Pia Valkonen

Olen hoitanut persujen puoluesihteerin Arto Luukkaisen ja hänen rouvansa tutkijatohtori Tarja-Liisa Luukkasen kissoja Porvoossa joskus viime vuosituhannella

Ulla-Maija Paavilaisen Kuin muuttolinnut -jatkiksen viimeinen osa oli pettymys

Kiitos Lapinlahti, saimme Sinusta tarpeeksemme, huomenna emme enää asu täällä!

ti 31.8.2021

Meistä tullee nyt Matin kanssa huomenna rautavaaralaisia. Ihan virallisesti, jos vain digi- ja väestötietojärjestelmä ensi yönä, kun kuukausi vaihtuu, tunnistaa osoitteemme.

Meidän talomme onkin kunnan sydeemeissä ihan tavallinen omakotitalo, vaikka se loistaa ympäristöönsä kuin Naantalin aurinko ja luo meille lohtua, iloa ja onnea sekä kaikkea, kaikkea, mitä avioliitostamme on vuosia puuttunut.

Kaivokoski on ratkaisu ja kaikkea, kaikkea. Olisin halunnut matkustaa sinne tänäänkin täältä helvetin hornasta, Lapinlahden keskustasta, jossa hermojani riipivät ylitsemme humisevat autot, moottorikerholaiset pakoputkineen ja taajaman alituinen taustahurina.

Oli pakko maksaa laskut ja selvittää palkanlaskentaohjelman linkki läppärille. Nyt linkki on läppärillä ja jopa palkanlaskun pitäisi onnistua Rautavaaralta. Pupun avulla. Pupu on kaksikorvainen nettilaatikko, jota kautta asiat hoituvat, jos DNA tai Telia tai Elisa niin sallivat.

Kesällä Elisa ei sallinut. Yhteys katkoi ja pätki Kaivokoskella. Oli ollut ukkosmyrsky ja jotakin oli poikki. Siitä viisastuneena otan Kaivokoskelle aina mukaan mahdollisimman monta yhteyttä ja opettelin jakamaan nettiä puhelimestakin.

Evry Jydacom varmaankin unohti, että minulla oli KAKSI asiaa, jotka piti hoitaa. Juuri nettiyhteyden läppärille sain hoidettua puhelimeen vastanneen neuvojan avulla ja toisen neuvoja pani johonkin selvitysjonoon.

Kiva! Palkkaohjelmaneuvoja soittaa takuuvarmasti huomenna, kun olemme Kasvu Openissa. Onneksi sain Elisan laskuasiat hoidettua puhelimella ystävällisen asiakaspalvelijan avulla. Olin maksanut liikaa ja liikasuoritus meni ihan väärään kohteeseen ja sitten piti pyytää yksi läppäri omalle erilliselle laskulleen - ja siinähän päivä sitten olikin.

Suomen Kuvalehdessä (33/2021, 20.8.) oli Lauri Lehtisen Suoraan sanoen -kolumni tai -haastattelu Puoluesihteerin tehtävä - Arto Luukkanen uskoo tekevänsä Riikka Purrasta Suomen pääministerin.

Haastattelussa Venäjä-tutkijaksi itsensä asemoiva Arto Luukkanen närkästyy toimittajalle siitä, että tämä kysyy, voiko persuilta odottaa paluuta Timo Soinin aikojen uskonnollisempaan suuntaan, kun puoluesihteeri on vihitty papiksi.

Luukkanen vähän ärähtää, että uskontoa ja politiikkaa ei pidä sekoittaa - ja että hän on ollut pappina vain kolme vuotta. Venäjä-tutkijana neljännesvuosisadan.

Jännä juttu, että onnistuin osumaan hoitajaksi Luukkasen vaimon pikku siskon, elokuvaohjaaja Tuija Halttusen (Hän taisi olla jo silloin siskonsa miehen vihkimä rouva Halttunen, ehkä ei ollut kuitenkaan) kanssa pastorin kissoille juuri silloin, kun tämä oli pappina Porvoossa.

Muistaakseni asuimme Luukkasten Porvoon-omakotitalossa kissanhoitoviikonlopun. Olin kovin ylösotettu luottamustehtävästämme, vaikka en mikään erityinen kissanystävä silloin ollut. Minusta kissankusilaatikot haisivat pahalle.

Nauratti, kun tänä aamuna Suomen Kuvalehteä lukiessa alkoi yht´äkkiä kissänkusi haista nenään. Ajattelin, tulipa vahva muistikuva - jopa haiskahtaa.

Sitten tajusin, että pöydän päällä oli tuoretta basilikaa. Se toden totta haisee samalle kuin Birgitan vessa. Birgitta on nyt vaihteeksi Lapinlahdella. Repäisi pitkän haavan Matin ranteeseen ja rimpuili niin, että luulin gerbiilihäkin hajoavan. Kuuntelin tappelua oven toiselta puolelta.

Matti sanoi, että kattia ei oteta enää ikinä mukaan. Olen toista mieltä, sillä ensi viikon ehkä asun Kaivokoskella ja käyn vain maanantaina laskujen teossa Lapinlahden konttorilla. Tai saa nyt nähdä.

Kissa tuntuu aina olevan väärässä paikassa.

Sain Anna-lehden viime viikon numeron Mehtosen Reetalta postilaatikkooni. Peruin tänään Glorian. Se sisältää liikaa muotia ja meikkejä.

Annassa oli Kirsi Pihan kirjallisuuskolumni. Siinä hänellä oli vuorossa S-kirjain  ja teksti kertoi José Saramagosta.

Kirsi Pihalla on näköjään ärsyttävän arkaainen tapa käyttää tuo-sanaa artikkelina. Virhe sai ärtymykseni äärimmilleen: ".... Samalla kun tämä kiistatta vaikeuttaa alussa lukemista, se lopulta mahdollistaa ainutlaatuisen rytmin. Kun tuohon rytmiin... "

Argh.

Suomen kielessähän ei tunnetusti niitä käytetä. Artikkeli on wikipedian mukaan kieliopillinen apusana eikä Suomen kielessä esiinny varsinaisia artikkeleita, mutta pronomineja eräs, yksi ja se käytetään toisinaan artikkelin tapaan, varsinkin puhekielessä.

Väärää määräisen artikkelin käyttöä oli lauseessa: "Kirjailija meni kotiin ja ilmoitti vaimolleen, että hänen elinaikanaan tätä kirjaa ei saa julkaista."

Olisi riittänyt: "...hänen elinaikanaan kirjaa ei saa julkaista."

Ulla-Maija Paavilaisen Kuin muuttolinnut -jatkiksen viimeinen osa oli typerä. Tuli ihan mieleen Disneyn lasten animaatiot, joiden lopussa on aina huima taistelukohtaus. Hörönlörönlöö. Luin edellisen osan ja se jäi jännään kohtaan. Kuka ihmeen Petri vokotteli jatkiksen päähenkilöä Satua?

Viimeisessä jaksossa kävi ilmi, kuka Petri oikeasti oli. Hörönlörönlöö. Lisäksi Satun Tommi-mies, uusiomies, antoi kaiken anteeksi. Aivan epäuskottavaa.

Mutta jos moista heppoistekstiä saa pahvikansien väliin, antaa se toivoa. Kyllä minäkin saan oman hybridini julkaista. Julkaisen itse, ihan omin pikku kätösin. Plumps, painan täppää, julkaise, ja siellä on.

Keittäkää tai paistakaa.

Nyt oli uusimmassa Annassa monta ärsytyksen aihetta. Oli hyvä, että Riikka Heinonen oli haastatellut Jyrki Lehtolaa. Haastattelu oli hyvä ja paljastava. Ärsyynnyin itse Lehtolaan.

Jos ammatti-ilkeilijän illat päättyvät viskiin, arvelen, että osa Tunteista-esseekokoelman teksteistä hän on kirjoittanut kännissä. Kuvassa Lehtolan naama ei ollut aktiivijuopon turvoksissa, joten varmaan ihan yhtä paljon alkoa ei hänellä kulu kuin opiskeluaikoinamme - jolloin Lehtola vei minulta bestiksen, Oilin.

Tätä jaksan aina muistella. Toinen viejä oli kirjailija Päivi Alasalmi, mutta hänelle annoin anteeksi jo siinä vaiheessa, kun luin kirjailijan kivittäneen lapsensa koulukiusaajan kodin ikkunoita.

Niin minäkin olisin mieluusti tehnyt, kun Mariaa kiusattiin. Tyydyin vain kutsumaan koululle poliisin ja poliisin sosiaalityöntekijän sekä ostamaan opettajainhuoneeseen opettajien käsikirjaksi Anne-Mari Soudon väitöskirjan Arkipäivän rasismi koulussa - Etnografinen tutkimus suomalais- ja maahanmuuttajanuorten ryhmäsuhteista.

Ikkunoiden kivittäminen olisi ollut pikantti lisä Lapinlahti-inhossani.

Marialla oli kaksoisstigma. Hän oli mamulapsi ja cp-vammainen. Vuokrakerrostalojen älyköt kertoivat valeprofiilin varjosta Facebookissa, että hän on vitun vammainen iponalle ja hänen tulisi tappaa itsensä.

Vielä vähän aikaa sitten lastani varjosti painajainen, jossa hän makaa koulun pihalla ringin keskellä ja koulukaverit potkivat häntä. Kiitos Lapinlahti, olemme todellakin saaneet Sinusta tarpeeksemme!

Enkä nyt mainitse aviomieheni kiusaajia. Tai voisin vaikka mainita. Ihan nimiltä.

Opettajisto koetti kiemurrella irti kiusaamistapauksesta. Kiusaaminen oli tapahtunut Facebookissa - ei koulussa. Jep, jep. Matin ja Liisan koulun opettajisto oli aivan täysin puusilmäinen oppilaiden ryhmäsuhteita  kohtaan. Siksi heidän olisi kannattanut raottaa Anne-Mari Soudun väikkäriä.

Enpä usko, että kukaan kirjaa edes vilkaisi. Kun Marialta kerran muudan oppilashuollon ihminen kauttani kysyi, mitä hän jäi Lapinlahdelta kaipaamaan, Maria sanoi suoraan: En mitään.

OIKAISU:

Eilisen Neptunuksen kuu -merkinnässäni taiteellinen vaikutelma meni faktojen edelle. Sain huomauksen sähköpostilla, johon vastasin seuraavasti: "Tota ni. Ööööö. Ei me sitä (Plutoa) taivaalla nähty, kun Matin puhelin näytti sen, missä se vois olla, jos näkyis."

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi