ja Siamäk Naghianin haastattelu oli ollut Kuppaaaa ei ku Kauppalehdessä - ai et mie piän tästä vääntelystä - 28.2.2019.

Jutun takia tilasin Kaupuspuspustelulehden, jonka päätoimittaja AA Joku En muista huojui pikku pikku pierussa Jari Hanskan ja Susanna Kuparisen dokumenttielokuvassa Porttikelto Poriin. Niin huojui Rakkauteni Julma Valtikkakin, kun oikein tarkkaan katsoi. Hän sentään ei tullut Jari Hanskalle ja Susanna Kupariselle sössöttämään kännissä, kuten Saska Saarikoski, viinikaverinsa:

Saska Saarikoski: "Noi kysymykset ovat täysin naurettavia. Jos mä tuun tänne vetämään yhden paneelin ja otan tässä pari kaljaa.... Mua ei kiinnosta pätkääkään... sun dokumenttis ... Luuleksä, että tässä on jotain järkee."

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2015-02-1466899933

Missä Rakkauteni Julma Valtikka muuten oli silloin, kun hyvinvointivaltiota alettiin purkaa?

Demarissa, jommassa kummassa Keltapaskalehdessä ja Hesarissa. Minä olin Suomen Demokraattisessa Nuorisoliitossa töissä. Silloin vitutti, että olin SDNL:ossa, muttei vituta enää. Minulla oli aitiopaikka ihmisiin, jotka tajusivat, mitä Suomessa tapahtuu.

Demarissa, Keltapaskalehdissä, Hesarissa ja muissa valtalehdissä, kuten Kuppiaislehdessä Kuppakamarista puhumattakaan ei tiedetty ja vaikka olisi tiedetty, ei olisi välitetty vittuakaan. SAL:ssa (anarkistiliitto) ja SDNL:ossa tiedettiin.

Sitten alkoivat turkistarhan rehuvarastot palaa ja kaikki meni jotenkin ... vääräksi, vääristyneeksi. Vetäydyin. Mutta tämä on oma juttunsa kokonaan.

...

En ollut lukenut Kauppalehden juttua, kun Kuopion alueen kauppakamarin kevätkokouksessa 28. toukokuuta 2019 rohkenin puhutella lapinlahtelais-iranilaista yritysjohtajaa Siamäk Naghiania - en olisi puhutellut, jos olisin tiennyt, että hän on Nokian kehittäjiä. 

Jokin oli muuttunut tyypin olemuksessa. Uskalsin. Annoin heebolle Lapinlahden vammaisneuvoston ts. omat yhteystietoni. Jotenkin uskalsin ottaa puheeksi, että tiedän hänen Sara-tyttärensä ja tässä olisivat nämä. Elämäkerrassa oli jonkinlainen vastaus siihen, miksi Siamäk Naghian ei ottanut yhteyttä.

Vastaus oli sisällöltään tämä, että ei ottanut yhteyttä, koska ei ottanut yhteyttä. Tulivatko yhteystiedot ehkä sittenkin väärältä ihmiseltä? Varapuheenjohtaja on näissä PR-kuvioissa minua parempi, se on sanottava ja tunnustettava.

Minä olen parempi grillaamaan vammaispalveluvirkamiehiä. Se on vahvuuteni. En enää niin kovasti pelkää sitä, että leimaudun kuntalaiseksi, jonka lähestymistä pelkäävät ainakin arimmat sossutädit. Vähän välillä korpeaa se, pitääkö minun aina olla eturintamassa. Pitääkö minun aina leimautua räyhäpääksi? Miksi minä olen se ikävä ihminen vammaisneuvostossa ja vaikka tässä firmassa?

Olen mikä olen. Olen ikävä ihminen. En enää pelkää.

Mutta onko menestysyrityksen menestysjohtaja niin suuri herra, että vammaisneuvosto ei ole vain Se Juttu? Se jäi vähän kaivelemaan elämäkerran kuuntelussa. Miksei Siamäk Naghian lähettänyt vaimoaan vammaisneuvostoon, jos itsellä ei ollut aikaa? Tai olisivat vuorotelleet.

...

Olisimme voineet Saran vanhempien kanssa  jakaa vaikkapa kokemuksen taksinkuljettajista. Otin esille Kajoon-scheissefirman mieskuljettajan sen vuoksi, että taksi tosiaan haki Marian ensimmäisenä vammaisista koululaisista. Se tarkoitti työpäiväni alkamista kello kuusi aamulla.

Olin konttorihommissa jo ennen kahdeksaa. Joskus vajosin takaisin sänkyyn. Tänä aamuna en vajonnut, vaikka nukuin parin tunnin pätkissä aamuyöstä, kun tulivat yöpelot. Firma kaatui päälleni aamuyöstä. Minun pitäisi uskaltaa, vaikka oikeasti olen maailman arin ihminen.

Kajoonin mieskuski oli kuitenkin niin ihana ja niin joulupukkimaisen hyväntahtoinen ja hyväntuulinen, että en valita, vaikka lapsi joutui heräämään kello kuusi ja oli jo kello seitsemän viisitoista taksissa.

Myös Saastamoisen Kirsi oli ihana kuski. Hänellä oli meidän Vilma-kissan valkea pentu Danny. Danny ei taida olla enää elossa. Kirsi mainittiin nimeltä Naghianin elämäkerrassa. Rexin taksi -dynastian naiset, äiti ja tytär, olivat myös ylivetoja Marian kuljetuksissa. Olen jalo ja sanon tämän, vaikka Rexin taksidynastiaan liittyvään sukuun - ei Sneckeihin - liittyy vähän kummaa valheltelua, kuten rouva Lapinlahden vasemmisto ry:n taloudenhoitajatar aviomiehestäni sanoi. Että Matti valheltelee. Se ei suoranaisesti ole valehtelua, vaan sopivasti kiertomatta jättämistä, jotta itse jäisi edulliseen valoon.

Jääköön tämä nyt arvoitukseksi ja siellähän nyt mietitään (molemmat) päät punaisena, kuka kuka kuka ja mitä. Pikku paikkakunnan kammotuksia, sanon minä.

...

Olenpas minä nyt ilkeä.

...

Niin olenkin.

...

Erityislapsen vanhempien yksinäisyys tuli elämäkerrassa esille. En ymmärrä, miksi sen enempää Kauppalehti kuin Hesarikaan - kummassakaan Siamäk Naghianin jutussa - ei tuonut esille Saraa. Onko Joonas-toimittaja Kokkonen niin nuori tai nöösi, että sivuuttaa asian.

Mistä on kyse?

...

Aamulla söin puuron, join Matin keittämän kahvin jämät, keitin hieman omaa herkku-Korpi-kahviani, kirjoitin Reetalle, pakkasin Eevan ja Voi hyvin -lehden. Einin elämäkerran voisin kuunnella seuraavaksi. Kuuntelen parhaillaan Kristian Hannahin Alaskan taivaan alla ja siinä on kuvaus Vietnamin sodan veteraani-isästä.

Pitää vähäksi aikaa keskeyttää kuuntelu. Richard Powersin Ikipuut jäi kohtaan lahjatalous. Kohta oli mielenkiintoinen, mutta itse tarina nörtistä ei jotenkin napannut. Sen sijaan lumouduin Ikipuiden ensimmäisestä kertomuksesta: norjalaisista maahanmuuttajista preerialle ja toisesta: kiinalaisesta muslimista USA:ssa.

Lähdin ajamaan Rautavaaralle ja soittelin puhelimella. Uskalsin. Uskalsin soittaa ja selvittää asioita. Uskalsin ottaa puheeksi. Ehkä minusta vielä tulee jotain. Ainakin oman firman työyhteisösovittelija.

... 

Hei, tilasin Kauppalehden diginä eurolla, koska tarvitsin arkistostanne yhden jutun. En tarvitse Kauppalehteä enää, joten tilaukseni voi lopettaa, kiitos.

Terveisin
Pia Valkonen

Lehtien asiakaspalveluissa saa tehdä ihan mitä tahansa muuta, mutta tilausta sitä kautta ei voi lopettaa. Tästä asiasta saavat kyllä kiittää itseään, jos ihmiset kyselevät ja ovat epätietoisia: Huomaathan, että jakelun keskeytys ei ole sama asia kuin tilauksen peruutus.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi