Mikko Valtonen, Petri Hänninen, Stroibat ja Konevitsan luostarin johtamisopetukset - nämä kaikki eivät liity toisiinsa

to 26.8.2021

Kappasta. Rykäisenpäs Tikkisen Hannelelle aamupäiväkahviblogin. Työyhteisösovittelukoulutus alkaakin - netissä - vasta kello yhdeksän. Minä aina valmistaudun puoli yhdeksäksi, joten täten lupaan unohtaa taas ensi kertaa tämän asian.

Ehdin vielä keittää itselleni toiset kahvit. Äsken Matin ennen viittä keittämä sumppi vasta hieman aukaisi silmiäni. Minä tein silloin koiratyöt ja söin mieheni keittämän puuron ja painuin takaisin punkkaan. Puoli kahdeksan Matti soitti, meninkö Kaivokoskelle.

- En. Heräsin juuri, mutisin.

Näin sitä vain dialogia harjoitellaan. Miten se voi olla niin vaikeaa romaanin kässärissä?

Eilen lähdin ajamaan Kaivokoskelta Juukaan siskon luokse pistäytymään ja ostamaan K-marketin halvinta koiranmakkaraa Juuan K-marketista - höhhööh, unohdin sekä koiranmakkaran että jauhelihan, oman tämän päivän lounaani, jonka Matti pyöräyttää aina siinä sivussa kuin itselleenkin.

Birgitta oli näyttäytynyt kerran ja vaikka koko päivän huhuilin portailla ja välillä pidin talon ovea auki, ei katinpentele suostunut tulemaan sisään. En edes ottanut koiria mukaan sen takia, että uskaltaisi. Hävisi aamu-Latzien jälkeen kuin pieru saharaan. Olkoot, ajattelin. Viikonloppuna varustaudumme haavilla ja pyydystämme kissarouvan Paulalta saamaamme koirahäkkiin.

Matkalla tsekkasin vielä oman blogimerkintäni ja kirjoitusvirhehän sinne jäi. Koetan korjata sen nyt. Puhelimessani oli myös timmiä Mikko Valtosen taideanalyysiä Hannelelta. Mikko Valtonen oli hänen ammattilaissilmänsä mukaan kiteyttäjä. Freesi, tuore ja raikas.

Se on niin totta. Valtosen taulu Masennus, jossa hänen hahmonsa Olmi vai mikä se nyt olikaan, on kaivanut itselleen kuopan, josta johtaa ylös vain kapea väylä. Siitä ei Olmi enää mahdu ylös.

Hannele huomautti, että Alapitkän koulun muraali on maalattu Mikko Valtoselta lainatulla ajatuksella. Niin muuten onkin! Mutta mielestäni muraali on valju ja hengetön. Arvelen, että Mikko Valtonen olisi osannut omalla ajatuksellaan sen paremmin.

Muraalitaiteilija on ollut joku Petri Hänninen. Pitää tutkia.

Hannelen lempitaulu on pieni punainen tupa ja Suomen lippu salossa. Muistan sen ja tietenkin hennonpinkin puumulkun. Sen Valtonen oli nikkaroinut puunpalasesta, jossa oli oksa stondiksessa. Ai, että Matti vihaa sitä ihan yhtä paljon ja yhtä juuttuneena kuin minä neiti Satiaisen häpykarvoihin.

Tämä tulee nyt muuten Kristin Hannahin kirjasta Alaskan taivaan alla. Romaani on nuoren tytön kehitysromaani ja kertoo perheestä, joka muuttaa Vietnamin-veteraani-isän painajaisia pakoon Alaskaan. Isä rakastaa Lenin äitiä yli kaiken, mutta ei voi mitään sille, että kun pimeä vuodenaika iskee kiitospäivän tienoilla, hän vajoaa painajaisiinsa ja käy arvaamattomaksi.

Leni ei ymmärrä äitiään eikä äidin toivotonta rakkautta isää kohtaan.

Me olemme samalla tavalla Matin kanssa kietoutuneita. Mutta näillä sitä mennään. On mitä muistella. Toki hakkaamme toisiamme vain henkisesti.

Lenin perheen pelastaa alaskalainen pienyhteisö. Naapurit. Paras hahmo on lihava musta nainen, kauppias, joka on entinen juristi, syyttäjä. Väkivaltainen alkoholistimies oli hakannut muka itsepuolustukseksi naisen siskon muusiksi niin, että sisko piti haudata sinkkiarkussa. Lihavaa mustaa naista pelkää jopa vapiseva Vietnamin-veteraani.

Ai, että tykkään siitä hahmosta.

Piti kirjoittamani, että oikeastaan opin johtajaksi Konevitsan luostarissa. Tulkkasin rakennustyömailla ja kun varsinaista johtoa ei projekteissa useinkaan ollut, tulkista tuli sellainen. Kun vielä luostaria jälleenrakensi Pietarin underground: entiset narkomaanit, tappajat, vangit, vankilassa perseeseen pannut petuhit, ties minkä sodan veteraanit ja muut kummajaiset, oli siinä tekemistä - ja mukavoo oli.

Neuvostoarmeijassa oli käsite stroibat. Stroitelnyij bataljon. Muistuttaa jotenkin nykyistä Lapiomiestä se.