Pia Valkonen

Katja Keisalan kuubalainen avioliitto, uutisankkuri Pakumatkalla ja Siamäk Naghanin elämä

ma 16.8.2021

Eilen kävimme Lapinlahdella ja hoidimme työasioita. Ajoimme lisäksi Vieremälle tekemään autokaupan. Logistiseen ongelmaan Matti keksi ratkaisun, joka vielä teettää hieman töitä, mutta lupaavalla tiellä olemme. Lisäksi rei´itin heinäkuun kuitit kirjanpitoon.

En pessyt tukkaani, vaikka panimme heti lämpimän veden päälle, kun tulimme taloon. Matti latasi astianpesukoneen ja minä pyykkikoneen. Pesin mustat, harmaat ja tummansiniset kuudessakympissä pestävät. Sitten järjestin maksamattomat laskut odottamaan maksavien asiakkaiden suopeutta maksaa laskunsa.

Nauratti, kun muistin, kuinka samalla Seppo Hoffrénin konsulttitoimiston toimitusjohtajakursilla ammoin kanssamme ollut pielavetinen rautakauppias lanseerasi meille yrittäjäkollegoilleen kehittämänsä termin: maltillinen maksaja.

Minä eilen muistin taas, millainen on mariseva maksaja. Se on sellainen, joka ei maksa yhtäkään laskua ilman hirvittävää marinaa. Kun lähetimme marisevan asiakkaan työmaalle hyväpalkkaisen ja itse kouluttamamme sekä luonnostaan lahjakkaan sekä terävän työntekijän, oli marina aivan infernaalinen. Tämähän maksaa aivan liikaa!

Siinä kohti yrittäjähistoriaani tajusin, että joillekin ei vain mikään kelpaa. Paitsi aivan ilmainen työ. Näin ymmärsin. Ja sitähän mariseva asiakas ei viime kädessä arvosta, koska se on ilmaista. Joidenkin asiakkaiden kanssa on niin, että ei voi olla mitenkään päin. Turha on koettaa vääntyä sadalle mutkalle, tuli taas todettua.

Onneksi meillä on luontaisesti kivojakin asiakkaita. Asiallisia ja reiluja. Ystävällisiä. Pitää nyt tarkentaa fokus heihin.

Koska tein pyhänä töitä, tänään tein vain yhden konkreettisen työtehtävän. Hoidan yhden jutskan tai ehkä kaksi vakuutusyhtiön kanssa ja sitten Traficomin. Meillä on ihan siunattu tyyppi Lähitapiolassamme. Jos meille vielä jokin firma tarjoaa vakuutusten vaihtamista ja laskettamista, kerron, että vain vakuutustemme hoitajan kuolleen ruumiin ylitse.

Kun vielä Lähivakuutuksella, taisi olla aika Lähitapiolankin, oli konttorinsa Lapinlahdella, sanoin aina OP-Pohjolan vakuutusmyyjien myyjille, että niin kauan kuin Lähitapiola on nimenomaan lähi, emme vaihda vakuutuksiamme mihinkään. Maksoi mitä maksoi.

Vähän aikaa nieleskelin tyhjää, kun Lähitapiola lakkautti Lapinlahden-konttorin, mutta saimme onneksi tilalle Pasi Puustisen. Hän vastaa puhelimeen aina, kun voi, ja palaa asiaan, jos ei voi vasta heti. Meille jo kauan sitten Lähivakuutuksen aikaan osoitettiin joku poikanen "hoitamaan" yrityksemme asioita, muttei tyypistä kuulunut sen koomin mitään.

Nyt meidän asioitamme hoitaa ihminen. Ei mikään abstrakti nimi jollekin paperinpalalle väkerrettynä. Minulla oli sellainen paperilappunen, johon olin lyijykynällä sutaissut nimen ja puhelinnumeron, ne kuuluivat poikaselle, joka "hoiti" yrityksemme vakuutusasioita. Nykyinen vakuutustenhoitaja hoitaa asiat salamannopeasti ja tammikuun 2020 lopulla lisäksi pakotti meidät istumaan pakeillaan niin kauan, että saimme käytyä lävitse asiat perinpohjin hänen kanssaan.

Joissain vakuutuksissa arvonmuodostus oli peräisin jostain peräpukamaa edeltävältä vuosituhannelta. Ei vain olisi voinut vähempää sellainen rylläys pienyrittäjää kiinnostaa. Jospa operaattorit tekisivät samanlaisia soittokierroksia niin sanottujen omien asiakkaiden kanssa ja oikeasti korjaisivat asioita.

Esimerkiksi nyt kun vaihdoimme operaattoria, ei Matin ja minun välinen puheluliikenne enää mene niin usein yksisuuntaiseksi. Yksisuuntaisuudesta huomautimme DNA:lle, mutta asia ei korjaantunut. Tietenkään ei voi tietää, miten paljon puhelinoperaattorit häiritsevät kilpailijoidensa puheluliikennettä ja sitten vain soittavat perään, että meillä olisi tällainen tarjous.

Minusta koko operaattoripuljaus on ihan hukkaan heitettyä energiaa. Yrittäjällä olisi muutakin tekemistä kuin miettiä, mikä yhdistelmä mitäkin nettipiuhaa ja kytkykauppaa tulisi edullisimmaksi. Jotenkin aina lyyhistyn kuullessani sanan kilpailutus. Kilpailuttakaa, saatanat, meidät palveluntuottajat, laji voisi olla pituushyppy, seiväshyppy, keihäänheitto tai jokin sellainen.

Minä olisin varmasti hyvä raivoisassa kuulanpaiskonnassa tai hysteerisessä moukarinpyörityksessä.

Tähän päättyi tämän merkinnän osuus otsikolla Mä melkein joka päivä töitä teen, jos en tee, ajattelen ainakin työmaita ja henkilöstöasioita. Joskus yölläkin, kuten viime yönä, mutta ei hätää, tänään lupasin itselleni, että saan kirjoittaa. Jos en mene juolukkaan iltapäivällä, kohta nimittäin aamuisen lentosään mukaan Rautavaaralla alkaa sataa, luen Juhani Ihanuksen Sanat että hoitaisimme -oppikirjaa.

....

Helsingin psykoterapiainstituutin kouluttajat olivat armollisia. Olin innoissani tulostanut jo seuraavan, syyskuun, oppijakson kirjallisuusmateriaalin. Tosin tulostin Timo Pehrmanin väikkäristä ylimääräisenä luvun, jossa puhutaan johtamisesta ja olin vasta lukemassa sitä, kunnes ryhmämme alkoi keskustella seuraavan kirjallisuustehtävänannon kirjasta.

Sitä kuulema saa jonottaa kirjastosta. Ajattelin, että minähän en mitään jonottele. Tai no ihan ensin ajattelin, mitä vitttttua, kuten tyttäreni Maria aina osuvasti sanoo, mikä kirja? Pehrmanin väikkärinhän voi tulostaa netistä.

Olin oitis lähdössä tilaamaan kirjakauppaan Esa Poikelan toimittamaa teosta. Seuraavan lähijakson tehtävänannossa pitää perehtyä aiheeseen Sovittelu - ristiriitojen kohtaamisesta konfliktien hallintaan, mutta sitäpä ei saa sen enempää Antikvaarista kuin Huutonetistäkään eikä etenkään uutena kirjakaupasta.

Lähetin tällaisen viestin tulevien työyhteisösovittelijoiden sähköpostikeskusteluun:

Hei, eikö Poikelaa ole saatavissa edes uutena kirjakaupasta? Meinasin mennä tänään Kuopioon Suomalaiseen kirjakauppaan kyselemään, mutten mene, jos ei onnistu.

Varasin meidän melkein koko Pohjois-Savon kokoisesta Rutakko-kirjastoverkosta Poikelan. Yksi kappale on Kiuruvedellä, mutta on lainassa, ja toinen aivan Pohjois-Savon etelälaidalla Rautalammilla - sinne en nyt lähde, vaikka meillä on Rautalammin museolla aitan korjuustyömaa kesken.

Täältä Rautavaaralla, jossa nyt sijaitsen, Rautalammille on... 157 km. Kiuruvedeltä olisin ehkä voinut Poikelan hakea, jos olisi ollut hyllyssä. Niinpä varasin Poikelan Rautalammilta seutuvarauksena ja saanen sen joskus aikanaan Rautavaaran kirjastoon.

Minä jo printtasin netistä Timo Pehrmanin Paremmin puhumalla -väikkäriä soveltuvin osin. Luulin, että tämän kerran tehtävä tehdään Pehrmanista, mutta se onkin vasta seuraavalle kerralle sitten. Juu Pia

Kouluttajamme vastasi, että tehtävän voi tehdä sitten, kun kirja on kirjastosta saatu. Mutkatonta. Nyt vähän vilkaisen Timo Pehrmanin väikkäriä ja lukua johtamisesta. Tänään, valvotun aamuyön jälkeen, tunnen itseni sekä karkurijohtajaksi että typeräksi byrokraatiksi.

...

Aurinko paistaa yhä, vaikka lentosää kello 5.30 jälkeen näytti siltä, että kello 12:n ja kello 15:n välillä sataa.

...

Aloin aamulla kuunnella Minna Kettusen ja Siamäk Naghianin yhdessä kirjoittamaa Siamäk Naghianin uskomaton elämä – Tuulen kieltä etsimässä (Into) -kirjaa. Elämäkerta on omistettu Siamäk Naghianin tyttärelle Saralle ja tämän unelmille.

Sara kulki välillä samassa koulutaksissa Mariani kanssa. Sitten vaihtui taksiyrittäjä. Uudella, riistoyrittäjä-Kajoonilla, oli käytössään vain sellainen taksi, johon mahtuu yksi pyörätuoli. Kajoon oli täysin paska firma, mutta kuljettaja oli ihana, tuli kamala surku, kun Maria vaihtoi koulua ja menetimme perheessämme hänet, lapsen hovikuljettajan.

Koulun vaihto teki hyvää, vaikka Mäntykankaan koulun opetukseen en ollutkaan tyytyväinen. Mäntykankaan koulussa vammaisia opetettiin elämää varten - ei esimerkiksi jatko-opintoja. Sinänsä hyvä, mutta Järvenpään Validian opetus olikin sitten vain puutteellisen peruskouluopetuksen paikkaamista.

Vaihtamalla koulua kiusaamisen takia Maria alkoi kulkea kohti itsenäistymistä. 14-vuotiaana. Repikää siitä. Hän asuu nyt omillaan Helsingin Vuosaaressa ja soittaa kotiin ainoastaan silloin, kun häntä sattuu huvittamaan tai soitto mutsille juolahtaa mieleen.

Kun taksiyrittäjä vaihtui, taksiin mahtui vain yksi pyörätuolilainen kerrallaan. Meidän Marian kunniana oli tulla haetuksi kouluun ensimmäisenä. Taksi tuli joka aamu kello 7.15. Minun työpäiväni alkoi silloin jo ennen kello 6:tta. Tytär unisena pyörätuoliin, kylppäriin, vaatteet väkisin ylle, aamupala ja ulkovaatteet.

Nyt tyttö tekee kaiken itse. En usko, että jos olisi jäänyt Kuopioonkaan, olisi oppinut. Eikä ilman koronan vaikutuksia Helsingin vammaispalveluihin ja avustajiin. Karmivaa, riipivää, mutta totta.

...

Kirjoitin Shiamäk Naghianin elämäkerrasta ylös kuvauksen Persian maantieteestä. Olen ollut kiinnostunut Persiasta siitä lähtien, kun lapinlahtelaisena käynyt Farsad Khodabin Lapinlahden Venäjä-seuran kansainvälisellä (ts. minun) klubillani esitteli itsensä persialaisena ja muistaakseni myös zarathustralaisena.

Zarathustralaisuudesta en ole ihan varma. Voi olla, että hän puhui itsestään vain persialaisena. Koska keskustelukumppanini ei osannut kovin hyvin englantia, jäi epäselväksi, oliko itsetiedostuksensa poliittista laatua ja mitä hän tarkoitti kysymyksellään siitä, tiedänkö, että Suomessa toimii Iranin kommunistipuolue.

Sanoin, että tiedän, sillä olin toukokuussa 2010 SKP:n edustajakokouksessa, jonne tervehdyksensä lähetti Iranin ja Irakin kommunistinen puolue Suomessa. Se jäi mieleeni, mutta tervehdystä syvällisemmin en teemaa tunne. Keskustelukumppanini ei sanonut enää mitään. Jäi myös epäselväksi, oliko se, että en tiedä enempää, hänelle hyvä uutinen vaiko huono.

Muutamaa vuotta myöhemmin satuin lukemaan Kader Abdolahin Talon moskeijan varjossa sekä sitä ennen luimme yhdessä Tikkisen Hannelen kanssa, joka haluaa juoda päiväkahvinsa merkintäni kera, joo, joo, kohta on tämä valmis, Marjaneh Bakhtiarin Toista maata.

Hannele piti Marjaneh Bakhtiarista kovasti. Niin minäkin. Se oli vuonna 2014.

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2014-01-1097305015

...

Nyt, kun olen esitellyt, mitä aiheesta tiedän, pääsen Siamäk Naghiarin elämäkertaan. Vielä sen huudahdan, että katsoin keväällä Ylen Areenalta dokumenttisarjan Ihmeellinen Iran ja tein muistiinpanoja. Paikannan vielä kevääseen 1986 ja Kööpenhaminan rautatieaseman säilytyslokeroille.

En halunnut tuhlata matkaani nukkumalla krapulaisena. Jätin matkakumppanini Köpiksen lähellä olevalle leirintäalueelle ja matkustin paikallisjunalla kaupunkiin. Sovimme illaksi treffit johonkin - varmaankin rautatieasemalle.

Säilytyslokeroilla juttelin muutaman sanan pari nuoren miehen kanssa. Kun kysyin, mistä olivat, vastaus oli: Irakista. Kun he näkivät ilmeeni, otti toinen heistä, se, josta olin kiinnostunut, itseironisen ilmeen ja sanoi: "Yes, from Iraq, troublemakers."

Päivä päättyi kööpenhaminalaiseen tivoliin, jossa kerroin mielenkiintoiselle kurdimiehelle saksaksi, että Ich liebe in Finland. Matkakumppanini olivat tikahtua nauruun. Olinhan tunnettu siitä, että kaikki ulkomaalaiset miehet ovat mielestäni kiinnostavia ja heitä tarttuu pikku Piuksen matkaan sieltä sun täältä ja keskusteluni älyllinen taso oli juuri mainitsemani: Ich liebe in Finland.

Vieraalla kielellä sitä on pösilömpi kuin onkaan, mutta minä sentään yritin tutustua muihinkin ihmisiin kuin vain oluesta kiinnostuneisiin matkakumppaneihini.

...

Ketä irakilaiset sitten ovat? Miten he eroavat iranilaisista? Miten identiteetti muodostuu? Mitä on olla iranilainen, mitä irakilainen? Miksi Iranissa on cool sanoa olevansa persiasta? Miksi Irak ja Iran kävivät kammottavaa sotaa?

...

Jospa vastauksia tulisi Siamäk Naghianin elämäkerrasta.

...

Kirjoitin äänikirjasta tänä aamuna käsinkirjoitettavaan muistikirjaani pätkän, joka selittää Iranin maantiedettä. Aluksi Siamäk Naghiani kuvaa lapsuudenkotiaan ja sen perinteistä persialaista puutarhaa, naapurustoa ja sitten kuvaus laajenee Teheraniin johtavalle maantielle. Maantien varressa on lähikaupunki Isfahan. Se on ollut safavidihallitsija Abbas I:n käskystä - 1590-luvun lopulta aina vuoteen 1722 asti Persian pääkaupunki.

Siamäk Naghianin perusmaisema on vuori. Iranin maantieteeseen vaikuttaa kaksi vuoristoa. Läntinen vuoristo, joka alkaa luoteesta ja ulottuu lounaaseen, estää Välimeren ilmaston pääsemiseen Iraniin. Pohjoinen vuoristo alkaa luoteesta ja ulottuu koilliseen Kaspianmeren eteläpuolelle.

Vuoristot aiheuttavat Iranissa monipuolisen ilmaston ja hyvin toisistaan poikkeavat sääolot.

...

Katja Keisalan Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille oli pakko päästää loppuun. Mikään pakina se ei ollut. Ikään kuin Savon Sanomien konsernikriitikko Terhi Anttila olisi lukenut ihan eri kirjan. Mielestäni Keisala ei päästänyt romaaninsa minäkertojaa helpolla. Keisala kertoi suorasukaisesti oman osuutensakin monikulttuuriavioliiton epäonnistumisessa - ja sitä paitsi! Miten niin epäonnistuminen?

Tuloksenahan oli kaksi ihanata lasta: Poika ja Otus.

Lisäksi minäkertoja vertailee lastensa biologista isää talossaan majailevaan miehen ystävään Masculinoon. Minäkertoja oli vähällä retkahtaa Masculinoon. Hän oli niin kaikkea, mitä oma aviomies ei ollut. Ymmärrän minäkertojaa, voi että miten ymmärrän.

Masculino vain sattui panemaan kaikkea, mikä liikkuu ja minkä jalkojen välissä oli vulva ja vagina. Vastoin tapojani, en kirjoita nyt, että vittu. Ah, miten ihanan suorasukaista tekstiä! Koko kirja oli sitä.

En kirjoita enempää, sillä paistan kohta itselleni hieman jauhelihaa. Olisi härkistäkin, mutta syönpä nyt lihat jääkaapista pois. Sadetta ei näy vieläkään. Ehkä pilvipeite hieman on sakenemaan päin. Nuoret koirat ovat tarhassa ja vanha Narttu pääsee kanssani - toisen vanhan nartun kanssa juolukkaan. Niitä maidemme lähistöllä piisaa.

...

Kuuntelin eilisen aikana Aino Huilajan Pakumatkan. Se oli aika kevyt. Helposti luettavissa oleva tyypillinen toimittajan kirja. Ihan kiva. Toivon, että Huilajan seuraava reportaasikirja asumisesta sähköttömässä huvilassa keskellä Kittilää (niinhän se oli?) menisi pintaa syvemmälle.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi