Pia Valkonen

Kirjeenvaihtokirja Pimeän yli

ti 10.8.2021

Katja Keisalan Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille ei ilmestykään vielä äänikirjana tänään, kun linnut menevät Laurina laumaan. Illalla kuuntelin hetken Maisku Myllymäen romaania Holly ihan randomina vai miten nykyajan nuoret sanovat. Random on umpimähkäinen ja sattumanvarainen.

Jyri Paretskoin Nimetön räjäytti äänikirjatoistopalveluni. Storytel alkoi työntää minulle tarjolle kaikkea paskaa. Menestysdekkaristeja ja sen sellaista. Illalla, kun sytyttelin kesäkeittiön vedenlämmityspöntön alle tulia tuntisotalla, selasin jotain kiinnostavaa kuunneltavaa, joka ei ahdistaisi.

Holly alkoi kiinnostaa ja kirjan tapahtumien edetessä tunnelma tiheni. Lintuaktiivinen toimittajanainen matkustaa autiolle saarelle haastattelemaan omituista erakoitunuttta teatterinaista ja kun teatterinainen alkaa puhua aviomiehensä hukkumisesta ja siitä, kuinka oli hautajaisten jälkeen vain noukkinut matkalaukkunsa, pysäytin siihen kohtaan.

Ei kiitos, ei tiheätunnelmaisia äänikirjoja, kun edessä oli yö Kaivokoskella seuranani vain koirat. Richard Powersin Ikipuut jouduin keskeyttämään kohtaan, jossa oli amerikkalaista sotakuvausta jostain kaukoidästä. Ihan kuin sotilaat olisivat olleet Thaimaassa.

Ikipuut on upeaa kuvausta ja lumoava, mutta sotakohtaa edeltänyt kuvaus amerikkalaisista psykologian opiskelijoista, joilla tehtiin epäeettistä tutkimusta vankilassa, oli niin tenhoava, että pulssini nousi. Sotakuvauksen kohdassa ajattelin, että tämän vuokseni en yöuniani menetä ja etsin jotain muuta. Ensin kuuntelin jonkin aikaa Hollya ja heitin senkin sivuun.

Itse asiassa Ikipuiden psykologisesta testistä tuli mieleen työnohjausopettajamme meille opiskelijoille tekemä koe hänen omakehittämästä johtamispelistä. Peli oli aivan perseestä ja minä en oppinut siitä mitään muuta kuin sen, että suurimmasta osasta lammasmaisia opiskelijatovereitani en pidä. Ainoastaan yksi Tampereella asuva psykoalan ammattilainen kyseenalaisti opettajamme metodit.

Hän ei totellut. Muut leikkivät open kehittämää peliä kuin ääliöt.

Selasin ja selasin Storyteliä tiskivesiä lämmitellessäni ja lopulta löysin Mariankin mainitseman esseekirjan korona-ajalta: Pakopisteen. Aloin kuunnella ja meni hurahtamalla ohitse, kenen teksti oli ensimmäinen. Luulin, että Hannu-Pekka Björkmanin, mutta hänen oli vain ääni.

Kirsi Pihan ja Hannu Mäkelän kirjeenvaihtokirja Pimeän yli tuli illansuussa loppuun. Juhanin Ihanuksen Sanat että hoitaisimme sain bestikseltä printtinä. Luin sitä hetken ennen nukkumaan menoa ja nyt hahmottelen ennen Lapinlahdelle laskutukseen menoa hybridiromaaniini runkoa.

Tämä on ihana lause Ihanukselta: "Moninaiset identiteetit eri ympäristöissä kätkeytyvät myös totunnaisten sosiaalisten roolien ja naamioiden taakse. Terapeuttinen polesis-prosessikirjoittaminen voi luodata, puhutella ja ilmaista kielen merkitysleikin myötä hukkautumaisillaan olleita subjektiviteetin mahdollisuuksia ja siirtää syrjään elitistiset ja sovinnaiset poseerausasennot rohkaisevien muutosnäkymien tieltä." (Juhani Ihanus Sanat että hoitaisimme - terapeuttinen kirjoittaminen s. 22)

Kirsi Piha oli kirjekirjassa avoimempi. Hän kertoi avoimesti monta kertaa kirjettä kirjailijaidolilleen Hannu Mäkelällle kirjoittaessaan miettineensä, voiko tästä puhua tai tästä. Hannu Mäkelä ei kysy eikä kyseenalaista mitään omista tarinoinneistaan ja jorinoinneistaan.

Hannu Mäkelällä oli tiukka sosiaalinen naamio. Pitää lukea hänen Pilven reunansa. Olisiko siinä yhtään ryppyä A-auvossa? Edes pientä säröä. Muudan tarkkaavainen ja analyyttinen lukija luki Mäkelän A-rakkauskirjaa niin, että se on epävarman vanhan miehen epätoivoista suitsutusta nuoremmalle kumppanilleen.

Mitä Mäkelä peittää A-suitsutuksellaan? A sitä ja tätä ja A on hänen Elämänsä Valo. Nykyinen Valo. Valo oli jo venäläinen Svetakin, ihan kirjaksi asti. Kirja äkkiä kuolleesta venäläisesetä vaimosta oli koskettava ja paljas. Loukkaannuin suuresti, koska kirjeenvaihtokirjassa ei ollut sanaakaan Svetasta. Voihan se olla, että Piha ja Mäkelä kirjoittivat toisilleen jotain muutakin, mutta julki tuli ainoastaan tämä mikä Pimeän yli -kirjassa julkaistiin.

Pihallahan oli oma samantyyppinen käänteentekevä huonon uutisen kokemuksensa. Hän kuvasi Mäkelälle, kuinka hän pyöri energisenä tuolissaan ympäri, ympäri, ympäri ja ympäri; ensin tuskastui äiti ja sitten isäpuoli. Piha ilmoitti nokkavasti isäpuolelle, että tämä ei voi häntä komentaa, koska ei ole hänen oikea isänsä.

Ja sitten tuli aikuisen harkitsematon kostoisku. Isäpuoli ilmoitti julmasti, että oikea isä ei voi tytärtään enää komentaa, sillä hän on kuollut. Koska uutinen oli pikku tytölle karmiva järkytys, äiti ja isäpuoli keksivät hätäpäissään, että isä oli kuollut sairauteen tai sairauskohtaukseen, en muista, kummin.

Isän kuoleman todellinen laita kävi Kirsi Pihalle ilmi vasta vuosia myöhemmin. Se oli ollut itsemurha. Isän kuolinuutisen vuoksi Kirsi Pihan elämää on aina varjostanut uhka siitä, että kun hän on onnellinen, on jossain sattunut kuitenkin jotain kamalaa, mitä hän ei vielä tiedä.

Kirsi Piha purki tätä Hannu Mäkelälle, joka ei vastannut siihen oikeastaan mitään. Mieskirjailijan vastauksista puuttui lämpö ja jakaminen. Olisihan Mäkelä voinut sanoa, että voi kultapieni, ymmärrän täysin, mitä tarkoitat; Svetan kuolema vaikutti samoin.

Ehkä Mäkelä näin kirjoittikin, toivottavasti kirjoitti. Jospa vastaus oli vain sensuroitu julkisuudesta.

Sen sijaan Mäkelä, ilmeisesti tosissaan melko mölliäinen tunne-elämältään, kirjoitti tympeästi isästään, joka oli mennyt elämään 102-vuotiaaksi, kun ei ollut älynnyt edes poikansa tähden kuolla aiemmin. Lisäksi Mäkelä ei aio lukea Jörn Donnerin pojan Otto Gabrielssonin kirjaa Rikkaruoho (ruotsiksi Vildhavre – Sista brevet till pappa). Ymmärsin näin, että ei lue sen vuoksi, koska kirja liippaa liian läheltä; Mäkelä ei ole jostain syystä saanut katkaistua ylisukupolvista huonoa isä ja poika -suhdetta.

Sen Mäkelä myönsi, että suhde omaan yli viisikymppiseen poikaan ei ole paras mahdollinen. Mutta sitten tulee isä ja poika -suhteesta diibadaabaa. Syitä on niin sysissä ja sepissäkin, Mäkelä kirjoittaa. Samassa kirjeessä hän kertoo ylpeänä olleensa naimisissa jo kaksi viikkoa ja yhdessä ihanan A:n kanssa pitkään: On noustu mäkiä ja laskettu mäkiä.

Siis niiku kaunokirjailija kirjoittaa näin. Diibadaaba ja daabadiiba.

Hannu Mäkelä vaikutti suorastaan hyiseltä, kun kirjoitti koronasta. Hän oli aivan misogyyninen. Mäkelän mukaan ihmisiä on maailmassa liikaa ja korona tappaa heidät, jotka ovat muutenkin valmiita lähtemään täältä; vanhoja, sairaita, lihavia, diabeetikkoja tai tupakoitsijoita.

Kyllä kylmäsi, kun luin kohdan. Kiinnostavaa on, että ihmiset, jotka kirjoittavat liikakansoituksesta, eivät tee itsaria. Hannu Mäkelähän on elämänsä elänyt. Hän pelasti jo venäläisen Svetan epätoivoisesta tilanteesta - suhdehan oli ihan win, win, Mäkelä pääsi eroon huonoksi käyneestä avioliitostaan ja Sveta liepeissään roikkuvista venäläisistä miehistä.

Mitäs sitä enää elämästä nautiskentelemaan ja A:ta palvomaan - pitäisi tajuta tappaa itsensä tai hankkia edes korona ja haihtua vääristämästä väestöpyramidia.

Miksi Mäkelä ärisee siitä, että jos korona tappaa vanhoja ihmisiä, hyvä, joutavat vanhat ihmiset mennä; vääristynelle väestörakenteelle sen parempi, ja samaan hengenvetoon suunnittelee itse elävänsä vielä ainakin 20 vuotta, koska on juuri tavannut elämänsä rakkauden - tai otti itselleen omaishoitajan, kuten presidentti, jota niin kovasti ihailee. Minusta Mäkelä ei ole looginen tässä kohtaa.

Onko niin, että jos Ihana A polttaisi tupakkaa ja korona tämän tappaisi, olisi se kauhea tragedia, sillä Ihana A on varattu juuri hänelle seuraavaksi 20 vuodeksi ja juuri Hänellä on oikeus olla se pikku mutka väestöpyramidissa liki satavuotiaana äreänä ukkona, jolla on huono suhde poikaansa?

Vai onko satunnainen ja täysin epäreilu Svetan kuolema tehnyt Mäkelästä hyisen? Vai provosoiko Mäkelä tahallaan kirjeenvaihtokirjassa, mutta Kirsi Piha ei tartu provokaatioon? Olisi Piha nyt edes jotain vastannut. Oliko väestöpyramidikohta jotain kymmennen tason kaunokirjailijan ironiaa? Oliko hyisessä tekstissä jokin niin hieno taso, että se ei auennut?

Kaikkea tässä vielä, mutta iloa siitä, että korona tappaa vanhoja ihmisiä ja muuten epäkelpoja, valmiita lähtemään, kuten meitä ylipainoisia kakkostyypin diabeetikkoja, astmaatikkoja, syöpäsairaita tai tupakoitsijoita, herraisä, tätä en olisi Mäkelästä uskonut.

....

Myös Ihana A lukee Kirsi Pihan ja tuoreen aviomiehensä kirjeenvaihdon. Niin minäkin tekisin. Jos havaitsisin, että olen naimisissa miehen kanssa, joka on taipuvainen kiinnittymään itseään nuorempiin heliseviin ja eloisiin naisiin - naimisissa Mäkelä on viidettä kertaa ja Anna Kortelainen on hyvin Kirsi Pihan tyylinen, minäkin lukisin mieheni kirjeenvaihdon.

Niinhän nykyään teenkin. Jätin vuosikymmenen ajan lukematta - ja mitä tapahtui? Miehelleni ikuiset neitsyet ennen sukupuoliyhdyntää, sen aikana ja vielä jälkeenkin - kirjoittelivat vanhan miehen kaipuustaan ja isisyli-ikävästä. Ehkä vieläkin pösilömpi tapaus ihmetteli aviomiehelleni, miksi vanhat ukot rakastuvat häneen, voi Pyhä Uskovainen Neitsyt sentään - joskus tuntuu siltä, että jossain tapauksissa uskontausta kutistaa aivot.

Niin eihän sellaista voi mies vastustaa eikä myöskään sairaalloisesti lihavien Lady Dominoiden nahkavyösulkeisia. Kun mami käskee, mies menee polvillen ähräämään vaikka jättiläismäisen hmmmm liukuvoidenpurtilon ääreeen. Oijoi, vieläkin koskee. Sattuu ihan saatanasti.

....

Odotin koko kirjeenvaihdon ajan kapitalismin analyysia. Mielestäni Hannu Mäkelä listasi alkuun kapitalismin kirjeenvaihdon potentiaaliseksi aiheeksi. Mäkelä siitä vähän sivulauseissaan pari kertaa kirjoitti, mutta kokoomus-Piha ei mitään.

Ei Piha myöskään tunnistanut uusliberalistista puhetapaa Keltaliivien turhautumisen taustaksi. Muistaakseni Piha kyllä Keltaliivien suuttumusta ymmärsi ja tajusi sen, että ilmastonmuutoksen torjuntaa ei pidä sälyttää köyhien kannettavaksi - rikkaiden on luovuttava kuormittavasta elämäntavastaan.

Hannu Mäkelä oli omimmillaan kirjoittaessaan vähän nyreästi tai nyreilevästi. Esimerkiksi virolaisista kulttuuritekijöistä ja kirjailijoista hän sanoi, että kun Viro kääntyi länteen, virolaiset kirjailijat unohtivat nanosekunnissa suomalaiset kollegansa, jotka heitä olivat neuvostoaikana auttaneet.

Sain kiinni äänikirjasta kaksi nimeä: Jaan Kaplinski ja Piret Saluri. Oli listassa muitakin, mutten saanut kirjoitettua ylös eikä äänikirjaa kykene kunnolla selaamaan taaksepäin myöhemmin, ellei tee muistiinpanoa ohjelmaan.

Jaan Kaplinski ja Piret Saluri eivät unohtaneet. Muiden mielestä suomalaiset eivät ole tarpeeksi eurooppalaisia, ovatpahan vain tyhjänpäiväisiä fenno-ugreja, elleivät peräti vähän mongoleja. Minä muuten kuuntelen Anni Kytömäen suosittamaa Richard Powersin Ikipuita ja siinä on kertomus Kiinan muslimeista. Kiinasta kommunistivallan alta pakenee Winstoniksi muuntuva hymyilevä mies, joka lopulta paukauttaa aivonsa pitkin mulperipuun runkoa käsiaseellaan.

Lasteni biologinen isä maisteli suussaan sukunimeään Ljuhanov. Lju, Lu, tämähän on ihan kiinalainen sukunimi. Olispa kiva tehdä jokin luotettava geenitutkimus Annasta tai Mariasta. Ylehän lähetti koiran DNA-näytteen joillekin terveysohjeita antavalle fimalle eikä tutkimus tunnistanut, että kyse oli koirasta.

Minä hieman epäilen sitä, että sekä minussa että Matissa olisi keskiaasialaista. Minussa ei ole muuta kuin persejalkaista hyljettä rasvakerroksineni.

....

Kirsi Piha kirjoitti myös äidistään. Tämä on ilmeisesti hylännyt Kirsi-tyttären isän jälkeisen kumppaninsa ja muuttanut uuden perheensä luokse Gambiaan. Ihan mahtavaa. En vain saanut selvää, tuliko äippä Gambiasta Suomeen koronan iskiessä globaalisti.

Kirsi Pihan äidille sopii kuulema paremmin afrikkalainen perhe. Että kotona on koko ajan porukkaa. Näinhän se oli meilläkin kesällä 2001, kun meillä Pielavedellä jättiläisasunnossamme asuivat Leonidin sisko, siskon poika Kirill sekä lasteni velipuoli Ljova. Se oli aivan ihanata! Kun porukkaa oli paljon, oli minulla yksityistä aikaa. Tytöillä oli koko ajan seuraa!

En tiedä, miksi samanlainen mutkaton oleminen ei suju esimerkiksi Matin tyttären perheen kanssa. Meillä on tyttären kanssa olleet historiallisen huonot välit eikä se pelkästään ole minun vikani. Olen koettanut tehdä joitain kömpelöitä siirtoja ja tytärkin on tehnyt joitain siirtoja, mutta jokin, puhumaton, hiertää.

Nyt tavoitan sen. Matti pelkää ylenmääräistä läheisyyttä jopa omiin lapsiinsa. On sen sata tabua ja kun täällä Kaivokoskella on hänen klaaniaan, tulee olo kuin kävelisi miinakentällä.

Miten voi ihminen pelätä niin paljon kohtaamista kuin Matti pelkää? En halua olla ihmisten kanssa, joilla on naamio. Sosiaalinen, elitistinen tai sovinnainen naamio.

Mieluummin reilusti istukat silmille. Ja pikku housut kuivumaan pyykkinarulle ja pihalle. Jo riittää kulisseissa eläminen. Mieheni ensimmäinen avioliitto oli kammottava kulissi, jossa lasten kasvatuksen takia elettin valheessa toinen toistaan pettäen - perhehän ei saa missään nimessä hajota, vaikka kaikki voisivat niin pahoin, että hampaat lähtevät irti. Ja eipä aikakaan, kun mieheni toisti saman kuvion kanssani.

Olen pettynyt itseeni. Miksi jäin kulisseihin, joita en todellakaan itse rakentanut? Nyt varmaan joku kireäjakkupukuinen lukijani vetää hernen kaikkitietävään ja minun aviomiestäni ylen ymmärtävään keskiluokkaiseen nenuseensa, että mitäpä itse teit.

Joopa. Olin jo raskaana, kun yläkerrassamme pesi kello 8 - 16 joka arkipäivä umpikaheli firman entinen työntekijä rakentamassa ja sitten parantelemassa sekä päivittämässä firman nettisivuja. Tajusin, että olin tehnyt aivan kardinaalisen virheliikkeen. Olin valitettavan tietoinen siitä, että yläkertaamme joka arkiaamu reippahasti askeltavalla hullulla oli vielä immenkalvo jäljellä, sillä hän oli kertonut työnantajallensa, miehelleni, rauhoittavasti, että jäljellä on, sillä hän pakotti pappispoikaystävänsä jokaisen pettingin jälkeen vessaan viiimeistelemään aktin.

Oikeasti. Tämä on aivan elävää elämää. Kun kuulin yllä olevan tulevalta aviomieheltäni, jota mielenterveyspotilas firmassa silloin vielä kovasti huvitti, mietin jokusen kertaa, mistä napista pääsisin peruuttamaan. Ehkä meidän perheen ei olisi pitänyt muuttaa Pielavedeltä Lapinlahdelle, ehkä minun olisi pitänyt pyrkiä takaisin Venäjälle Kodin Kuvalehden pestini jälkeen, ehkä ei olisi pitänyt palata Moskovasta lainkaan Suomeen, ehkä minun olisi pitänyt mennä naimisiin virolaisen rakentajan Valbo Kallasteen kanssa.

Valbohan oli jumalaisen komea ja syvän isänmaallinen. Minä pirulauta häntä siitä mielessäni pilkkasin.

....

Tästä muuten saisi hienon jännitysromaanin. Oikean murhamysteerin.

Romaanini päähenkilö esimerkiksi olisi voinut hankkia avioliittonsa epätoivoisimpana hetkenä itselleni tappavan sukupuolitaudin. Vaikka kepeän kupan tai jotain. Sitten päähenkilö olisi painostanut aviomiehensä kanssaan perinteiseen seksiin avioliitossa. Sitten olisi ollut mysteeri, miten kuppa yht´äkkiä leviääkin pitäjän tunnetuimman ihmeneitsyen (ennen, aikana ja jälkeen) kautta paikallisiin rakennusalan yrittäjiin.

Ja yht´äkkiä tatadatdaa! Miten voi kuppa olla siinä hoikassa, sympaattisessa ja ystävällisessä leskirouvassakin, joka varjelee suruleskivuodettaan kuin kallista aarretta ja josta anoppi ei missään nimessä kerro juorua siitä, kuinka on tappanut aikoinaan ruokavalion avulla miesparkansa, josta uhkasi tulla samovaari. (Samovaari on venäläinen termi, mitä se tarkoittaa, ottakaapa selvää.)

Sitten kaikki osapuolet kuolisivat kuppaan kuin taikaiskusta. Elämä jatkuisi ja pitäjän historiaan kirjoitettaisiin Todellinen Jeesuksen Morsian - Jeesuksestaan kupan saanut ikuinen neitsytmarttyyri.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi