Kirsi Pihan isä

pe 6.8.2021

Tulihan se sieltä. Kirsi Pihan ja Hannu Mäkelän kirjekirjassa Pimeän yli tuli kohta, jossa Piha kertoo isästään. Kuvaus on kaunista ja satuttavaa. Isä oli yhtä aikaa älykäs keskustelukumppani ja osasi kohdella tytärtään huomaavaisesti. Ensimmäinen muisto on siitä, kun isä paiskaa tyttärensä nukenvaunut seinään. Tytär tietää, että isä ei suuttunut hänelle, mutta silti teki ja tekee edelleen kipeää.

Näin yksinäisen alkoholisoituneen, vähän pelottavan miehen helsinkiläisasunnon eteisessä, käytävän päässä. Isä toi viimeisen joululahjan tyttärelleen.

Samassa yhteydessä Piha tarkastelee sitä, että ihminen voi olla yhtä aikaa hyvä ja paha. Tai oikeastaan ei ole hyvyyttä tai pahuutta, hän kirjoittaa, vaan on olemassa jana, jolle asetutaan. Pahuus voi olla kohtuuttomuutta.

Minä olen sitä mieltä, että paljon pahuudeksi ajateltua on rikkonaisuutta. Nyt menee kliseilyn ja hellsteniläisyyden puolelle, mutta me hieromme yhteen rikkonaisuuksiamme. Joskus jopa toistemme naamaan. Silti! Ei kannata jättää elämättä sillä perusteella, että jokin asia saattaa satuttaa.

Sanon tämän nyt etupäässä itselleni. Kyllähän minä tiesin, millainen podarok oli lasteni biologinen isä. Olenko sanonut sen satamiljoonaa kertaa, että hänen raahaamisensa Suomeen oli välttämätöntä. Ilman Leonidia ei olisi Mariaa tai Annaa.

Jos olisin jäänyt odottamaan hedelmöittymistäni maailman kilteimmän ja herkimmän kuopiolaistoimittajan kanssa, olisin saanut odotella maailman tappiin. Eikä hänen fiksuja ja tasapainoisia, akateemisen uran valinneita ja valitsevia lapsiaan olisi syntynyt.

Nyt muuten menee Milanon Naisten paratiisin puolelle. Kävi sääliksi anorektista Ludowicaa, kun jäi kiinni häämekko yllä siitä, että veti barbituraatteja vaikka olikin "raskaana". Tai muka raskaana. Onneksi hänellä on kova, tiikerin lailla tyttärensä puolia pitävä äiti, joka yhtä aikaa äitiydessään raivoisa, mutta myös viisas.

Oikeastaan ihailin rouva Branciaa siinä kohtaa. Hän sanoi tyttärelleen, että kaikki tekevät virheitä - ja ei kun nokka kohti Pariisia. Pariisin debytanttina voi olla jopa etua siitä, että taustalla ovat salaperäisesti peruuntuneet häät.

Sitä paitsi vaikka italialaisen saippuasarjan tuotanto on halpis, hääpuku yllään kamarinsa lattialle lyyhistynyt hienostoneito oli häikäisevä ja riipaiseva yhtä aikaa. Kunpa olisin saanut pysäytettyä kuvan siihen ja otettua stillin tietokoneen ruudulta puhelimeni.

On totta, että elokuvan, seitsemännen taiteen, lumo välillä karisee, kun äänittäjän mikin varjo näkyy kuvassa eikä Tikkisen Hannele ei esimerkiksi lakkaa nauramasta pahvisille lavasteille, vaikka olen sanonut, että hän löytäisi sarjasta itsensä: Pisteliään ja älykkään kreivitär Adelaide de Saint Erassimon.

Hihkaisen aina ilosta, kun köyhä, mutta äärimmäisen oikeamielinen Angela, pukeutuu ulkoilua varten tai tulee köyhään kämppäänsä pihalta -  hän kietaisee kaulaansa tai kaulastaan neuvostovalmisteisen kukkahuivin. Riccardo lähetti Angelan Australiaan kiinnostavalla tavalla. Odotan Angelan paluuta, hän on lempihahmojani sarjassa, kuten myös Angelan isoveli Marcello. Marcellolle toivon onnea Robertan, tulevan insinöörin kanssa.

Eilen illalla pakkasimme kolme koiraa, kissan, yhden kirsikkatomaattipehkon ja röykkiöittäin tavaraa KUGiin ja tulimme Kaivokoskelle. Hyvin mahduimme ja kestimme Birgitan kiukkuisen nau´unnan. Kestimme myös kissankakan löyhkän. Protestiksi Birgitta väänsi taas kuljetuslaatikkoonsa paskan.

Ensin oli ajatus, että ajamme maasturin tänne marjaretkiä varten, mutta sitten minä vaikutin niin epävakaalta olemattoman lounaan (siemenleipää ja juustoa mikroaaltouunissa) takia, että Matti sanoi meidän lähtevän yhdellä autolla. Hän näki, etten ole oikeustoimikelpoinen, vaikka paistoin itselleni iltapäivällä jauhelihaa ja keitin vehnämakaronimöllyköitä.

Tänään olen hoitanut työasioita etänä. Puhelimet toimivat Kaivokoskella ja nettikin. Pieni keskeytys tuli, kun läppäri ei alkanut ladata. Täällä on huonoa sähköä.

Kirsi Piha kirjoitti kirjeensä lopussa, että kuolleesta ihmisestä etsii vaistomaisesti hyviä puolia. Äiti, joka on ilmeisesti edelleen elossa, on ikään kuin itsestäänselvyys. Näin kirjoitti äidistään Karl Ove Knausgårdkin. Isä oli ongelmallinen eikä Knausgård halunnut, että hänen omat lapsensa kyyristyvä vaistomaisesti kasaan, kun isä tulee huoneeseen.

Leonid varmaankin on saanut päänsä ympärilleen jonkinlaisen sädekehän. Ei, ei päänsä, vaan ison nenänsä! Ison Intohimon Julman Valtikan. Hähää, rouva Revaperä, ja hänen töpönenäiset miehensä! Lällällää.

Kun asiaa miettii, olen itse mieluiten itsestäänselvä äiti, joka on aina siellä, vaikka mikä olisi. Näin toimii Milanon Naisten Paratiisin Silvia Cattaneo. Ja näin rouva Brancia. Äidit, nuo väkevät, toivon näkevät.

Vein rouva Revaperälle lahjaksi kesällä 2018 Lauri Viidan runokirjan. Kirjoitin hänelle nätisti kirjan etulehdelle äideistä. Ei tainnut ihan ansaita nättejä sanojani hän äitinä. Millainen äiti..... oikein.....? Uh, parempi kun en kirjoita tämän enempää.